Mikä minussa on se mikä aiheuttaa tämän, loputtoman yksinäisyyden tunteen? sen etten tunnu kelpaavan kenenkään seuraan tai porukoihin mukaan?nyt tulee sellainen purkaus, mutta jättäkää lukematta, pakko vain jonnekin saada purkaa tätä.
Olen kolmekymppinen nainen (vaiko sittenkin tyttö,olenko niin epäkypsä?). Ala-asteella olin ihan normaali iloinen lapsi, harrastuksia ja kavereita riitti. Jossain vaiheessa vanhempien eron ja muuton toiseen maakuntaan jälkeen muistan lihoneeni, en mitenkään hirveästi mutta se riitti jotta uuden koulun yhteen hitsautunut porukka otti minut silmätikuksi ja teki lopuista kouluvuosistani täyttä piinaa. Kitkuttelin peruskoulun jotenkin läpi ja muutin toiselle paikkakunnalle amiskaan, siellä sain pari kaveria joiden kanssa vietin aikaa mutta kuitenkin minä olin se joka aina "tuppautui" joka paikkaan mukaan, ei minua pyydetty niinkuin toisia. Loppujen lopuksi amiska aika oli kuitenkin ihan mukavaa. Ei nyt mitään villiä opiskelijameininkiä, mutta muistelen aikaa kuitenkin lämpimin mielin.Eli ei kaikki voi silloin kuitenkaan olla täyttä kakkaa vaikka sanotaankin että aika kultaa muistot.
Asin edelleen tällä opiskelupaikkakunnalla, minulla on muutama "kaveri" joiden seuraan tunnun kelpaavan silloin kun heille sopii, lähinnä yksittäisiin kahvttelukertoihin silloin tällöin. Kovasti koitan kysellä ja ehdotella tekemistä, viikolla ja viikonloppuisin, ei mitään väliä mikä päivä.yleensä vastaus,jos sellainen tulee, on että on jo sovittu sen ja sen kanssa sitä ja tätä.entäs jos minäkin tulisin/lähtisin mukaan, vastaus on yleensä ei nyt tällä kertaa...
Sitten kuitenkin näen kuinka esim. facebookiin on laitettu päivitystä jossa kysellään mukaan lähtijöitä, ja silti minä en sopinut joukkoon. Kuinka hieno fiilis siitä tuleekaan... Olen yrittänyt saada uusia tuttavia ,mutta sekään ei tunnu onnistuvan. Silloin taas kelpaan seuraan kun minusta voi olla jotain hyötyä ja sinisilmäinen hyväuskoinen hölmö kun taidan olla niin minä lähden ja autan parhaani mukaan. Vaan viime aikoina on tullut omiin tunteisiin sellainen katkera kalkki mukaan. Kysyn esim kahvi tai lenkkiseuraksi ja kun ei kukaan lähde niin olen yksin käynyt.ja kas kummaa kun törmäänkin sitten kuitenkin näihin joilta olen kysynyt. En ole enää silloin edes tervehtinyt tai olen ehkä vähän tympääntynyt mutta on se vittu kumma että ei voi edes suoraan sanoa jos ei seura miellytä. valehdellaan vaan että on menossa kummin kaiman mummon hautajaisiin tms. ja mikäpä minäkään olen yhteyttä pitämään jos ei muutkaan kerran.
ärsyttää taas niin että ajatus lähtee harhailemaan. mutta olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan että huh huh.
pitäs varmaan lähteä jollekin raivolenkille ja juosta itsensä hengiltä...
Olen kolmekymppinen nainen (vaiko sittenkin tyttö,olenko niin epäkypsä?). Ala-asteella olin ihan normaali iloinen lapsi, harrastuksia ja kavereita riitti. Jossain vaiheessa vanhempien eron ja muuton toiseen maakuntaan jälkeen muistan lihoneeni, en mitenkään hirveästi mutta se riitti jotta uuden koulun yhteen hitsautunut porukka otti minut silmätikuksi ja teki lopuista kouluvuosistani täyttä piinaa. Kitkuttelin peruskoulun jotenkin läpi ja muutin toiselle paikkakunnalle amiskaan, siellä sain pari kaveria joiden kanssa vietin aikaa mutta kuitenkin minä olin se joka aina "tuppautui" joka paikkaan mukaan, ei minua pyydetty niinkuin toisia. Loppujen lopuksi amiska aika oli kuitenkin ihan mukavaa. Ei nyt mitään villiä opiskelijameininkiä, mutta muistelen aikaa kuitenkin lämpimin mielin.Eli ei kaikki voi silloin kuitenkaan olla täyttä kakkaa vaikka sanotaankin että aika kultaa muistot.
Asin edelleen tällä opiskelupaikkakunnalla, minulla on muutama "kaveri" joiden seuraan tunnun kelpaavan silloin kun heille sopii, lähinnä yksittäisiin kahvttelukertoihin silloin tällöin. Kovasti koitan kysellä ja ehdotella tekemistä, viikolla ja viikonloppuisin, ei mitään väliä mikä päivä.yleensä vastaus,jos sellainen tulee, on että on jo sovittu sen ja sen kanssa sitä ja tätä.entäs jos minäkin tulisin/lähtisin mukaan, vastaus on yleensä ei nyt tällä kertaa...
Sitten kuitenkin näen kuinka esim. facebookiin on laitettu päivitystä jossa kysellään mukaan lähtijöitä, ja silti minä en sopinut joukkoon. Kuinka hieno fiilis siitä tuleekaan... Olen yrittänyt saada uusia tuttavia ,mutta sekään ei tunnu onnistuvan. Silloin taas kelpaan seuraan kun minusta voi olla jotain hyötyä ja sinisilmäinen hyväuskoinen hölmö kun taidan olla niin minä lähden ja autan parhaani mukaan. Vaan viime aikoina on tullut omiin tunteisiin sellainen katkera kalkki mukaan. Kysyn esim kahvi tai lenkkiseuraksi ja kun ei kukaan lähde niin olen yksin käynyt.ja kas kummaa kun törmäänkin sitten kuitenkin näihin joilta olen kysynyt. En ole enää silloin edes tervehtinyt tai olen ehkä vähän tympääntynyt mutta on se vittu kumma että ei voi edes suoraan sanoa jos ei seura miellytä. valehdellaan vaan että on menossa kummin kaiman mummon hautajaisiin tms. ja mikäpä minäkään olen yhteyttä pitämään jos ei muutkaan kerran.
ärsyttää taas niin että ajatus lähtee harhailemaan. mutta olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan että huh huh.
pitäs varmaan lähteä jollekin raivolenkille ja juosta itsensä hengiltä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jätä täysin tuollaiset "kaverit", mitä niistä välität kun ovat noin keljuja.
Nyt sun tarttee hioa uusi taktiikka.
Kipaise vaikka kirjastoon ja lue "miten saan ystäviä"-kirjoja.
Keskityt itseesi seuraavan parin viikon aikana ja funtsit, ja teet toimintasuunnitelman.
Uusia kavereita siis.
Olisko joku yhdistys nurkillasi, kuntoiluryhmä, taidekerho? Uusi harrastus? Rupee valokuvaamaan ja kehity proffiksi, tapaat uusia kavereita.
Jos ei löydy kotinurkilta, niin laajenna reviiriäsi seuraavaan kylään, hanki kirjekaveri (on tosiaan sellainenkin, että kirjoitellaan kirjeitä), löytyy netiltä. Nää feisbukkisivut ovat vaan sellaista pintaystävyyttä.
Entä muistuuko mieleen joku lapsuudenaikainen kaveri, serkku jostain?
Ota yhteyttä.
Hyvä että olet ottanut asian esille, se on sen merkki, että muutosta tilanteeseesi on häämöttämässä.
Puhtia sinulle ja kaikkea hyvää!