Valtava viha

Hei, aloitin aiheen täällä kun en tiedä mihin paikkaan tämä aloitus kuuluisi. Olen parikymppinen nainen, jolla on vaikeuksia elämänhallinnan kanssa. Ulkopuolisen silmin sitä ei ehkä uskoisi, koska mulla olisi "kaikki mahdollisuudet elämässä". Opiskelen tällä hetkellä ja minulla on ennestään koulutus ja työkokemus, pitkiä miessuhteita ja ystäviä, joten en poikkea valtavirrasta näennäisesti mitenkään. Perhekin on ja joitain ystäviä, joten kaiken järjen mukaan minun pitäisi voida paremmin kuin voin.

Ongelmani on se, mitä tunnen olevani sisältä. Olen täynnä vihaa. Vihani on kuin nelivuotiaan vihaa, haluan paiskoa tavaroita ja mätkiä ohikulkijoita. Tunnen erkanevani yhä pahemmin maailmasta, tavallisista ihmisistä ja elämästä. En usko mihinkään ja olen sisältä kuollut. Inhoan itseäni, haluan hakata itseäni, hypätä junan eteen ja jättää kaiken. En voi kuitenkaan tehdä sitä, koska jättäisin vanhempani ja sisareni yksin.

Toisaalta oma perheeni ja lapsuusajan ongelmat raivostuttavat minua. Miksi vanhempani tekivät minut jos heidän piti juoda ja riidellä meidän lasten edessä? Miksi heidän piti tehdä minut tähän maanpäälliseen helvettiin, keskelle alemman keskiluokan köyhyyttä ja ympäristöä, jossa lasta kiusataan tarhasta asti?

Sisareni sai olla rauhassa, hän ei joutunut kiusatuksi jo tarhaikäisenä eikä hän muista ikäviä asioita siitä mitä isä teki äidilleni. Hän on hyvä, mutta sairas mies, joka on 30 vuotta pimittänyt äidin tilin itselleen, riehunut ja raivonnut illat kotona kun olimme lapsia ja pyytänyt aina anteeksi kun huusin ja raivosin takaisin ja juoksin makkariin itkemään. "Isi rakastaa sinua". Seuraavana aamuna olin jo aina unohtanut edellisillan helvetin, koska olin lapsi ja uusi aamu oli aina uusi aamu. Illalla taas sama uudelleen, jossain on vikaa, isällä on paha mieli ja se on jonkun muun vika.

Minua myös kiusattiin, johon viittasin aiemmin. Olen herkkä ihminen, jolla on aspergeettisia taipumuksia, hyvät verbaaliset kyvyt ja loogis-matemaattista älyä, vaikka selvitin yo-matematiikan kompensaatiopistein. Pärjään kuitenkin loistavasti shakissa ja älypeleissä, joten en usko olevani tyhmä vaan vain älyllisesti epätasainen. En ole oppinut ajamaan autoa liikenteessä, vaikka olen yrittänyt, koska liika joka puolelta tuleva ajamiseen liittyvä informaatio saa pääni pimahtamaan. Olen sosiaalisesti idiootti, jonka lisäksi inhoan sukupuoleni touhuihin liittyviä kanamaisuuksia, mutta en pidä samanikäisistä miehistäkään heidän keskimääräisen typeryytensä vuoksi. Tulen parhaiten toimeen yli 50-vuotiaiden miesten kanssa. Toinen samanikäinen ryhmä on samanikäiset naiset.

Minun pitäisi hakea töitä ja järjestää elämääni, mutta se tuntuu tällä hetkellä niin vaikealta, koska olen kyllästynyt kaikkeen. 10 vuoden koulukiusaaminen, jatkuva haukkuminen (hyi sä oot ruma huora) sekä vanhempieni ongelmat jättivät minuun jälkensä. En tunne olevani kykenevä oikein mihinkään. Olen suhteessa miehen kanssa, jota tunnen käyttäväni hyväkseni. Sama koskee ystäviä. Ennen ajattelin, että on mukava nähdä ystävää, nykyään, että kiva jos sen luona pääsee kaljoittelemaan, jospa sillä olisi tarjota mullekin. Tuntuu kuin ihmiset olisivat minulle enää hyötymistä varten.

Minun sanotaan olevan kaunis ja ottajia riittäisi. Tiedän olevani fyysisesti ihan viehättävä, mutta en tunne itseäni sellaiseksi. Tunnen itseni kuolleeksi, rumaksi, lihavaksi, liian laihaksi, sairaaksi, vastenmieliseksi ja oksettavaksi olennoksi, jolle pitäisi tehdä jotain pahaa. Olen kadonnut henkisesti mustaan aukkoon, päiväkodin käymälän reikään enkä pääse täältä pois.