Elämässä ei ole mitään yksinäiselle.

"Todellinen yksinäisyys on sitä, kun muiden ihmisten seura saa sinut tuntemaan itsesi yksinäisemmäksi kuin yksin ollessasi."

Näin minäkin olen yksinäisyyttä kokenut. Enemmän usein väärässä seurassa, kuin oikeasti olemalla yksin.

Olipas kauniisti ja osuvasti kirjoitettu.

Itse kuulun juuri näihin, jotka toisaalta tarvitsevat yksinoloa, ja voivat tuntea olevansa seurassa vielä enemmän yksin.

Ex--PUA kirjoitti:

Olipas kauniisti ja osuvasti kirjoitettu.

Itse kuulun juuri näihin, jotka toisaalta tarvitsevat yksinoloa, ja voivat tuntea olevansa seurassa vielä enemmän yksin.

Lue lisää

Minunkin mielestä miete oli osuva, mutta tajusin ehkä asian niin kuin itse sen koen, eli et välttämättä tarvitse/halua yksinoloa, vaan haluat/tarvitset "oikeanlaista" seuraa, eli niitä samalla "taajuudella" olevia, varsinkin joillakin tämä tärkeämpää, kuin toisilla.

Näin ainakin itsellä.......suurin löytöhän olisi se kumppani, mutta joillakin vaikeampaa, ehkä jopa.....

MGTOW kirjoitti:

Minunkin mielestä miete oli osuva, mutta tajusin ehkä asian niin kuin itse sen koen, eli et välttämättä tarvitse/halua yksinoloa, vaan haluat/tarvitset "oikeanlaista" seuraa, eli niitä samalla "taajuudella" olevia, varsinkin joillakin tämä tärkeämpää, kuin toisilla.

Näin ainakin itsellä.......suurin löytöhän olisi se kumppani, mutta joillakin vaikeampaa, ehkä jopa.....

Lue lisää

On muuten hyvä huomio sinulta.

Rupesin miettimään, että tuossa on takuulla perää.

Olen aikalailla 50/50% introekstrovertti, joten sikäli pieni lataantuminen yksinolossa tekee hyvää, joskus ihmisten kesken.

Mutta kyllähän se "yhteys" on sitten ihan oma juttunsa myös, missä saa melkein molemmat.

Ex--PUA kirjoitti:

On muuten hyvä huomio sinulta.

Rupesin miettimään, että tuossa on takuulla perää.

Olen aikalailla 50/50% introekstrovertti, joten sikäli pieni lataantuminen yksinolossa tekee hyvää, joskus ihmisten kesken.

Mutta kyllähän se "yhteys" on sitten ihan oma juttunsa myös, missä saa melkein molemmat.

Lue lisää

Rauhaisaa lataantumista tarvitsen itsekin, mutta esim, oikeanlaisen kumppanin kanssa uskoisin, ettei se vaadi edes täydellistä yksin oloa, vaan onnistuu myös hänen kanssaan, koska.....

Sitten jos taas miettii ihan sosialisoimista, niin kyllähän sitä mukana pysyy vähän kaikenlaisten kanssa, mutta riippuen persoonista kenen kanssa olet tekemisissä, niin joidenkin kanssa voi olo tulla nopeastikin "raskaaksi".....

Hyvin sanottu! Minäkin olen tuntenut itseni yksinäiseksi muiden seurassa puolet elämästäni. Mutta olen ymmärtänyt syyn siihen joka juontaa mun lapsuuteen, siitä sen enempää kertomatta.. Vaikka elänkin yksin, niin en tunne itseäni yksinäiseksi, enneminkin vapaaksi :)

MGTOW kirjoitti:

Rauhaisaa lataantumista tarvitsen itsekin, mutta esim, oikeanlaisen kumppanin kanssa uskoisin, ettei se vaadi edes täydellistä yksin oloa, vaan onnistuu myös hänen kanssaan, koska.....

Sitten jos taas miettii ihan sosialisoimista, niin kyllähän sitä mukana pysyy vähän kaikenlaisten kanssa, mutta riippuen persoonista kenen kanssa olet tekemisissä, niin joidenkin kanssa voi olo tulla nopeastikin "raskaaksi".....

Lue lisää

...tuo lataantuminenhan käsittää rauhassa (=ei ihmis vilinässä) suoritetut aktiviteetit, eli luonto on yksi parhaista paikoista akkujen lataamiseen, näin ainakin itsellä.

MGTOW kirjoitti:

...tuo lataantuminenhan käsittää rauhassa (=ei ihmis vilinässä) suoritetut aktiviteetit, eli luonto on yksi parhaista paikoista akkujen lataamiseen, näin ainakin itsellä.

Aivan totta, luonnosta saa voimaa.
Ja kyllä ihmistenkin seurassa saa voimia., ehkä vähän erinlaisia sellaisia , hyviä fiiliksiä jos seura on mielenkiintoista.

Mä luulen, että siihen "yksinäisyyteen muiden seurassa" liittyy vahvasti se, että ei ole muiden kanssa samalla "taajuudella". Itse ainakin tunnen itseni hyvin usein yksinäiseksi isoissa ryhmissä. Ei vaan löydä sanottavaa kun tuntuu, etteivät muut kuitenkaan ymmärtäisi.

Mitä tuohon yksinäiseen latautumiseen tulee niin se onnistuu myös silloin kun on muita paikalla, jos nämä muut ovat samalla "taajuudella". Olen sosiaalinen, mutta kuitenkin aika introvertti ja tarvitsen säännöllisesti aikaa vain omissa ajatuksissa olemiseen. Poikaystäväni läsnäollessa pystyn kuitenkin olemaan ihan "yksin", koska olemme niin samankaltaisia. Ihan kuin toista ei olisikaan. Samoin kykenen tähän yhden ystäväni kanssa. Hän on myös introvertti. Ehkä "yksinolemisen" mahdollistaa se kun tietää, että toinen ymmärtää eikä ole mitään paineita sanoa mitään.

Älykkö kirjoitti:

Aivan totta, luonnosta saa voimaa.
Ja kyllä ihmistenkin seurassa saa voimia., ehkä vähän erinlaisia sellaisia , hyviä fiiliksiä jos seura on mielenkiintoista.

"Ja kyllä ihmistenkin seurassa saa voimia., ehkä vähän erinlaisia sellaisia , hyviä fiiliksiä jos seura on mielenkiintoista."

Fiilistä ja tunteita toki saa, mutta vastapainoksi tarvitaan sitten lataantumista, tosin yksi analyysi on vielä jäänyt selvittämättä, eli millainen vaikutus sillä juuri oikealla kumppanilla olisi, hieman teorian ja mielikuvaharjoittelun tasolle jäänyt tämä "analyysi". =D

Nämä siis omia mietteitä, jotka eivät nyt tietenkään kaikille samoja, koska.... ;D

MGTOW kirjoitti:

"Ja kyllä ihmistenkin seurassa saa voimia., ehkä vähän erinlaisia sellaisia , hyviä fiiliksiä jos seura on mielenkiintoista."

Fiilistä ja tunteita toki saa, mutta vastapainoksi tarvitaan sitten lataantumista, tosin yksi analyysi on vielä jäänyt selvittämättä, eli millainen vaikutus sillä juuri oikealla kumppanilla olisi, hieman teorian ja mielikuvaharjoittelun tasolle jäänyt tämä "analyysi". =D

Nämä siis omia mietteitä, jotka eivät nyt tietenkään kaikille samoja, koska.... ;D

Lue lisää

Hyvä kysymys :)
Oikealla kumppanilla olettaisin olevan Valtava Voima ! Sitä kummasti piristyisi ja hekumoisi ihastuksesta , onnesta, rakkaudesta, ystävyydestä ihan joka solulla ;D siinä olisi tosi lataus kyseessä.
Minä menisi ihan sekaisin ;D
Vai mitä sinä tuumaat ?

Rose23 kirjoitti:

Mä luulen, että siihen "yksinäisyyteen muiden seurassa" liittyy vahvasti se, että ei ole muiden kanssa samalla "taajuudella". Itse ainakin tunnen itseni hyvin usein yksinäiseksi isoissa ryhmissä. Ei vaan löydä sanottavaa kun tuntuu, etteivät muut kuitenkaan ymmärtäisi.

Mitä tuohon yksinäiseen latautumiseen tulee niin se onnistuu myös silloin kun on muita paikalla, jos nämä muut ovat samalla "taajuudella". Olen sosiaalinen, mutta kuitenkin aika introvertti ja tarvitsen säännöllisesti aikaa vain omissa ajatuksissa olemiseen. Poikaystäväni läsnäollessa pystyn kuitenkin olemaan ihan "yksin", koska olemme niin samankaltaisia. Ihan kuin toista ei olisikaan. Samoin kykenen tähän yhden ystäväni kanssa. Hän on myös introvertti. Ehkä "yksinolemisen" mahdollistaa se kun tietää, että toinen ymmärtää eikä ole mitään paineita sanoa mitään.

Lue lisää

Mukava nähdä sinuakin "herkkä" ruusunen. :)

"Ei vaan löydä sanottavaa kun tuntuu, etteivät muut kuitenkaan ymmärtäisi."

Itse pärjään kyllä, eli sulautuminen onnistuu, mutta se on pidemmän päälle raskasta, koska ei voi olla täysin oma itsensä, en kuitenkaan näyttele mitä sattuu, mutta jonkin asteen "kilpi" on niissä tilanteissa käytössä.....mutta tuo teksti on juuri osuva, eli ei voi olla täysin oma itsensä, kun olet eri "taajuudella".

"Olen sosiaalinen, mutta kuitenkin aika introvertti ja tarvitsen säännöllisesti aikaa vain omissa ajatuksissa olemiseen."

Kuulostaa hyvin tutulta, kuinkahan paljon tuo lataantumisen tarve on sinulla introverttiydestä johtuvaa ja kuinka paljon herkkyydestä, "verttiydet" menevät hieman sekaisin, jos olet kovinkin herkkä.....

Olipa mukava kuulla tuo sinun kertomuksesi, eli en sitten pahasti ole analysoinut harhaan, vaikka noin onnellisessa tilanteessa, en ole ikinä kumppanin kanssa ollutkaan. :)

Älykkö kirjoitti:

Hyvä kysymys :)
Oikealla kumppanilla olettaisin olevan Valtava Voima ! Sitä kummasti piristyisi ja hekumoisi ihastuksesta , onnesta, rakkaudesta, ystävyydestä ihan joka solulla ;D siinä olisi tosi lataus kyseessä.
Minä menisi ihan sekaisin ;D
Vai mitä sinä tuumaat ?

Lue lisää

"Vai mitä sinä tuumaat ?"

.....en tiedä uskaltaako tuollaisille mietteille antaa lupaa tulla ajatuksiin, hanttiin pitää ainakin laittaa, ettei mene pilvien päällä kävelyksi ihan kokonaan......sattuu liikaa, jos leijailee liian korkealle ja "unelma onnesta" jää toteutumatta/kohtaamatta. :|

Nyt täytyy kohta lähteä hapelle, mukavaa illan jatkoa. :)

MGTOW kirjoitti:

"Vai mitä sinä tuumaat ?"

.....en tiedä uskaltaako tuollaisille mietteille antaa lupaa tulla ajatuksiin, hanttiin pitää ainakin laittaa, ettei mene pilvien päällä kävelyksi ihan kokonaan......sattuu liikaa, jos leijailee liian korkealle ja "unelma onnesta" jää toteutumatta/kohtaamatta. :|

Nyt täytyy kohta lähteä hapelle, mukavaa illan jatkoa. :)

Lue lisää

Ahaa...hmmm....ymmärrän... kannattaa jättää rakkauden sanat sille oikealle ihmiselle, ei niitä kannata etukäteen huudella tuuleen......
Toivon sinun löytävän sen onnen unelmasta :) koko sydämmestäni!
Hyvää illan jatkoa ja Öitä, tää tyttö vaipuu untenmaille...zzzzz.......

Jaa? Täällähän keskustellaan! :) En ole varma siitä, olenko iloinen vai surullinen siitä, että minulla on noin monta "kohtalon toveria". Mulla on itselläni ollut nuoresta lähtien se taakka, että olen nähnyt "liian syvälle". Nuorena (10-20v) siitä ei ollut muuta kuin haittaa. Ikätovereiden mielestä olin outo ja opettajat ja muut vanhemmat ihmiset pitivät sitä suorastaan vittuiluna, kun menin keskusteluissa syvemmälle kuin he. Niinpä opin pitämään pääni kiinni, jotta läsnäoloani ei olisi koettu kiusaannuttavaksi. Opettelin kaikki mahdolliset etiketit, small talkin, käyttäytymiskoodit, tilanteen lukutaitoa ja "nollaamaan pääni" sosiaalisissa tilanteissa. Liikuin seurassa kuin kala vedessä. Mutta se ei poistanut sitä ulkopuolisuuden, eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunnetta, jota koin. Aika usein päädyin keskustelemaan naisten kanssa ja melkein yhtä usein vapaan kanssa koko yöksi jomman kumman luokse (seksin kera tai ilman). Varatut ottivat yhteyttä myöhemmin, kun halusivat purkaa tunteitaan ja parisuhdeongelmiaan. Mutta edelleen olin yksinäinen, sillä yleensä nämäkin naiset olivat niin "eri levelillä". Ja miehet vielä enemmän "far, far and away".

Kaikkein vaikein aihe on ollut juuri omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvistä tunteista puhuminen; yksinäisyys, erilaisuus, vieraantuminen, jne. Tutuille siitä ei ole voinut puhua lainkaan, sillä he eivät usko, että tunnen yksinäisyyttä kaikkien niiden ihmisten keskellä, joiden kanssa olen tekemisissä. He vain eivät voi ymmärtää sitä. Lisäksi uskon, että ajatus siitä , että olen esittänyt ja teeskennellyt, loukkaa heitä. Se on täysin ymmärrettävää, enkä ole sen enempää heille asiasta halunnut puhuakaan. Toisaalta ajattelin, että mieluummin pidän ihmiset luonani, kuin karkotan heidät. Tuntemattomien kanssa keskustelu onkin helpompaa, sillä heille ei tarvitse esittää mitään.

Reilu neljä vuotta sitten olin tilanteessa, joka muutti koko kuvion. Sairastuin vakavasti infektio-sairauteen, joka hyvin nopealla tahdilla vei minut tehohoitoon ja vastakkain kuoleman kanssa. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. 26.11.2010, n klo 21.20 kuolin. Sydämeni oli pysähtyneenä vajaan minuutin. Tajuntani pimeni noin kuolinaikaani. Siihen asti olin tajuissani ja muistan kaikki ne kivut, pahoinvoinnin, kramppailut ja elämän "haihtumisen" kehostani. Silloin kuoleminen ei tuntunut huonolta vaihtoehdolta, vaan helpotukselta. "Herääminen" oli taas yhtä tuskaa, kipua ja jopa pettymys. Päätin kuitenkin taistella vielä, ja sillä tiellä ollaan.

Toipumisaikanani oli aikaa miettiä "edellistä elämää". Kohtasin todella itseni, toiveeni, valintani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Jouduin myöntämään itselleni, että olin valinnut yksinäisyyden sijaan muiden miellyttämisen, luullen että se lievittäisi yksinäisyyden tunnetta. Olin siis ottanut toisenkin taakan kantaakseni. Silloin päätin, etten enää ole hiljaa miellyttääkseni muita, vaan tuon tuntemukseni ja ajatukseni esille, miellytti se tai ei. Se myös vapautti siitä ajatuksesta ja taakasta, että minun pitäisi jotenkin raivokkaasti tuoda esille jotain "ainoaa totuutta". Ei sellaista ole. Olen opiskellessani käynyt monologeja ja dialogeja eri aiheista (suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä), osan yleisöstä lähtiessä kesken pois, koska pohdiskeluni on ollut "liian diippiä, ei jaksa kuunnella, hirveetä liibalaabaa" ja osa on jäänyt seuraamaan, kuin hypnotisoituneina, vain nähdäkseen, mihin sfääreihin olen päätynyt (käyn usein yksinpuhelua ja olen keskittyneenä kuin transsissa). Keskustelen paljon myös itseäni viisaampien, kokeneempien ja oppineempien kanssa ja opin heiltä. Silloin en koe olevani yksinäinen, vaan saan olla oma itseni kaltaisteni joukossa.

Tuo kokemus myös vapautti paljosta muusta ja paljoon muuhun. Avioero, loparit töistä, opiskeleminen, bodaus, naispuoliset ystävät, jne.

Nyt olen väljässä parisuhteessa (asumme omillamme, tapaamme viikottain) naisen kanssa, joka pitää ominaisuuttani söpönä ja antaa tilaa pohdinnoilleni, esittäen välillä erittäin hyvää kritiikkiä ja muita näkökulmia, huumoria unohtamatta. Hän ei myöskään pidä outona sitä, että bodaan tavoitteellisesti, soitan, piirrän, maalaan ja kirjoitan, sekä teen sitä mikä sattuu milloinkin huvittamaan, eli elän täysillä. Hän myös hyväksyy naispuoliset ystäväni ja menoni heidän kanssaan ilman draamoja. Hänen kanssaan en ole aivan niin yksinäinen ;)

Miehenmiete kirjoitti:

Jaa? Täällähän keskustellaan! :) En ole varma siitä, olenko iloinen vai surullinen siitä, että minulla on noin monta "kohtalon toveria". Mulla on itselläni ollut nuoresta lähtien se taakka, että olen nähnyt "liian syvälle". Nuorena (10-20v) siitä ei ollut muuta kuin haittaa. Ikätovereiden mielestä olin outo ja opettajat ja muut vanhemmat ihmiset pitivät sitä suorastaan vittuiluna, kun menin keskusteluissa syvemmälle kuin he. Niinpä opin pitämään pääni kiinni, jotta läsnäoloani ei olisi koettu kiusaannuttavaksi. Opettelin kaikki mahdolliset etiketit, small talkin, käyttäytymiskoodit, tilanteen lukutaitoa ja "nollaamaan pääni" sosiaalisissa tilanteissa. Liikuin seurassa kuin kala vedessä. Mutta se ei poistanut sitä ulkopuolisuuden, eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunnetta, jota koin. Aika usein päädyin keskustelemaan naisten kanssa ja melkein yhtä usein vapaan kanssa koko yöksi jomman kumman luokse (seksin kera tai ilman). Varatut ottivat yhteyttä myöhemmin, kun halusivat purkaa tunteitaan ja parisuhdeongelmiaan. Mutta edelleen olin yksinäinen, sillä yleensä nämäkin naiset olivat niin "eri levelillä". Ja miehet vielä enemmän "far, far and away".

Kaikkein vaikein aihe on ollut juuri omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvistä tunteista puhuminen; yksinäisyys, erilaisuus, vieraantuminen, jne. Tutuille siitä ei ole voinut puhua lainkaan, sillä he eivät usko, että tunnen yksinäisyyttä kaikkien niiden ihmisten keskellä, joiden kanssa olen tekemisissä. He vain eivät voi ymmärtää sitä. Lisäksi uskon, että ajatus siitä , että olen esittänyt ja teeskennellyt, loukkaa heitä. Se on täysin ymmärrettävää, enkä ole sen enempää heille asiasta halunnut puhuakaan. Toisaalta ajattelin, että mieluummin pidän ihmiset luonani, kuin karkotan heidät. Tuntemattomien kanssa keskustelu onkin helpompaa, sillä heille ei tarvitse esittää mitään.

Reilu neljä vuotta sitten olin tilanteessa, joka muutti koko kuvion. Sairastuin vakavasti infektio-sairauteen, joka hyvin nopealla tahdilla vei minut tehohoitoon ja vastakkain kuoleman kanssa. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. 26.11.2010, n klo 21.20 kuolin. Sydämeni oli pysähtyneenä vajaan minuutin. Tajuntani pimeni noin kuolinaikaani. Siihen asti olin tajuissani ja muistan kaikki ne kivut, pahoinvoinnin, kramppailut ja elämän "haihtumisen" kehostani. Silloin kuoleminen ei tuntunut huonolta vaihtoehdolta, vaan helpotukselta. "Herääminen" oli taas yhtä tuskaa, kipua ja jopa pettymys. Päätin kuitenkin taistella vielä, ja sillä tiellä ollaan.

Toipumisaikanani oli aikaa miettiä "edellistä elämää". Kohtasin todella itseni, toiveeni, valintani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Jouduin myöntämään itselleni, että olin valinnut yksinäisyyden sijaan muiden miellyttämisen, luullen että se lievittäisi yksinäisyyden tunnetta. Olin siis ottanut toisenkin taakan kantaakseni. Silloin päätin, etten enää ole hiljaa miellyttääkseni muita, vaan tuon tuntemukseni ja ajatukseni esille, miellytti se tai ei. Se myös vapautti siitä ajatuksesta ja taakasta, että minun pitäisi jotenkin raivokkaasti tuoda esille jotain "ainoaa totuutta". Ei sellaista ole. Olen opiskellessani käynyt monologeja ja dialogeja eri aiheista (suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä), osan yleisöstä lähtiessä kesken pois, koska pohdiskeluni on ollut "liian diippiä, ei jaksa kuunnella, hirveetä liibalaabaa" ja osa on jäänyt seuraamaan, kuin hypnotisoituneina, vain nähdäkseen, mihin sfääreihin olen päätynyt (käyn usein yksinpuhelua ja olen keskittyneenä kuin transsissa). Keskustelen paljon myös itseäni viisaampien, kokeneempien ja oppineempien kanssa ja opin heiltä. Silloin en koe olevani yksinäinen, vaan saan olla oma itseni kaltaisteni joukossa.

Tuo kokemus myös vapautti paljosta muusta ja paljoon muuhun. Avioero, loparit töistä, opiskeleminen, bodaus, naispuoliset ystävät, jne.

Nyt olen väljässä parisuhteessa (asumme omillamme, tapaamme viikottain) naisen kanssa, joka pitää ominaisuuttani söpönä ja antaa tilaa pohdinnoilleni, esittäen välillä erittäin hyvää kritiikkiä ja muita näkökulmia, huumoria unohtamatta. Hän ei myöskään pidä outona sitä, että bodaan tavoitteellisesti, soitan, piirrän, maalaan ja kirjoitan, sekä teen sitä mikä sattuu milloinkin huvittamaan, eli elän täysillä. Hän myös hyväksyy naispuoliset ystäväni ja menoni heidän kanssaan ilman draamoja. Hänen kanssaan en ole aivan niin yksinäinen ;)

Lue lisää

Sinähän olet itse Jeesus Kristus.

Olet luokkasi suosituin ja komein, kaikki rakastavat sinua, mutta silti tunnet olevasi syvästi erilaisempi kuin kukaan muu. Olet erilaisempi siinä missä Cheek erilainen faneihinsa tai Jeesus opetuslapsiinsa verrattuna. Olet vain yksinkertaisesti liian täydellinen.

Sitten täydellinen messias kokee rajakokemuksen, jolloin hän tajuaa oman messianisuutensa. Näinhän kävi Jeesuksellekin, eikä mikään enää ollut kuten ennen. Nyt Jeesus lopultakin käsitti miksi hän oli erilainen. Hän oli kaikkivaltias Jumala.

Sitten Messias elää uutta parempaa elämää, kun hän ymmärtää syyn täydellisyydelleen.

Helvetin diippiä settiä täytyy sanoa. En tiennytkään että Jeesuksellakin oli noin rankkaa. Luulin, että se kävi kääntymässä 30 minuuttia ristillä ja se oli siinä, kun toiset elää kusessa ja paskassa kituen 50 vuotta.

Turhaan yrität laittaa sanoja suuhuni. Minä olen niin täydellisen epätäydellinen kuin voi olla. Messias-kompleksi? Tuskin. Eikä mun elämäni täydellistä ole, ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan. En ole koskaan ollut luokkani suosituin tai komein; minua on lähinnä siedetty.

Jeesuksesta en tiedä sen enempää, kun ei kiinnosta. Niinkuin ei uskonto muutenkaan. Lääkäreiden ja hoitajien ammattitaidon takia minä elossa olen, tuskin minkään muun.

Sinähän et tiedä elämästäni kuin juuri sen verran kun olen siitä kertonut. Jos tuon perusteella luulet tietäväsi jotakin, niin se kertoo enemmän sinun tavastasi ja kyvystäsi ajatella, kuin minusta. Mut jokaisella meillä on taakkamme kannettavanamme.

Rose23 kirjoitti:

Mä luulen, että siihen "yksinäisyyteen muiden seurassa" liittyy vahvasti se, että ei ole muiden kanssa samalla "taajuudella". Itse ainakin tunnen itseni hyvin usein yksinäiseksi isoissa ryhmissä. Ei vaan löydä sanottavaa kun tuntuu, etteivät muut kuitenkaan ymmärtäisi.

Mitä tuohon yksinäiseen latautumiseen tulee niin se onnistuu myös silloin kun on muita paikalla, jos nämä muut ovat samalla "taajuudella". Olen sosiaalinen, mutta kuitenkin aika introvertti ja tarvitsen säännöllisesti aikaa vain omissa ajatuksissa olemiseen. Poikaystäväni läsnäollessa pystyn kuitenkin olemaan ihan "yksin", koska olemme niin samankaltaisia. Ihan kuin toista ei olisikaan. Samoin kykenen tähän yhden ystäväni kanssa. Hän on myös introvertti. Ehkä "yksinolemisen" mahdollistaa se kun tietää, että toinen ymmärtää eikä ole mitään paineita sanoa mitään.

Lue lisää

Mielenkiintoista. Ilmeisestii se on merkki yhteensopivuudesta, jos kerrann on mahdollista olla myös toisen seurassa "yksin", mutta hyvällä tavalla.

Itse olen etenkin nuorempana ollut enemmän ekstrovertti, ja yhä edelleenkin osaan olla keskipiste ja ihmismagneetti jos lähden sille linjalle, mutta se kaikki alkoi aikoinaann tuntua niin hiton tyhjältä, että lopulta vetäydyin jo siksikin yhä enemmän sisäiseen pyhäkkööni, ja itsetutkiskeluun.

Mutta tuo introverttivaihe on mennyt sikäli pitkälle, että sille oli ominaista että alkoi hengailla enemmän senlaisten kaverien kanssa, eikä siinä mitäänn, mutta se näivettää taas tuon sosialisointipuolen, ja silläkin on etenkin sinkkuna tarkoituksensa.

Joten kyllähänn se ihmissuhteissa lopultakin menee tuohon, että parempi on niiden laatu kuin määrä.

Miehenmiete kirjoitti:

Jaa? Täällähän keskustellaan! :) En ole varma siitä, olenko iloinen vai surullinen siitä, että minulla on noin monta "kohtalon toveria". Mulla on itselläni ollut nuoresta lähtien se taakka, että olen nähnyt "liian syvälle". Nuorena (10-20v) siitä ei ollut muuta kuin haittaa. Ikätovereiden mielestä olin outo ja opettajat ja muut vanhemmat ihmiset pitivät sitä suorastaan vittuiluna, kun menin keskusteluissa syvemmälle kuin he. Niinpä opin pitämään pääni kiinni, jotta läsnäoloani ei olisi koettu kiusaannuttavaksi. Opettelin kaikki mahdolliset etiketit, small talkin, käyttäytymiskoodit, tilanteen lukutaitoa ja "nollaamaan pääni" sosiaalisissa tilanteissa. Liikuin seurassa kuin kala vedessä. Mutta se ei poistanut sitä ulkopuolisuuden, eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunnetta, jota koin. Aika usein päädyin keskustelemaan naisten kanssa ja melkein yhtä usein vapaan kanssa koko yöksi jomman kumman luokse (seksin kera tai ilman). Varatut ottivat yhteyttä myöhemmin, kun halusivat purkaa tunteitaan ja parisuhdeongelmiaan. Mutta edelleen olin yksinäinen, sillä yleensä nämäkin naiset olivat niin "eri levelillä". Ja miehet vielä enemmän "far, far and away".

Kaikkein vaikein aihe on ollut juuri omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvistä tunteista puhuminen; yksinäisyys, erilaisuus, vieraantuminen, jne. Tutuille siitä ei ole voinut puhua lainkaan, sillä he eivät usko, että tunnen yksinäisyyttä kaikkien niiden ihmisten keskellä, joiden kanssa olen tekemisissä. He vain eivät voi ymmärtää sitä. Lisäksi uskon, että ajatus siitä , että olen esittänyt ja teeskennellyt, loukkaa heitä. Se on täysin ymmärrettävää, enkä ole sen enempää heille asiasta halunnut puhuakaan. Toisaalta ajattelin, että mieluummin pidän ihmiset luonani, kuin karkotan heidät. Tuntemattomien kanssa keskustelu onkin helpompaa, sillä heille ei tarvitse esittää mitään.

Reilu neljä vuotta sitten olin tilanteessa, joka muutti koko kuvion. Sairastuin vakavasti infektio-sairauteen, joka hyvin nopealla tahdilla vei minut tehohoitoon ja vastakkain kuoleman kanssa. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. 26.11.2010, n klo 21.20 kuolin. Sydämeni oli pysähtyneenä vajaan minuutin. Tajuntani pimeni noin kuolinaikaani. Siihen asti olin tajuissani ja muistan kaikki ne kivut, pahoinvoinnin, kramppailut ja elämän "haihtumisen" kehostani. Silloin kuoleminen ei tuntunut huonolta vaihtoehdolta, vaan helpotukselta. "Herääminen" oli taas yhtä tuskaa, kipua ja jopa pettymys. Päätin kuitenkin taistella vielä, ja sillä tiellä ollaan.

Toipumisaikanani oli aikaa miettiä "edellistä elämää". Kohtasin todella itseni, toiveeni, valintani, tekoni ja tekemättä jättämiseni. Jouduin myöntämään itselleni, että olin valinnut yksinäisyyden sijaan muiden miellyttämisen, luullen että se lievittäisi yksinäisyyden tunnetta. Olin siis ottanut toisenkin taakan kantaakseni. Silloin päätin, etten enää ole hiljaa miellyttääkseni muita, vaan tuon tuntemukseni ja ajatukseni esille, miellytti se tai ei. Se myös vapautti siitä ajatuksesta ja taakasta, että minun pitäisi jotenkin raivokkaasti tuoda esille jotain "ainoaa totuutta". Ei sellaista ole. Olen opiskellessani käynyt monologeja ja dialogeja eri aiheista (suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä), osan yleisöstä lähtiessä kesken pois, koska pohdiskeluni on ollut "liian diippiä, ei jaksa kuunnella, hirveetä liibalaabaa" ja osa on jäänyt seuraamaan, kuin hypnotisoituneina, vain nähdäkseen, mihin sfääreihin olen päätynyt (käyn usein yksinpuhelua ja olen keskittyneenä kuin transsissa). Keskustelen paljon myös itseäni viisaampien, kokeneempien ja oppineempien kanssa ja opin heiltä. Silloin en koe olevani yksinäinen, vaan saan olla oma itseni kaltaisteni joukossa.

Tuo kokemus myös vapautti paljosta muusta ja paljoon muuhun. Avioero, loparit töistä, opiskeleminen, bodaus, naispuoliset ystävät, jne.

Nyt olen väljässä parisuhteessa (asumme omillamme, tapaamme viikottain) naisen kanssa, joka pitää ominaisuuttani söpönä ja antaa tilaa pohdinnoilleni, esittäen välillä erittäin hyvää kritiikkiä ja muita näkökulmia, huumoria unohtamatta. Hän ei myöskään pidä outona sitä, että bodaan tavoitteellisesti, soitan, piirrän, maalaan ja kirjoitan, sekä teen sitä mikä sattuu milloinkin huvittamaan, eli elän täysillä. Hän myös hyväksyy naispuoliset ystäväni ja menoni heidän kanssaan ilman draamoja. Hänen kanssaan en ole aivan niin yksinäinen ;)

Lue lisää

Hei Miehenmiete!
Tarinasi kosketti ja on mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia joihin olen itsekkin törmännyt elämässäni.
Olet syvällinen ihminen ja on vaikeaa keskustella ihmisten kanssa jotka eivät ole samalla aaltopituudella, ymmärrän tilanteesi ,koska olen myös syvällinen ja näen myös asiat pintaa syvemmältä. Sen takia tunnen olevani yksinäinen myös.
Hyvä kuulla , että olet löytänyt itsesi lähelle ihmisiä jotka koet hyväksi itsellesi.
Uskon ,että ihmiselle annetaan tilaisuus tutustua itseensä jonkin rankan kokemuksen kautta ja kehittyä ihmisenä paremmaksi, oppia ymmärrystä tästä elämästä. Koetko olevasi erityisherkkä?
Minäkin ole löytänyt oman ryhmän jossa saan puhua normaalisti omista näkemyksistäni ja minua ymmärretään täydellisesti, koen yhteenkuuluvuuden tunteita ja se tuo onnellisuutta elämään!

@Älykkö: en suoraan sanottuna tiedä olenko "erityisherkkä", kun en ole sen määritelmään perehtynyt. Sen tiedän, että osaan lukea muiden ihmisten tunnetiloja ja "aistia" niitä suht herkästi.
Omat tunteet kulkevat jonkinlaisen "suodattimen" läpi ja ulospäin ne näkyvät aika hillittyinä. Omaksuin jo nuorena sellaisen "brittiläisen itsehillinnän" ja "zeniläis-stoalaisen tyyneyden", josta olen pyrkinyt pääsemään pikkuhiljaa eroon. Opettelin silloin nuorempana eriyttämään tunteet ajatuksista ja toiminnasta, ja kontrolloimaan ja analysoimaan niitä, joten olen siinä suhteessa tunnevammainen. Se liiallinen kontrollointi ja analysointi kun johtaa helposti siihen, että ne tunteet jää tuntematta, kokematta ja elämättä.

Tuohon edelliseen postaukseen liittyen: pointti on se, että tuntiessani itseni yksinäiseksi ja erilaiseksi muiden parissa, lähdin muuttamaan itseäni paremmin joukkoon sopivaksi opettelemalla kunkin "lauman" pelisäännöt ja muokkaamalla itsestäni heidän toiveidensa mukaisen ihmisen, koska oletin ja ajattelin sen myötä tulevani osaksi joukkoa ja sillä tavalla myös yksinäisyyden tunteen katoavan. Mitä se oli? Yhtä suurta teatteria. Kusetusta. Ja kaikkein eniten kusetin siinä itseäni kieltämällä itseni sellaisena kuin olin, 30 vuotta. Täydellistä? Aika vitun kaukana siitä. Suurimmat saavutukseni elämässäni on, että uskalsin luopua siitä maskista ja kulisseista, jotka olin ympärilleni luonut, lopetin itseni dissaamisen omasta erilaisuudestani ja luovuin marttyyriudesta, ymmärsin ettei yksinäisyyteni ollut muidenkaan syy ja ennen kaikkea; en ole antanut itseni katkeroitua, vaan keskityn siihen hyvään, mitä elämässäni on. Teen sitä mistä nautin ja teen sen täysillä.

Miehenmiete kirjoitti:

@Älykkö: en suoraan sanottuna tiedä olenko "erityisherkkä", kun en ole sen määritelmään perehtynyt. Sen tiedän, että osaan lukea muiden ihmisten tunnetiloja ja "aistia" niitä suht herkästi.
Omat tunteet kulkevat jonkinlaisen "suodattimen" läpi ja ulospäin ne näkyvät aika hillittyinä. Omaksuin jo nuorena sellaisen "brittiläisen itsehillinnän" ja "zeniläis-stoalaisen tyyneyden", josta olen pyrkinyt pääsemään pikkuhiljaa eroon. Opettelin silloin nuorempana eriyttämään tunteet ajatuksista ja toiminnasta, ja kontrolloimaan ja analysoimaan niitä, joten olen siinä suhteessa tunnevammainen. Se liiallinen kontrollointi ja analysointi kun johtaa helposti siihen, että ne tunteet jää tuntematta, kokematta ja elämättä.

Tuohon edelliseen postaukseen liittyen: pointti on se, että tuntiessani itseni yksinäiseksi ja erilaiseksi muiden parissa, lähdin muuttamaan itseäni paremmin joukkoon sopivaksi opettelemalla kunkin "lauman" pelisäännöt ja muokkaamalla itsestäni heidän toiveidensa mukaisen ihmisen, koska oletin ja ajattelin sen myötä tulevani osaksi joukkoa ja sillä tavalla myös yksinäisyyden tunteen katoavan. Mitä se oli? Yhtä suurta teatteria. Kusetusta. Ja kaikkein eniten kusetin siinä itseäni kieltämällä itseni sellaisena kuin olin, 30 vuotta. Täydellistä? Aika vitun kaukana siitä. Suurimmat saavutukseni elämässäni on, että uskalsin luopua siitä maskista ja kulisseista, jotka olin ympärilleni luonut, lopetin itseni dissaamisen omasta erilaisuudestani ja luovuin marttyyriudesta, ymmärsin ettei yksinäisyyteni ollut muidenkaan syy ja ennen kaikkea; en ole antanut itseni katkeroitua, vaan keskityn siihen hyvään, mitä elämässäni on. Teen sitä mistä nautin ja teen sen täysillä.

Lue lisää

Minun näkemyksen mukaan sinulla on herkkyys , ehkä selvätuntoisuus?
Sanon näin koska olen itse selvätuntoinen ja kaikkea muutakin!
Tuo sinun alku kertomus kuulostaa ihan samanlaiselta kuin minunkin kohdalla :)
Meissä on jotain samanlaista. Koen olevani kohtalotoverisi :)
Itse olen ollut rehellinen itseäni kohtaan , enkä ole mennyt muiden sääntöjen mukaan tai yrittänyt muuttaa itseäni.
Tunnevammaisuudestani olen tullut tietoiseksi ja pyrkinyt parantamaan sitä puolta itsessäni.
Hieno kuulla ettet ole katkeroitunut vaan pystyt nauttimaan elämästäsi, Bravo!
Kaikkea hyvää sinulle!

Rose23 kirjoitti:

Mä luulen, että siihen "yksinäisyyteen muiden seurassa" liittyy vahvasti se, että ei ole muiden kanssa samalla "taajuudella". Itse ainakin tunnen itseni hyvin usein yksinäiseksi isoissa ryhmissä. Ei vaan löydä sanottavaa kun tuntuu, etteivät muut kuitenkaan ymmärtäisi.

Mitä tuohon yksinäiseen latautumiseen tulee niin se onnistuu myös silloin kun on muita paikalla, jos nämä muut ovat samalla "taajuudella". Olen sosiaalinen, mutta kuitenkin aika introvertti ja tarvitsen säännöllisesti aikaa vain omissa ajatuksissa olemiseen. Poikaystäväni läsnäollessa pystyn kuitenkin olemaan ihan "yksin", koska olemme niin samankaltaisia. Ihan kuin toista ei olisikaan. Samoin kykenen tähän yhden ystäväni kanssa. Hän on myös introvertti. Ehkä "yksinolemisen" mahdollistaa se kun tietää, että toinen ymmärtää eikä ole mitään paineita sanoa mitään.

Lue lisää

"Poikaystäväni läsnäollessa pystyn kuitenkin olemaan ihan "yksin", koska olemme niin samankaltaisia. Ihan kuin toista ei olisikaan."

Lapsuudenystäväni kanssa oli samanlaista :) Kuljimme ympäriinsä tai vain istuimme jossain kauniissa "salaisessa" paikassa. Joskus paransimme maailmaa, joskus olimme tuntikausia vain hiljaa. Kiitos tuosta kirjoituksestasi, sain sykäyksen. Joku käy vanhalla ystävällään kylässä pitkästä aikaa ihan lähiaikoina... :)

Aikuisiällä oli myös yksi ihminen, jonka kanssa olin yhtä saman tien. Silloin en ymmärtänyt, miten harvinaista sellainen on.

Ajattelen, että muista täytyy tuntua minun seurassani aivan yhtä raskaalta kuin minusta heidän seurassaan. Olen aika huono pitämään ihmisiin yhteyttä tuosta syystä. Viihdyn liiankin hyvin yksinäni. Onneksi on pari ystävää, joiden seurassa on hyvä olla, vaikka he ovatkin erilaisia monessa suhteessa.

Miehenmiete kirjoitti:

@Älykkö: en suoraan sanottuna tiedä olenko "erityisherkkä", kun en ole sen määritelmään perehtynyt. Sen tiedän, että osaan lukea muiden ihmisten tunnetiloja ja "aistia" niitä suht herkästi.
Omat tunteet kulkevat jonkinlaisen "suodattimen" läpi ja ulospäin ne näkyvät aika hillittyinä. Omaksuin jo nuorena sellaisen "brittiläisen itsehillinnän" ja "zeniläis-stoalaisen tyyneyden", josta olen pyrkinyt pääsemään pikkuhiljaa eroon. Opettelin silloin nuorempana eriyttämään tunteet ajatuksista ja toiminnasta, ja kontrolloimaan ja analysoimaan niitä, joten olen siinä suhteessa tunnevammainen. Se liiallinen kontrollointi ja analysointi kun johtaa helposti siihen, että ne tunteet jää tuntematta, kokematta ja elämättä.

Tuohon edelliseen postaukseen liittyen: pointti on se, että tuntiessani itseni yksinäiseksi ja erilaiseksi muiden parissa, lähdin muuttamaan itseäni paremmin joukkoon sopivaksi opettelemalla kunkin "lauman" pelisäännöt ja muokkaamalla itsestäni heidän toiveidensa mukaisen ihmisen, koska oletin ja ajattelin sen myötä tulevani osaksi joukkoa ja sillä tavalla myös yksinäisyyden tunteen katoavan. Mitä se oli? Yhtä suurta teatteria. Kusetusta. Ja kaikkein eniten kusetin siinä itseäni kieltämällä itseni sellaisena kuin olin, 30 vuotta. Täydellistä? Aika vitun kaukana siitä. Suurimmat saavutukseni elämässäni on, että uskalsin luopua siitä maskista ja kulisseista, jotka olin ympärilleni luonut, lopetin itseni dissaamisen omasta erilaisuudestani ja luovuin marttyyriudesta, ymmärsin ettei yksinäisyyteni ollut muidenkaan syy ja ennen kaikkea; en ole antanut itseni katkeroitua, vaan keskityn siihen hyvään, mitä elämässäni on. Teen sitä mistä nautin ja teen sen täysillä.

Lue lisää

Oho, m eillä on kyllä yhtymäkohtia.

Itse olin melkolailla sosiaalisesti ja emotionaalisesti vapaa, joskin pohdintoihin uppoutunut ekstrovertti lapsuudessa. Aktivoiduin villeyteen saakka ryhmissä, joissa menestyin hyvin.

Vasta sitten iski vetäytymisvaihe, ja dominanssin otti tuo zen-tyylinne introvertimpi puoli. Ongelmana vaan on, että vaikka se on sivistynyttä olemista, se voi mennä väärään suuntaan ja tekee sinusta varautuneen ja estoisen määrätyllä tavalla.

Tämä meni osittain limittäin PUA-pelleilyn kanssa , johon kuului ristiriiitaiset "coolit" ja toisaalta ekstrovertit "säännöt" ja maskit joita puettiin päälle.

Lopulta sitten oli vaan PUA-juttuja, ja se oli vain toinen harhapolku.

Nyt sitten olen jokkseenkin palaamassa "aikojen alkuun" ja tiettyyn luonnollisuuteen, mikä on ollut Luojan kiitos jokaiselle osapuolelle se kaikkein toimivin ratkaisu.

Tästä syystä ymmärrän aikalailla tiettyjä hiljaisia ja varatuneita, sillä itse olen ollut sellainen yhdessä vaiheessa myös, mutta myös sen vastakohta. Samoin nuo teeskentelemiset ja pelit tuomitsen, jo siksi että ne vievät sinut ojasta allikkoon

Tämä on ollut hyvä ja rakentava lanka, palstan kriteereillä. :D

Masentavaa.

Tiedä sitten josko jotkut säälivät yksinäisiä syrjääntyneitä miehiä, mutta jos vaikka sääliisivätkin niin ei se nyt sekään mitenkään mukavalta tunnu(sääli on sairautta, niinkuin sanonta kuuluu, eikä siitä säälin kohteelle ainakaan mitään hyötyä ole), parempi se kun ei pähkäilisi mitään yksinäisistä syrjäytyneistä miehistä.