Elämä on taas vaihteeksi kummallista.
Tapasin kivan naisen vieraassa kaupungissa. Juteltu pitkään, tunteja päivittäin, puhelimessa. Tavattu pari kertaa. Kemiat toimivat, keskustelu yhteyttä löytyy, seksikin sujuu mainiosti.
Ensi alkuun tuntui siltä kuin katselisin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mietin jo yhteistä tulevaisuutta. Elämäntilanteeni on kuitenkin sikäli hankala (rakas lapsi edellisestä suhteesta, joskin avokin hoidossa) ja kun aloin miettiä toteutusta käytännössä, niin asiat eivät olekaan niin helppoja. Sitä kysyy monia kysymyksiä: Onko sitä oikeasti edes valmis uuteen suhteeseen? Miten ratkaista etäisyysongelmat? Tekeekö sitä väärin omalle lapselleen jos muuttaa kauas pois? Toimiiko uusi suhde sitten kun ollaankin samassa kaupungissa (se kun edellyttää isoja siirtoja)?
Näitä pohtiessani on ruusunpunaiset lasit muuttuneet vähän turhankin tarkoiksi teräväpiirto realismin laseiksi. Hullaantumisen tunne on hävinnyt. Järki neuvoo, että tälläisiä naisia ei tule vastaan joka oksalla. Tunne taas ei enää tiedä; ristiriidassa ei ole helppo olla.
Yritän tehdä oikein. Mutta en tiedä mitä se on.
Teenkö vääryyttä toiselle jo pelkästään sillä että vien juttua eteenpäin?
Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia? Kaikkien osapuolten (expuolison, lapsen, uuden kumppanin ja tietenkin henkilön itsensä) ajatukset voivat auttaa...
Tapasin kivan naisen vieraassa kaupungissa. Juteltu pitkään, tunteja päivittäin, puhelimessa. Tavattu pari kertaa. Kemiat toimivat, keskustelu yhteyttä löytyy, seksikin sujuu mainiosti.
Ensi alkuun tuntui siltä kuin katselisin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mietin jo yhteistä tulevaisuutta. Elämäntilanteeni on kuitenkin sikäli hankala (rakas lapsi edellisestä suhteesta, joskin avokin hoidossa) ja kun aloin miettiä toteutusta käytännössä, niin asiat eivät olekaan niin helppoja. Sitä kysyy monia kysymyksiä: Onko sitä oikeasti edes valmis uuteen suhteeseen? Miten ratkaista etäisyysongelmat? Tekeekö sitä väärin omalle lapselleen jos muuttaa kauas pois? Toimiiko uusi suhde sitten kun ollaankin samassa kaupungissa (se kun edellyttää isoja siirtoja)?
Näitä pohtiessani on ruusunpunaiset lasit muuttuneet vähän turhankin tarkoiksi teräväpiirto realismin laseiksi. Hullaantumisen tunne on hävinnyt. Järki neuvoo, että tälläisiä naisia ei tule vastaan joka oksalla. Tunne taas ei enää tiedä; ristiriidassa ei ole helppo olla.
Yritän tehdä oikein. Mutta en tiedä mitä se on.
Teenkö vääryyttä toiselle jo pelkästään sillä että vien juttua eteenpäin?
Onko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia? Kaikkien osapuolten (expuolison, lapsen, uuden kumppanin ja tietenkin henkilön itsensä) ajatukset voivat auttaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
päättää omalta osaltaan miten etenee. Ei sinun tarvitse siitä murhetta kantaa tai vastuuta ottaa. Parempi kun yhdessä puhutte, jos keskusteluyhteys toimii ajatuksistanne.
Voi olla, että lisää selvyyttä ja vastauksia tulee kun otat rohkeasti askeleita eteenpäin, jos sitä itse kaipaat. Voiko olla muuta kuin avoin ja rehellinen ja sitten katsoa mihin se johtaa. Vaikea neuvoa muuta. Eipä ole helppoa.
Ymmärrän, että tilanne on kinkkinen. Mutta jos tunnet vahvasti uutta naistuttavaasi kohtaan, miksi jarruttelisit, koska, kuten sanottua, todettua ja ah niin tuttua, elämä on lyhyt hetki, josta pitäisi osata nauttia täysin siemauksin NYT!
Hän voi lähteä elämästäsi - lopullisestikin. Sitten mietit, mitä jos.. mitä olisi voinut olla?