Tapasin hänet ensimmäisen kerran jo teini-ikäisenä. Meistä tuli kavereita, olimme myös ihastuneita toisiimme, tavallaan salaa, tavallaan kaikki tiesivät. Mitään ei koskaan tapahtunut, oli vain sellainen lämmin sanaton yhteys, sielujen sympatiaa kai. Elämä hajotti kaveriporukkamme, ja törmäsimme vain harvoin sattumalta, aina vähintään toinen meistä oli tahollaan suhteessa jonkun kanssa. Välimme ovat aina olleet täysin viattomat tuosta "tiedostamisesta" huolimatta. Kumpikaan ei ole voinut tai uskaltanut tehdä asialle mitään.
Myöhemmin elämämme hetkeksi lähenivät yhteisen ystävän kautta, kunnes minä jälleen muutin kauas pois ja aloitin kokonaan uuden elämän. Menin naimisiin ja sain lapsia.
Törmäsimme sattumalta, kun ensimmäisestä kohtaamisesta oli kulunut 20 vuotta. Ystävystyimme uudestaan tämän johdosta ja välillä leikkisästi mietimme, että oli se onni, ettei silloin nuorena seurusteltu - kuitenkin olisimme eronneet, emmekä enää löytäneet toisiamme ja tätä yhteyttä, jolle oli siinä hetkessä tilaus. Kumpikin kaipasi kuuntelijaa.
Sitten iski kumpaankin jonkinlainen järjetön rakkaus. Se tuntui siltä, kuin se olisi aina ollutkin läsnä, se vain sai hetkeksi "luvan tapahtua" ja tuntui niin oikealta, kuin mikään voi koskaan tuntua. Nyt siitä on jäljellä enää hämmennys, sillä minä tein ratkaisun ajatella - kerrankin - järjellä.
Minä olen vihainen kohtalolle siitä, ettemme koskaan kohtaa oikeaan aikaan hänen kanssaan. No, ehkä kohtaamme vanhuksina uudelleen? Kun kumpikin on elänyt oman perhe-elämänsä pois alta. Ehkä silloin voi olla meidän aikamme.
Surullisinta lienee, että oma elämäntilanteeni on hankala ja raskas, ja näen selvästi, kuinka hänen kanssaan tämä eloni olisi ihan erilaista, kuin se on oman kumppanini kanssa. Hänen kanssaan se olisi sellaista, kuin arkisesti sen toivoisin olevan - olen kohdannut myös elämää isomman intohimon sellaisen henkilön kanssa, jota myös rakastan, mutta sen henkilön kanssa tiedän, ettei elämääni ole tarkoitettu jaettavaksi. Hän on kuitenkin hyvin tärkeä minulle muulla tapaa, ellei jopa tärkein henkilö, kenet koskaan olen kohdannut. Minä koen, että minulla on realistiset odotukset siitä, mitä elämämme olisi tämän ihmisen kanssa.
Hänen kanssaan minä herään eloon. Minä rakastan häntä, sellaisella tavalla kuin rakastetaan jotakuta pysyvää ja tärkeää; riippumatta siitä, missä tai kenen kanssa hän on. Toivon kaikessa hänelle vain pelkkää hyvää. Kun hän laulaa minulle, hänen silmänsä loistavat kuin turkoosi meri auringossa. Aivan todella - en ole koskaan nähnyt kenessäkään sellaista valoa. Minä kaipaan sitä rakkaustarinaa, mikä meille on jossain toisessa elämässä olemassa.
Ja minä olen surullinen ja onnellinen samaan aikaan.
Myöhemmin elämämme hetkeksi lähenivät yhteisen ystävän kautta, kunnes minä jälleen muutin kauas pois ja aloitin kokonaan uuden elämän. Menin naimisiin ja sain lapsia.
Törmäsimme sattumalta, kun ensimmäisestä kohtaamisesta oli kulunut 20 vuotta. Ystävystyimme uudestaan tämän johdosta ja välillä leikkisästi mietimme, että oli se onni, ettei silloin nuorena seurusteltu - kuitenkin olisimme eronneet, emmekä enää löytäneet toisiamme ja tätä yhteyttä, jolle oli siinä hetkessä tilaus. Kumpikin kaipasi kuuntelijaa.
Sitten iski kumpaankin jonkinlainen järjetön rakkaus. Se tuntui siltä, kuin se olisi aina ollutkin läsnä, se vain sai hetkeksi "luvan tapahtua" ja tuntui niin oikealta, kuin mikään voi koskaan tuntua. Nyt siitä on jäljellä enää hämmennys, sillä minä tein ratkaisun ajatella - kerrankin - järjellä.
Minä olen vihainen kohtalolle siitä, ettemme koskaan kohtaa oikeaan aikaan hänen kanssaan. No, ehkä kohtaamme vanhuksina uudelleen? Kun kumpikin on elänyt oman perhe-elämänsä pois alta. Ehkä silloin voi olla meidän aikamme.
Surullisinta lienee, että oma elämäntilanteeni on hankala ja raskas, ja näen selvästi, kuinka hänen kanssaan tämä eloni olisi ihan erilaista, kuin se on oman kumppanini kanssa. Hänen kanssaan se olisi sellaista, kuin arkisesti sen toivoisin olevan - olen kohdannut myös elämää isomman intohimon sellaisen henkilön kanssa, jota myös rakastan, mutta sen henkilön kanssa tiedän, ettei elämääni ole tarkoitettu jaettavaksi. Hän on kuitenkin hyvin tärkeä minulle muulla tapaa, ellei jopa tärkein henkilö, kenet koskaan olen kohdannut. Minä koen, että minulla on realistiset odotukset siitä, mitä elämämme olisi tämän ihmisen kanssa.
Hänen kanssaan minä herään eloon. Minä rakastan häntä, sellaisella tavalla kuin rakastetaan jotakuta pysyvää ja tärkeää; riippumatta siitä, missä tai kenen kanssa hän on. Toivon kaikessa hänelle vain pelkkää hyvää. Kun hän laulaa minulle, hänen silmänsä loistavat kuin turkoosi meri auringossa. Aivan todella - en ole koskaan nähnyt kenessäkään sellaista valoa. Minä kaipaan sitä rakkaustarinaa, mikä meille on jossain toisessa elämässä olemassa.
Ja minä olen surullinen ja onnellinen samaan aikaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No ei kyllä mikää rakkautesi, jos olisi niin olisit kohtaamisen jälkeen jättänyt miehesi tost noin vaan, taitaa kotimamma vaan fantasioida vieraasta makkarasta..hoh hoijaa