Kaivan laatikkosi kaapista. Tuskin minulta enää on kielletty tänne menemästä. Levitän sen koko sisällön eteeni lattialle. Löydän sinun vaatteitasi, joitain en ole nähnytkään aiemmin. Sitten käteeni tulee jotain uutta. Iso pino viikattua lateksia, levittelen sitä kunnes tajuan että se riittää ja onkin varmaan tarkoitettu lakanaksi. Mielikuvitus herää. Mutta laatikko ei ole vielä tyhjä, sen pohjalla on jotain.
Huppu. Ei, useampia. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni. Pää on arka paikka. Kasvoista tunnistaa ihmisen, peitä kasvot ja olet tuntematon. Ja kasvojen iho on herkkää, tuntee paljon. Päähän sijoittuu niin paljon herkkää, arkaa, suojeltavaa. Näkö, kuulo, hengittäminen. Minä tunnen tämän kuvion. Sulje jotain pois ja toinen vahvistuu. Rajoita ja jokin muu saa tilaa. Sido kädet ja kaikki mitä teet on merkityksellistä, olet ainoa, välttämätön. Sido silmät ja iho herkistyy. Vie kuulo ja katse ei harhaile minnekään. Sido kädet ja silmät ja hajuistakin jää kestävä jälki. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi minä en voi ohittaa tätä. Poimin mukaani vaatteita sinulle ja nostan hupun ja sitten toisenkin pinon päällimmäiseksi.
On tulossa pimeä. Suljen asunnon verhot. Levitän lateksilakanan sängyllemme. Jätän sinua varten lateksivaatteita esille. Ja sitten alan rauhassa pukeutua. Sinä tulet tänä yönä kotiin, en tiedä varmasti mihin aikaan. Mutta minä aion odottaa siihen asti kun on tarvis. Aloitan levittämällä kaikki tarvitsemani sängylle kumilakanan päälle. Musta kumi kiiltelee hämärässä valossa. Istahdan alasti kumilakanan päälle pukemaan pitkiä kumisukkia jalkaani. Minun on vielä melkein viileä mutta kumin ensimmäinen viileä kosketus saa jotain lämmintä heräämään sisällä. Paikka jossa istun tulee liukkaaksi. Puen sukat rauhassa, huolella, sileiksi, nivusiin asti venyttäen. Seuraavaksi puen pitkät hansikkaat. Ne ovat hiukan hankalat yksin, mutta minulla on aikaa ja minä nautin tästä. Hämärästä valosta, tuoksusta, siitä kuinka jäljellä olevat vaatekappaleet hiljalleen tulevat tiukasti yhdeksi minun kanssani.
Seuraavaa minä erityisesti odotan. Minä olen käynyt ostoksilla. Levitän eteeni pitkän mekon ja avaan sen selässä kulkevan vetoketjun. Astun sisään hameeseen ja nostan sen vyötärölleni. Helmat ulottuvat nilkkoihini. Sitten taiteilen käteni hanskoineen sisään pitkiin hihoihin, kunnes lopulta saan nostettua kumin vasten rintakehääni. Mekon kaulus on melkein poolomallinen, minusta ei näy enää juuri paljasta ihoa. Ujutan selkäpuolen vetoketjun vaivalloisesti melkein kiinni asti. Kumihanskat eivät helpota tehtävää. Mutta nyt minun on selvittävä tästä yksin.
Sitten sängyn päällä on jäljellä enää yksi vaatekappale. Huppu. Tätä minä en suunnitellut, eikä tätä ole pakko tehdä. Mutta se kiehtoo liikaa. Pyörittelen sitä pitkään käsissäni. Siinä on aukot suun, nenän ja silmien kohdalla, mutta muuten se on tarkoitettu peittämään koko pää. Tämähän oikeastaan enää puuttui. Lopulta vedän hupun päähäni. Hetken taistelen itseni kanssa, on kuin sukeltaisi kerralla liian syvälle, tämä ei ole hyvä, liian ahdas, tästä ei pääse pois. Ja sitten huppu löytää paikkansa. Hengitän syvään, rauhoitun. Tunnustelen itseäni. Minä tunnen olevani turvassa. Sisällä. Pujotan hupun liepeet huolella mekon kauluksen alle ja suljen mekon vetoketjun ylös asti.
Siirryn peilin eteen tarkastamaan asuni ja sen kiillon. Ensimmäinen vilkaisu on huikaiseva. Kumi kietoo minut tiukasti sisäänsä päästä varpaisiin. Koskettelen päätäni, kumin peittämiä piirteitäni. Huppu istuu tiukasti, myötäilee kaikkea. Hento valo tekee kaikki kurvini selviksi, näkyviksi, kiiltäviksi. Kiillottelen asuani vielä hiukan, enemmän kosketuksen, hyväilyn vuoksi kuin siksi että se enää kaipaisi sitä. Minun on kuitenkin pakko varoa koskemasta liikaa. Odotus on tehnyt minusta kiimaisen. Minä hengitän nopeasti ja raskaasti, sen tuntee, kuulee niin oudosti huppu päässä. Onneksi hameeni hiukan estää minua upottamasta sormia heti sisääni, hieromasta itseäni nopeasti rajuun tulemiseen. Kyllä minä tiedän, odottaminen voi olla yhtä nautinnollista, nautinnollisempaakin viivytettynä, kuin lopulta saaminen.
Minä en yhtään tiedä kauanko vielä, nukahdanko ennenkuin tulet, pystynkö edes nukkumaan näin. Kuljen päämäärättömästi pitkin kotiamme, huolehdin että kaikki on kunnossa, että sinun on mukava tulla kotiin. Teen jääkaappiin valmiiksi pikkusyötävää jos sinulla on nälkä kun tulet. Asettelen sinulle jättämäni vaatteet moneen kertaan uudelleen. Koko ajan odotan, odotan, kuulen sydämeni jyskytyksen korvissani, tunnen kuinka asuni muuttuu liukkaaksi. Kumin tuoksu on huumaavan vahvana läsnä koko ajan. Pitkät helmat kahisevat ympärilläni kun kävelen. Minä niin toivon että sinä pidät siitä mitä näet, että tämä on hyvä, että sinä jaat minun kanssani kaiken tämän tunteen. Että minä näin voisin kiittää sinua siitä että avasit minulle tämän oven.
Minä käyn kokeeksi makaamaan sängylle kumilakanan päälle. Ja tajuan että itsehillintäni ei ehkä pian kestä. Melkein huijaan itseni päästämään kädet minne haluan, nopeasti hyväilemään, tekemään yhden pienen, helpottamaan. Mutta minä haluan että sinä päätät tästä tällä kertaa. Siksi etsin yöpöydän laatikosta nahkaiset rannekahleet ja kiinnitän ne ranteisiini. Asettelen itseni mukavaan asentoon. Ja sitten taiteilen molemmat käteni pikalukolla kiinni sängynpäätyyn. Ei niin ettenkö voisi päästä irti. Mutta mielessäni asetan esteen tähän. Minä odotan sinua.
Minä keinun omassa ihanassa maailmassani, kumisen hyväilevässä sylissä. Liikun hiljaa, tunteakseni kaiken, voimistaakseni kokemusta. Mutten liikaa, en etten ylitä rajaa. En usko että aikaa ehtii kulua paljon, en tiedä, ainakin olen hereillä. Sitten kuulen hupunkin läpi kuinka ulko-ovi käy. Kuinka matkalaukku lasketaan eteiseen ja kaadetaan kyljelleen. En kuule askeleita. Yhtäkkiä olet siinä. Ilmeesi on sekoitus jotain alkurakastumista, hämmästystä, kiimaa. Suutelet minua pitkään. Päästät minun käteni irti, hierot niitä hiukan. Työnnät kätesi hameeni alle, hipaiset nopeasti alapäätäni kai vain tarkistaaksesi. Hymy leviää silmiisi. -Onko sun hyvä olla siinä?, kysyt. Nyökkään ja vastaan puuroisella äänellä: -On, oikein... Sinä naurahdat ja sidot käteni uudestaan, tällä kertaa erilleen niin etten enää itse pääsisi irti. Peität silmäni. -Sitten saat olla noin vielä pienen hetken. Mä tuun ihan kohta takasin.
Huppu. Ei, useampia. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni. Pää on arka paikka. Kasvoista tunnistaa ihmisen, peitä kasvot ja olet tuntematon. Ja kasvojen iho on herkkää, tuntee paljon. Päähän sijoittuu niin paljon herkkää, arkaa, suojeltavaa. Näkö, kuulo, hengittäminen. Minä tunnen tämän kuvion. Sulje jotain pois ja toinen vahvistuu. Rajoita ja jokin muu saa tilaa. Sido kädet ja kaikki mitä teet on merkityksellistä, olet ainoa, välttämätön. Sido silmät ja iho herkistyy. Vie kuulo ja katse ei harhaile minnekään. Sido kädet ja silmät ja hajuistakin jää kestävä jälki. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi minä en voi ohittaa tätä. Poimin mukaani vaatteita sinulle ja nostan hupun ja sitten toisenkin pinon päällimmäiseksi.
On tulossa pimeä. Suljen asunnon verhot. Levitän lateksilakanan sängyllemme. Jätän sinua varten lateksivaatteita esille. Ja sitten alan rauhassa pukeutua. Sinä tulet tänä yönä kotiin, en tiedä varmasti mihin aikaan. Mutta minä aion odottaa siihen asti kun on tarvis. Aloitan levittämällä kaikki tarvitsemani sängylle kumilakanan päälle. Musta kumi kiiltelee hämärässä valossa. Istahdan alasti kumilakanan päälle pukemaan pitkiä kumisukkia jalkaani. Minun on vielä melkein viileä mutta kumin ensimmäinen viileä kosketus saa jotain lämmintä heräämään sisällä. Paikka jossa istun tulee liukkaaksi. Puen sukat rauhassa, huolella, sileiksi, nivusiin asti venyttäen. Seuraavaksi puen pitkät hansikkaat. Ne ovat hiukan hankalat yksin, mutta minulla on aikaa ja minä nautin tästä. Hämärästä valosta, tuoksusta, siitä kuinka jäljellä olevat vaatekappaleet hiljalleen tulevat tiukasti yhdeksi minun kanssani.
Seuraavaa minä erityisesti odotan. Minä olen käynyt ostoksilla. Levitän eteeni pitkän mekon ja avaan sen selässä kulkevan vetoketjun. Astun sisään hameeseen ja nostan sen vyötärölleni. Helmat ulottuvat nilkkoihini. Sitten taiteilen käteni hanskoineen sisään pitkiin hihoihin, kunnes lopulta saan nostettua kumin vasten rintakehääni. Mekon kaulus on melkein poolomallinen, minusta ei näy enää juuri paljasta ihoa. Ujutan selkäpuolen vetoketjun vaivalloisesti melkein kiinni asti. Kumihanskat eivät helpota tehtävää. Mutta nyt minun on selvittävä tästä yksin.
Sitten sängyn päällä on jäljellä enää yksi vaatekappale. Huppu. Tätä minä en suunnitellut, eikä tätä ole pakko tehdä. Mutta se kiehtoo liikaa. Pyörittelen sitä pitkään käsissäni. Siinä on aukot suun, nenän ja silmien kohdalla, mutta muuten se on tarkoitettu peittämään koko pää. Tämähän oikeastaan enää puuttui. Lopulta vedän hupun päähäni. Hetken taistelen itseni kanssa, on kuin sukeltaisi kerralla liian syvälle, tämä ei ole hyvä, liian ahdas, tästä ei pääse pois. Ja sitten huppu löytää paikkansa. Hengitän syvään, rauhoitun. Tunnustelen itseäni. Minä tunnen olevani turvassa. Sisällä. Pujotan hupun liepeet huolella mekon kauluksen alle ja suljen mekon vetoketjun ylös asti.
Siirryn peilin eteen tarkastamaan asuni ja sen kiillon. Ensimmäinen vilkaisu on huikaiseva. Kumi kietoo minut tiukasti sisäänsä päästä varpaisiin. Koskettelen päätäni, kumin peittämiä piirteitäni. Huppu istuu tiukasti, myötäilee kaikkea. Hento valo tekee kaikki kurvini selviksi, näkyviksi, kiiltäviksi. Kiillottelen asuani vielä hiukan, enemmän kosketuksen, hyväilyn vuoksi kuin siksi että se enää kaipaisi sitä. Minun on kuitenkin pakko varoa koskemasta liikaa. Odotus on tehnyt minusta kiimaisen. Minä hengitän nopeasti ja raskaasti, sen tuntee, kuulee niin oudosti huppu päässä. Onneksi hameeni hiukan estää minua upottamasta sormia heti sisääni, hieromasta itseäni nopeasti rajuun tulemiseen. Kyllä minä tiedän, odottaminen voi olla yhtä nautinnollista, nautinnollisempaakin viivytettynä, kuin lopulta saaminen.
Minä en yhtään tiedä kauanko vielä, nukahdanko ennenkuin tulet, pystynkö edes nukkumaan näin. Kuljen päämäärättömästi pitkin kotiamme, huolehdin että kaikki on kunnossa, että sinun on mukava tulla kotiin. Teen jääkaappiin valmiiksi pikkusyötävää jos sinulla on nälkä kun tulet. Asettelen sinulle jättämäni vaatteet moneen kertaan uudelleen. Koko ajan odotan, odotan, kuulen sydämeni jyskytyksen korvissani, tunnen kuinka asuni muuttuu liukkaaksi. Kumin tuoksu on huumaavan vahvana läsnä koko ajan. Pitkät helmat kahisevat ympärilläni kun kävelen. Minä niin toivon että sinä pidät siitä mitä näet, että tämä on hyvä, että sinä jaat minun kanssani kaiken tämän tunteen. Että minä näin voisin kiittää sinua siitä että avasit minulle tämän oven.
Minä käyn kokeeksi makaamaan sängylle kumilakanan päälle. Ja tajuan että itsehillintäni ei ehkä pian kestä. Melkein huijaan itseni päästämään kädet minne haluan, nopeasti hyväilemään, tekemään yhden pienen, helpottamaan. Mutta minä haluan että sinä päätät tästä tällä kertaa. Siksi etsin yöpöydän laatikosta nahkaiset rannekahleet ja kiinnitän ne ranteisiini. Asettelen itseni mukavaan asentoon. Ja sitten taiteilen molemmat käteni pikalukolla kiinni sängynpäätyyn. Ei niin ettenkö voisi päästä irti. Mutta mielessäni asetan esteen tähän. Minä odotan sinua.
Minä keinun omassa ihanassa maailmassani, kumisen hyväilevässä sylissä. Liikun hiljaa, tunteakseni kaiken, voimistaakseni kokemusta. Mutten liikaa, en etten ylitä rajaa. En usko että aikaa ehtii kulua paljon, en tiedä, ainakin olen hereillä. Sitten kuulen hupunkin läpi kuinka ulko-ovi käy. Kuinka matkalaukku lasketaan eteiseen ja kaadetaan kyljelleen. En kuule askeleita. Yhtäkkiä olet siinä. Ilmeesi on sekoitus jotain alkurakastumista, hämmästystä, kiimaa. Suutelet minua pitkään. Päästät minun käteni irti, hierot niitä hiukan. Työnnät kätesi hameeni alle, hipaiset nopeasti alapäätäni kai vain tarkistaaksesi. Hymy leviää silmiisi. -Onko sun hyvä olla siinä?, kysyt. Nyökkään ja vastaan puuroisella äänellä: -On, oikein... Sinä naurahdat ja sidot käteni uudestaan, tällä kertaa erilleen niin etten enää itse pääsisi irti. Peität silmäni. -Sitten saat olla noin vielä pienen hetken. Mä tuun ihan kohta takasin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiitos jälleen kerran kiihottavasta tarinasta!
Toivottavasti tarina saa jatkoa pian :)
[email protected]
Jatkoa ei tule tähän tarinaan, jotain muuta ehkä joskus sitten... Annetaan näiden olla jo rauhassa :)
(prologi= esipuhe ja epilogi= jälkikirjoitus)
Mutta kiitoksia, en minä näitä ilman lukijoita viitsisi kirjoittaa. Toiveita jatkosta saa toki esittää, kunhan tietää että minä kirjoitan aina näin, vähän tunnelmoiden, eroottisella latauksella pelaten, mystifioiden. Rajustakin tulee aina vähän kaunista. (huh, olipa runollista :)
toivottavasti saamme joskus lisää.
Onhan meitä lukijoita.
Olet tuonut naisellista näkökulmaa upealla tavalla esille. Tekstejäsi on ollut ilo lukea, toivottavasti kirjoitat vielä jatkossa lisää!
Noin siitä viattomasta, mutta uteliaasta nuoresta naisesta on tarinan myötä kehittynyt todellinen - hmmm..... kinkytyttö!!
Etenkin tuon epilogin kappale, jossa puhut aisteista niiden korvatessa toisiaan, oli analysoivaa ja upeaa tekstiä. Noinhan se on...
Ehkäpä tuo tarinan pari jossain vaiheessa kehittää uusia ulottuvuuksia leikkeihinsä ja kerrot meille niistä, eikös?
Siihen asti c u ...
Enhän minä nyt kirjoittamista lopeta! Voipi vaan olla että välillä innostun kirjoittamaan jotain muutakin kuin kumitarinoita. Mutta eiköhän joskus jotain kumijuttujakin tule, joko näistä henkilöistä tai sitten ihan jostain muista.
Aika paljonhan nämä jutut riippuvat myös siitä millaisia virikkeitä tosielämä tarjoaa...
c u :)
moro! pakko kiittä hyvistä teksteistä,lukenut kaikki ja nyt pakko kiittää!!!Näkyy olevan hurja määrä lukijoita ihan muutamas päiväs,aihe näkyy kiinnostavan..........
KIITOS
Tästä sarjasta. Se oli mukavaa luettavaa.