Kävelit eteeni nurkan takaa. Odottamatta. Ilmeettömyyden valepuvussa. Suojassa. Muistan sen aina. Ensimmäiset sanasi sekä niitä seuranneen lyhyen hiljaisuuden, jossa taisimme nopeasti kumpikin mitata toisemme, punnita vastustajan/liittolaisen arvon.
En tiedä mikä oli sinun laskujesi lopputulos. Minä ajattelin sinun olevan vaaraton. Vaaraton sydämelleni.
Miten väärässä olinkaan. Se liukeni luoksesi pala palalta jo ensimmäisenä syksynä. Hitaasti kuin pieni galaksi, jonka suurempi syö itseensä, pyörteet, jotka kiertyvät, planeetat sekä auringot, jotka törmäävät ja sekoittuvat uusiksi aurinkokunniksi.
Siitä on jo pian kolme vuotta. Kuvitella. Niin kauas sekä niin vähän me olemme edenneet ja silti on kuin olisit aina ollut elämässäni. Mikä oli se menneisyys ennen tätä? Olinko joku toinen? Toisessa kaupungissa, toisessa työpaikassa, toiseen rakastuneena. Olisinpa tavannut sinut jo aiemmin. Uskaltanut irrottaa ja sännätä tuntemattomaan, tutustua, ujuttautua osaksi elämäsi linjaa. Kaikki ne menetetyt päivät. Suren niitä kun tulisi osata iloita tulevista, mutta elämä on aina epävarmaa. Me emme ehkä ole täällä enää huomenna.
Ja miksi kirjoitin tämän tänne? Osoitteettoman kirjeen? Ehkä en halua unohtaa, ehkä haluan vaalia näitä muistoja ja kun joku toinen lukee ne, edes kerran, ne muuttuvat osaksi paljon laajempaa tarinaa, suurempaa muistia, emmekä me katoa valkeaksi kohinaksi, vaan olemme hetken värillisiä, suuria, kauniita, eläviä, hengittäviä.
AT:lle.
En tiedä mikä oli sinun laskujesi lopputulos. Minä ajattelin sinun olevan vaaraton. Vaaraton sydämelleni.
Miten väärässä olinkaan. Se liukeni luoksesi pala palalta jo ensimmäisenä syksynä. Hitaasti kuin pieni galaksi, jonka suurempi syö itseensä, pyörteet, jotka kiertyvät, planeetat sekä auringot, jotka törmäävät ja sekoittuvat uusiksi aurinkokunniksi.
Siitä on jo pian kolme vuotta. Kuvitella. Niin kauas sekä niin vähän me olemme edenneet ja silti on kuin olisit aina ollut elämässäni. Mikä oli se menneisyys ennen tätä? Olinko joku toinen? Toisessa kaupungissa, toisessa työpaikassa, toiseen rakastuneena. Olisinpa tavannut sinut jo aiemmin. Uskaltanut irrottaa ja sännätä tuntemattomaan, tutustua, ujuttautua osaksi elämäsi linjaa. Kaikki ne menetetyt päivät. Suren niitä kun tulisi osata iloita tulevista, mutta elämä on aina epävarmaa. Me emme ehkä ole täällä enää huomenna.
Ja miksi kirjoitin tämän tänne? Osoitteettoman kirjeen? Ehkä en halua unohtaa, ehkä haluan vaalia näitä muistoja ja kun joku toinen lukee ne, edes kerran, ne muuttuvat osaksi paljon laajempaa tarinaa, suurempaa muistia, emmekä me katoa valkeaksi kohinaksi, vaan olemme hetken värillisiä, suuria, kauniita, eläviä, hengittäviä.
AT:lle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
PS. Ja ymmärräthän, että minulla ei ole suhteesi mitään immuniteettiä. Toisinaan reaktioni asioihin järkyttää itseänikin. Ne ovat täysin uusia puolia, en aina osaa käsitellä niitä - että on maailmassa joku kaltaisesi, joka osaa mennä ihoni alle ja yllättää minut.
https://youtu.be/-nGLqXZ-f70
Kuka kirjoittaa näin kauniisti..
Huomaan, että olen alkanut erakoitua. Vältellä joidenkin ystävieni seuraa, etten joutuisi väärien kysymysten eteen. Sellaisten joihin en halua vastata. Joutua kertomaan, että yhä olen yksin, löytämättä rakkautta, että yhä kerta toisensa jälkeen minä epäonnistun. Rakastun, rakastan, saamatta mitään koskaan takaisin.
Se ei ole ylpeyttä. Haluttomuutta myöntää omia tappioitaan. Se on voimattomuutta kestää sitä kipua ja niitä vastauksia, sitä sääliä: "kyllä sinä vielä jonkun löydät, tulee vielä joku toinen."
Se ei mene niin. Jokainen rakkaus on omalaatuinen, ainutkertainen. Sellaista ei ole toista. Sellaista ei tule toista.