Isäni on aina silloin tällöin juonut, mutta ei salaa. Joskus pitkiäkin pätkiä jos vapaalla, työnsä kuitenkin aina hoitanut. Viime vuosina äitini on alkanut juoda, salaa. Piilottaa pullot ym. On myös pettänyt isää kun juo. Päihtyy jo parista siideristä ja sen jälkeen juo niin kauan kun suu pysyy auki. Nykyään on alkanut juoda vahvoja juomia, kuten vodkaa tai muita esimerkiksi 40%. Äitinsä oli alkoholisti myös. Juodessaan muuttuu täysin eri ihmiseksi. Ei vastaa puhelimeen, voi lähteä karkuunkin jos olen tulossa kylään. On niin säälittävää kun yrittää puhua puhelimeen normaalisti ja oikeasti tottakai huomaan että puhumisesta ei tule mitään. Olen niin väsynyt tähän että niin säälittävältä kuin se kuulostaakin, olen ajatellut että voisin vaan ajaa johonkin kallioon. En jaksa enää tyhjiä lupauksia.
On niin raskasta olla äiti omalle äidille. Ja pelätä mitä on sattunut kun ei vastaa puhelimeen jos vaikka on jonkun pettäjäkaverin kanssa liikkeellä. Niin lapsellista saada toiset huolestumaan, miten itsekästä! Aina kun isäni on poissa yön töissä, pelkään. En uskalla mennä käymään kotona illalla, koska en halua nähdä, en halua kuulla, en halua saada tietää. Uskottelen itselleni kaiken olevan hyvin, yritän unohtaa. Eilen illalla soitin äidille kaksi tuntia myöhemmin hänen päästyään töistä. Yritti taas puhua selkeästi siinä onnistumatta. Koirani oli hänellä hoidossa, huolestuin tuleeko se edes hoidettua. Yritin vain unohtaa, nukkua ja mennä aamulla töihin. Aamulla kuitenkin huomasin jo Facebookista hänen olleen aivan sekaisin.
Menin töihin enkä huomannut äitini puhelua. Yritin soittaa takaisin, turhaan. Monta kertaa. Laitoin viestejä. Isäni soitti että äiti ei vastaa, onkohan jotain sattunut. Ruokatunnilla pääsin käymään äidin luona, makasi sammuneena oksennuksessa. Koiran ja kissan ulosteita, tavaroita ympäri lattiaa. Valot päällä, tietokone auki. Ihme kyllä yksin. Jouduin kysymään neuvoa hätänumerosta kun oli niin sekava ja pienikokoisena pelkäsin jotain alkoholimyrkytystä tai vastaavaa.
Myöhästyin töistä ja tulvivista silmistä huolimatta ääni väristen valehtelin kaiken olleen hyvin kotona. Kiirehdin toimistoon kun kyyneleet tulivat. En haluaisi välittää mutta silti se aina satuttaa kun saa tietää. Ja suututtaa, miten aikuinen ihminen voi olla niin itsekäs? Tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena tajuamatta mistään mitään. Itse itken ja kirjoitan. Sen verran sain selvää että koira on ollut ulkona yhdeksältä illalla, ei sitä tarvitse vielä viedä (18h kulunut).
On niin väsyttävää esittää kaikille iloista ja että kaikki on hyvin. En haluaisi hävetä enää enempää. Töissäkin varmaan taas puhutaan että mikähän minulla oli. Ja että ei koirasta edes osaa oma äiti huolehtia. Mitä sitten jos joskus minulla on lapsia ja ne tarvitsevat hoitajaa, äitiin en ainakaan voi luottaa. Kyllä on elämältä kadonnut pohja viime vuosina. Pieni avautuminen, olisi kiva kuulla jos muilla samanlaisia kokemuksia. Paljon olen lukenutkin aiheesta mutta silti tuntuu että helpointa olisi vaan oikeasti hävitä pois täältä, kuka minua kaipaisi, äiti ei ainakaan. Ainut mikä saa miettimään on isä. Poikakaverikin varmasti löytäisi jonkun paremman, ei joutuisi katsomaan tällaista itkevää säälittävää elämään väsynyttä paskaa. Olisi vaan niin helppoa. Miksi juuri minulle käy näin, miksi minun elämäni pilataan? On tietysti väärin sanoa näin, itse olen elämästäni vastuussa. On vaan niin vaikeaa kun pitäisi täysin unohtaa ja poistaa elämästä ihminen joka on aina siihen kuulunut, ja johon ennen pystyin luottamaan. Ehkä paikkakunnan vaihtaminen auttaisi unohtamaan.
On niin raskasta olla äiti omalle äidille. Ja pelätä mitä on sattunut kun ei vastaa puhelimeen jos vaikka on jonkun pettäjäkaverin kanssa liikkeellä. Niin lapsellista saada toiset huolestumaan, miten itsekästä! Aina kun isäni on poissa yön töissä, pelkään. En uskalla mennä käymään kotona illalla, koska en halua nähdä, en halua kuulla, en halua saada tietää. Uskottelen itselleni kaiken olevan hyvin, yritän unohtaa. Eilen illalla soitin äidille kaksi tuntia myöhemmin hänen päästyään töistä. Yritti taas puhua selkeästi siinä onnistumatta. Koirani oli hänellä hoidossa, huolestuin tuleeko se edes hoidettua. Yritin vain unohtaa, nukkua ja mennä aamulla töihin. Aamulla kuitenkin huomasin jo Facebookista hänen olleen aivan sekaisin.
Menin töihin enkä huomannut äitini puhelua. Yritin soittaa takaisin, turhaan. Monta kertaa. Laitoin viestejä. Isäni soitti että äiti ei vastaa, onkohan jotain sattunut. Ruokatunnilla pääsin käymään äidin luona, makasi sammuneena oksennuksessa. Koiran ja kissan ulosteita, tavaroita ympäri lattiaa. Valot päällä, tietokone auki. Ihme kyllä yksin. Jouduin kysymään neuvoa hätänumerosta kun oli niin sekava ja pienikokoisena pelkäsin jotain alkoholimyrkytystä tai vastaavaa.
Myöhästyin töistä ja tulvivista silmistä huolimatta ääni väristen valehtelin kaiken olleen hyvin kotona. Kiirehdin toimistoon kun kyyneleet tulivat. En haluaisi välittää mutta silti se aina satuttaa kun saa tietää. Ja suututtaa, miten aikuinen ihminen voi olla niin itsekäs? Tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena tajuamatta mistään mitään. Itse itken ja kirjoitan. Sen verran sain selvää että koira on ollut ulkona yhdeksältä illalla, ei sitä tarvitse vielä viedä (18h kulunut).
On niin väsyttävää esittää kaikille iloista ja että kaikki on hyvin. En haluaisi hävetä enää enempää. Töissäkin varmaan taas puhutaan että mikähän minulla oli. Ja että ei koirasta edes osaa oma äiti huolehtia. Mitä sitten jos joskus minulla on lapsia ja ne tarvitsevat hoitajaa, äitiin en ainakaan voi luottaa. Kyllä on elämältä kadonnut pohja viime vuosina. Pieni avautuminen, olisi kiva kuulla jos muilla samanlaisia kokemuksia. Paljon olen lukenutkin aiheesta mutta silti tuntuu että helpointa olisi vaan oikeasti hävitä pois täältä, kuka minua kaipaisi, äiti ei ainakaan. Ainut mikä saa miettimään on isä. Poikakaverikin varmasti löytäisi jonkun paremman, ei joutuisi katsomaan tällaista itkevää säälittävää elämään väsynyttä paskaa. Olisi vaan niin helppoa. Miksi juuri minulle käy näin, miksi minun elämäni pilataan? On tietysti väärin sanoa näin, itse olen elämästäni vastuussa. On vaan niin vaikeaa kun pitäisi täysin unohtaa ja poistaa elämästä ihminen joka on aina siihen kuulunut, ja johon ennen pystyin luottamaan. Ehkä paikkakunnan vaihtaminen auttaisi unohtamaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostat melkein täysin eräältä entiseltä kaveriltani, siksi olikin pakko vastata. Hänellä tosin isä oli se alkoholisoitunut. Kaverini yritti esittää urheaa, kävi töissä, teki pitkää päivää. Yritti olla onnellinen, ilmeisesti rahan kautta. Lopulta ilmeisesti todella väsyi ja masentui. Eräänä päivänä oli päätynyt itsemurhaan. Vaikka pidänkin sitä aina vääränä ratkaisuna, olen toisaalta helpottunut. Hän ei enää joudu kärsimään eikä häpeämään. Isänsä juominen tosin tuplaantui. Voimia sinulle ja muista että apua on saatavilla!
Työnnä löylykauha persesilmääsi.
Oletko kokeillut auttaako neuvosi todella kaikkiin ongelmiin joihin sitä tuputat?
Vai oletko vain tavallinen kusipäinen vässykkä jolle hölmöilyjen kirjoittelu netissä on päivän(ainut) kohokohta?
Ok