Hei!
Olen kolmekymppinen nainen.Mulla on monta hyvää ystävää.Silti tunnen itseni välillä ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Olen ainoa sinkku ystäväpiirissäni.Kaikki seurustelee ja monella on myös lapsia.
Tunnen että en kuuluheidän joukkonsa.He saattavat puhua lapsenhankinnasta ja muusta sellaisesta kiva sitä sitten kuunnella.
Itselläni loppui äskeittäin suhde erääseen mieheen,joka ei ollutkaan sitä mitä se vaikutti.
Se vielämasentaa entisestään.
Onkokellään samantapaisia kokemuksia...
Koska tää yksinolo loppuu?
Olen kolmekymppinen nainen.Mulla on monta hyvää ystävää.Silti tunnen itseni välillä ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Olen ainoa sinkku ystäväpiirissäni.Kaikki seurustelee ja monella on myös lapsia.
Tunnen että en kuuluheidän joukkonsa.He saattavat puhua lapsenhankinnasta ja muusta sellaisesta kiva sitä sitten kuunnella.
Itselläni loppui äskeittäin suhde erääseen mieheen,joka ei ollutkaan sitä mitä se vaikutti.
Se vielämasentaa entisestään.
Onkokellään samantapaisia kokemuksia...
Koska tää yksinolo loppuu?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nämä sunnuntait ne vasta masentavat erityisesti.
Huoh,oispa jo aamu ja pääsis töihin..
Hmm,äsh,tarkoitus oli yrittää tsempata sinua,
mutta eihän mulla vastausta tuohon ole,että
koska tää loppuu.
Heipä hei!
Minun näkökulmasta sinun tilanteesi ei vaikuta ollenkaan toivottomalta. Ehkä päättyneen suhteen jälkeinen tyhjää oloa... ja sehän menee ajan kuluessa ohi viimeistään kun ihastut seuraavan kerran. Mutta elämää on myös parisuhteen ulkopuolellakin. Ei kannata vajota itsesääliin vaan nauttia niistä asioista mistä voi. Heh, ostin eilen kilon suklaata, pitsaa ja 12-packin olutta ja viikonloppu kului rattoisasti videoita katsellessa... Pitemmän päälle kai sekään ei ole kovin järkevä ratkaisu (siis ylensyöminen ja juominen) mutta tällä kertaa se tuntui tepsivän ja elämä tuntuu taas maistuvan.
Itseasiassa kylläkin olen vähän samantapaisessa tilanteessa, suhde on ohi eikä tulevaisuus tunnu kovin paljoa tarjoavan. Suurin ero kai on että olen mies ja selvästi sinua vanhempi eli minun kai pitäisi olla jo epätoivoinen. En tule kai koskaan tule kokemaan oikeaa parisuhdetta, en vain pysty sopeutumaan... Olen siis kuvailemasi mies, joka lopulta paljastuukin aivan erilaiseksi kuin miltä ensin vaikutti. Toisaalta kaduttaa kun yleensäkään mitään lupailin kun en toisaalta ollut valmis "parantamaan tapojani" mutta toisaalta jäihän tuosta suhteesta paljon mukavia muistoja ja kokemuksia, jotka näin yksin eläessä jäävät tyystin kokematta...
No, eipä tämäkään tainnut kovin kannustava puheenvuoro olla mutta hyvää jatkoa joka tapauksessa :).
Vähän päälle kolmekymppinen nainen, sinkku ja kaikki ystäväni seurustelevat, ostelevat asuntoja ja lisääntyvät. Huomaan putoavani ihan ulkopuolelle, ei lapsiperheitä enää hirveästi kiinnosta sinkkutytön asiat (ja tietysti vähän päinvastoinkin). Viikonloppuisin on kamalaa, kun vaihtoehtoina on olla yksin kotona tai luusereiden kanssa baarissa. Olen ihan väsynyt. Kai sitä pitäisi alkaa harrastamaan kaikennäköistä, tunnen itseni ihan hyödyttömäksi. Olisi niin kivaa viettää laatuaikaa jonkun ystävistäni kanssa, sellaista ei kyllä nykyään enää tapahdu! Paitsi tietenkin joissain kriisitilanteissa. Taidan olla vähän vihainen.
Olen aivan samassa jamassa. Paitsi että mulla on muutama ns. sinkkukaveri. Ero heihin on se, että he deittailevat ja ovat potentiaalisia pariutujia lähitulevaisuudessa. Mulla on ongelmana se, että äitini on onnistunut tuhoamaan itsetuntoni niin hyvin, että en juurikaan arvosta itseäni. Siitä johtuen en kykene seurustelusuhteisiin, mietin vain koko ajan että "milloin tuo jättää minut tai milloin pettää. Eihän kukaan voi minua rakastaa. En ansaitse rakkautta." Ihan helvettiä koko elämä. Tapaan miehen. Tapaan uudelleen. Sen jälkeen alan miettimään, että mitä hemmettiä se oikein musta tahtoo... ei Voi Ainakaan Tykätä minusta. Tajuan että tämä kaikki on täyttä puppua. Mutta jokin sisälläni sanoo, että se on täyttä totta. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Tunteet voittaa. Eli lopetan suhteet heti alkuunsa (ennenkuin ne jättää tai pettää). Kukaan ystäväni ei usko tätä todeksi. Vihaan äitiäni ja tunnen siitä syyllisyyttä. Ja ulkoisesti olen täysin toimintakykyinen valtion virkanainen :)
Ok.Tiedän kyllä että ei saisi vaipua itsesääliin.
Suhde tähän mainitsemaani mieheen eimollut seurustelusuhde vaan hukkaan mennyttä aikaa. Ehdimme tuntea kaksi vuotta eikä siitä koskaan tullut seurustelusuhdetta. Näimme vain viisi kertaa.
Näinköhän pystyn tai uskallan luottaa kehenkään vai olenko taas sinisilmäinen...
Niin, mitä luuletta millainen tilanne on minulla? Oletta nuorempia ja yksinoloa pohditte. Itse vasta tunnen itseni varsin yksinäiseksi, tutuilla on jo aikaa ollut omat elämät, ei heidän ajatukseen tule yksinasuva mies.
Eikä itseä toisaalta edes kiinnosta enää heidän asiat, tulee vain entistä pahempi mieli kun kaikki se mitä heillä on, perheet, lapset yms. itseltä puuttuu.
Onneksi on edes pysyvä työ, vie sekin aina viikolla pois ajatuksia tästä olotilasta.
En edes usko mitään tapahtuvan, niin alhaalle voi itsetunto mennä. ei tämä nyt varsinaisesti auta ketään mutta sainpa edes kirjoittaa tänne tuntemuksiani.