Miten saisin elämäni raiteilleen?

Välillä olen uskotellut itselleni etten kaipaa sosiaalista elämää, mutta en pysty tunteitani hautaamaan. Haluan kavereita. Haluan tyttöystävän, vaikka tajuan kyllä että parisuhteen aloittaminen tässä mielentilassa olisi tuhoon tuomittu yritys. Haluan kokea, miltä tuntuu suudella naista, miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olen siis neitsyt, mutta pelkkä seksittömyys ei niinkään ahdista, vaan se läheisyyden puute. En ole yhden illan jutuista kiinnostunut. Saisinko sellaisia jos yrittäisin, en tiedä. En ole koskaan edes yrittänyt lähestyä naisia, koska tuntuu siltä etten osaa jutella mistään. Jos keskustelu jatkuu pidempään kuin muutaman minuutin, alkaa pääni lyömään tyhjää enkä keksi mitään sanottavaa. Hoen vain mielessäni ”sano nyt helvetti jotain, sano jotain” ja syntyy niitä kiusallisia hiljaisia hetkiä. Sama ongelma minulla on miesten kanssa jutellessa, mutta naisten kanssa tämä tuntuu oikein korostuvan. Tuntuu ettei toiset yhtään yritä tarttua minun sanomisiin ja ylläpitää keskustelua. Itse ainakin yritän jotain kommentoida toisten puheisiin.

Ulkonäkööni olen kai jossain määrin tyytyväinen, ainakin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin pidin itseäni hieman epämiellyttävän näköisenä, mutta nykyään kun katsoo peiliin ja hymyilee, niin tuntuu, että ihan kohtalaisen komea naama sieltä katsoo takaisin. Ei todellakaan mikään Brad Pitt, mutta sellainen että tuskin naisettomuus naamasta on kiinni. Kroppa saisi olla lihaksikkaampi, olen vähän sellainen laihaläski. Mutta vaikka ulkoinen olemus olisikin kunnossa, entä sitten? Supliikkimiehistä ne naiset pitävät, eikä tällaisista ujoista, tylsistä tuppisuista joista paistaa jännitys kilometrin päähän.

Ahdistaa aivan älyttömästi, tuntuu siltä että elämä on ajamassa minusta ohi, jollei ole jo. Elämäni parhaat vuodet olen tuhlannut neljän seinän sisällä tekemättä pahalle ololle yhtään mitään. Alkoholilla en sentään ole alkanut ongelmia ratkomaan, ehkä siksi ettei se vaikuta minuun mitenkään. Ihan sama juonko vain pari olutta vai niin paljon että menee filmi poikki, tai mitä hyvänsä siitä väliltä, en muutu yhtään sen rennommaksi tai rohkeammaksi.

Usein tuntuu, että olen yliherkkä tulkitsemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tuntuu että toiset jotenkin olemuksellaan tai katsekontakin välttämisellä viestittävät, etteivät missään nimessä halua jutella kanssani. Tämä tietysti nostaa kynnystä kontaktin ottamiseen entisestään.

Tuntuu että tämä saamattomuuden tunne ja itseluottamuksen puute on sellainen päättymätön sykli. Tyyliin: en onnistu kuitenkaan -> en tee mitään -> tuntuu etten osaa mitään, joten en onnistuisi kuitenkaan jne. Niin kuin tekstistä varmaan ilmenee, tämä heijastuu vähän joka elämän alalle, ihmissuhteista opiskelu/työelämään ja harrastuksiin (tai niiden puutteeseen). Olen todella aloitekyvytön. Aika kuvaavaa lienee se, että olen harkinnut tällaisen avautumisviestin kirjoittamista monta kertaa vuosien varrella, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa sen.

Mikä sitten lopulta sai kirjoittamaan? En ole aivan varma. Töissä on yksi uusi tyttö, jonka olemuksesta ei tullut minulle sellainen torjuva fiilis. Silti kesti varmaan reilu viikko, ennen kuin uskalsin mennä juttelemaan hänelle. No kun lopulta uskalsin, niin helpostihan siinä varmaan puoli tuntia tuli jauhettua. Tosin tyttö oli todella puhelias ja sosiaalinen, joten itselläni se puhuminen jäi vähemmälle. Jos olisi ollut vähän hiljaisempi ja itse olisin joutunut keksimään enemmän sanottavaa, niin äkkiä varmaan olisi keskustelu loppunut. Anyway, tuosta onnistumisen kokemuksesta tuli hyvä fiilis, ja seuraavana päivänä tyttö olikin aloitteellinen ja tuli iloisena minulle juttelemaan.

Muutama viime päivä tuon tapauksen jälkeen on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Kerrankin sain suuni auki ja maailma ei loppunutkaan, mutta sitten muistinkin taas miten tyytymätön elämääni ja itseeni olen. Tuo tyttö vaikuttaa ihmiseltä, johon haluaisin tutustua, mutta en tiedä mitä tekisin. En halua säikyttää likkaa olemalla liian ystävällinen, saada häntä luulemaan että yritän iskeä tms. En vain tiedä mitä tehdä, kun tuntuu että vaikka nyt vähän onkin juteltu, niin silti en oikein osaa keskustella luontevasti ja tulee helposti niitä hiljaisia hetkiä. Töissäkään ei välttämättä kovin usein nähdä, vuorotyö kun on kyseessä. Toisaalta en tiedä, onko minulla tälle ihmiselle mitään annettavaa kaverina tai miehenäkään. Ja vaikka tästä joku suhde kehittyisikin, niin kyllähän noita muita ongelmia minulla riittää...

Alkuperäisen viestin lopetin tuohon yllä olevaan kappaleeseen. Nyt olen ainakin päättänyt muuttaa pois kotoa, asuntokin on jo käyty katsomassa. Samoin olen päättänyt käydä koulun loppuun. Olen myös harkinnut yhden minua kiinnostavan harrastuksen aloittamista, mutten vielä ole saanut aloitettua. Ongelmana tuossa harrastuksessa (kitaransoitto siis kyseessä) on se, että se vaatisi paljon aikaa eikä sitä kautta oikein voi tutustua ihmisiin. Nyt on sellainen olo, että vaikka muuten voin saada puitteet kuntoon (ammatti, asuminen, harrastus) niin tuo yksinäisyys ja naisettomuus jotenkin korostuvat mielessäni. Tuntuu, että ne jotenkin määrittävät minua ihmisenä. Siis helvetti soikoon, olen 27, en ole koskaan suudellut enkä ikinä ole ollut edes treffeillä. Tuskin kukaan sitä minusta päältä päin osaa edes arvata. Tuntuu että aika todellakin loppuu pian kesken, ja se ajatus saa minut ahdistuneeksi enkä tiedä mitä voisin asialle tehdä. Tuntuu että jos nyt alan tekemään asialle jotain, se jotenkin paistaisi läpi liikana yrittämisenä ja teennäisyytenä. Tuo yllä mainittu työkaverikin pyörii koko ajan mielessä, olen totaalisen ihastunut. Menen äkkiä ihan kipsiin kun yritän hänelle jutella, ellei siis nyt vain jostain työasiasta puhuta. Haluaisin kuitenkin tutustua paremmin, mutten oikein tiedä miten.

Hyvät neuvot olisivat nyt kullanarvoisia. Pitäisikö tässä varata aika jollekin terapeutille? En tiedä yhtään mitä tekisin.

Varmaan helpottaa kun saa kirjoitetuksi tuntemuksiaan noinkin syvällisesti ja paljon. Ei täällä kai kukaan tunnista ketään ja anonyyminä on ihan hyvä kirjoittaa.
Mielestäni ei sinun elämä hullusti ole. Ja vaikka teet fyysisesti raskasta työtä, niin onhan se jo tänä päivänä jotain, että on töissä ja pystyy niin olemaan itsenäinen. Jos tuo ala ei sinua kiinnosta, ja saat loppututkinnon, niin ei kai haittaa vaikka et alan töitä sitten tee. Opiskelu on aina pääomaa ja ei ole mennyt aika hukkaan. Nykyään voi hankkia uuden ammatin vaikka keski-ikäisenä.
Ei ole mitään hävettävää jos asuu lapsuuden kodissa. Onhan siinä säästynyt rahaa ja mikäs jos se on opiskelun vuoksi ja työpaikan suhteen mahdollista.
Ja miksi nuoren pitää elää kuin jokin laumasopuli. Jokaisella saa olla ihan yksilöllinen ja ainutlaatuinen elämä. Ei kannata vertailla toisten elämään vaan kulkea ihan omaa tietään. Ole vain oma itsesi ja älä purista itsestäsi sen enempää. Eivät kaikki ole puheliaita ja ei tarvitsekaan olla.
Ei kai elämältä tarvitse vaatia sen kummempaa kuin että saa elää, kokea sitä tässä ja nyt. Kitaransoitto on ihan hyvä harrastus ja jos osaa vielä jotenkin laulaa, niin jo muutamalla soinnulla voi säestää itseään.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat, että emme ole täällä vain sattuman oikusta ja ihan varmasti jokaisella on se oma tarkoitus ja ihan jopa iankaikkinen suunnitelma.
Oikein hyvää juhannusta ja lomaa sinulle.

Rupea juomaan viinaa niin asiat lutviutuu kohdilleen.

Tuntuu siltä että vertaat itseäsi muihin ja tulet aina siihen lopputulokseen että muilla menee hyvin, että kaikki asiat ovat paremmin kuin sinulla. Kun muitten elämää katsoo ulkoapäin se tuntuu olevan aivan satumaista, helppoa ja vaivatonta. Mutta eihän se näin ole, jokaisella on koettelemuksensa.
Tuntuu siltä että olet tehnyt elämässäsi päätöksiä, kotoamuuton, opiskelun ja harrastuksen suhteen. Olet oikealla tiellä! Lapsuudenkodista poismuutto on aina kova juttu, mutta se tekee itsetunnolle hämmästyttävän hyvää. Tulee oivallus että tältä tuntuu olla itsenäinen!
Älä tarkkaile niin kovasti itseäsi. Muista että ovi onneen aukeaa ulospäin!

Samankaltaisuuksiani tekstin perusteella:

- 27 v. check
- Fyysinen työ check
- Koulua en meinaa saada läpi, oparinteko ahdistaa, ala ei kiinnosta check
- Päämäärättömyys check
- Yksinäinen check
- En juo koska ei tee minusta sen kaunopuheisempaa/menevämpää check
- Treffittömyys check
- Nuoruus mennyt hukkaan check

Miehet in-ho-a-vat minua, olen siis nainen. Eivät juttele minulle, välttelevät enemmänkin. Tämä johtanut siihen, että minäkin välttelen. Kiva kuulla, että sinulla onnisti ottaa kontaktia tytön kanssa.

Tunnistin itseni hyvin vahvasti kuvauksestasi muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta. Olen itsekin 27 vuotias mies ja samalla viivalla kanssasi seurusteluiden suhteen. Aloitteellisuus tuottaa todellisia ongelmia ja uusien tilanteiden edessä tapanani onkin pahemman kerran jäätyä ja muodostaa tilanteen välttelemisestä tapa.

Minulla on töissä tällä hetkellä hyvin samankaltainen tilanne päällä erään naisen kanssa kuin kuvaamasi. Tämä tilanne ei tosin syntynyt omasta aloitteestani. Jos asia olisi ollut minusta kiinni, olisin luultavasti vain olettanut ettei kyseistä henkilöä kiinnosta olla kanssani missään tekemisissä, kuten tapanani on olettaa. Hän kuitenkin sosiaalisempana ihmisenä tuli juttelemaan minulle ja sittemmin onkin tullut vietettyä kahvitauot yhdessä. Seurustelemattomuuteni ei myöskään ole ulkoisista avuistani riippuva asia, mutta tässäkin tilanteessa en voi olla ajattelematta, että jos hän tietäisi millaisen ihmisraunion ulkomuotoni piilottaa alleen, ei häntä koskaan voisi edes kiinnostaa mikään muu kuin ystävyys jos sekään.

Koen ihastuvani naisiin todella herkästi, enkä varmaan tässäkään tapauksessa ole juurikaan yhteensopivuutta miettinyt kovinkaan pitkälle. Hän vain on ensimmäinen vastakkaisen sukupuolen edustaja todella pitkään aikaan, joka on osoittanut minkään tasoista minulle havaittavissa olevaa kiinnostusta minua kohtaan. Se väkisinkin tuntuu hyvältä ja saa minut kuvittelemaan, että tässä voisi olla jotain. Sehän se pahin pelkoni onkin tässä tilanteessa, että kaikki todellakin on vain kuvitelmaani ja lähtiessäni ehdottelemaan vapaa-ajan puolella tapaamista onnistuisin ainoastaan pilaamaan tämän hetkisen asetelman.

Kirjoitit hyvin samaistuttavasti siitä miten yksinäisyys muiden puitteiden ollessa kunnossa korostuu ja siitä tulee ihmiselle se määrittelevä tekijä. Itse olen asunut omillani noin seitsemän vuotta, AMK opinnot ovat näillä näkymin menossa läpi määräajallaan ja työnikin on ihan mielekästä. Mutta siitä sielun murskaavasta yksinäisyydestä, jota usein viikonloppuisin koen, on muodostunut ajatusteni keskipiste.

En tiedä osaanko sinulle mitään arvokkaita neuvoja tähän väliin tarjota. Enemmänkin ajattelin, että kun itseään tulee väkisinkin verrattua muihin ihmisiin, niin jollain tavalla varmasti myös lohduttaa ajatus siitä, ettet ole ainoa väliinputoaja.

Jos nyt jotain oppimaani tässä haluaisin välittää, niin sen olen todennut harvinaisen todeksi, että asiat harvoin jos koskaan paranevat odottamalla. Joskus vaan täytyy toimia seurauksia turhan paljon miettimättä. Asioiden lopputulokset harvoin ovat niin mustavalkoisesti hyviä tai huonoja, etteikö niistä saisi hakemalla irti kumpaakin. Jos haluaa jotain mitä ei ole ennen ollut, täytyy tehdä jotain mitä ei ole ennen tehnyt. Helppohan se on tosin näin saarnata. Vielä kun itsekin oppisin tämän todella sisäistämään.

Joo, täsmälleen samat fiilikset kuin nimimerkillä 161935, tosin sillä erotuksella että en oikein usko että tyttö on minusta kiinnostunut. Tai välillä tuntuu että ehkä, ja välillä tuntuu että ei. Sellaista ristiriitaista viestiä tuntuu antavan, mikä ehkä tarkoittaa että näen vain sen mitä haluan nähdä. Vain yksi (mielestäni melko jäätävä) kahvitauko on tullut yhdessä vietettyä, joten kyllä toi sun tilanteesi paremmalta kuulostaa.

Varsinkin tuo viimeinen kappale kolahti. Joskus nuorempana kun tuli vanhemmilta neuvoja seurusteluasioihin kyseltyä, niin neuvot oli tyyliin "kyllä sitten ajan myötä helpottaa, tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen." No eipä ole helpottanut eikä tapahtunut. Kyllä minä silloin parikymppisenä tajusin, että ei aika asioita muuta vaan sen muutoksen eteen on itse tehtävä töitä. Jotenkin sitä ei vaan silloin sisäistänyt, ja tässä sitä edelleen jumitan. Helvetti kun olisi oikeasti tajunnut silloin 7 vuotta sitten ottaa itseään niskasta kiinni, ei olisi mitään hätää ollut. Nyt tosiaan tuntuu siltä, että on liian myöhäistä. Vaikka alkaisin tänään tekemään asian eteen jotain (niin, mitä?) niin tuntuu että edessä on pitkä ja kivinen tie, ja vauhti niin hidasta etten koskaan pääse perille.

Aika parantaa haavat on varmaan paskin sanonta ikinä.

Jos tämä nyt yhtään helpottaa, niin kerron vähän omasta elämästä lyhin sanoin.
Olen siis 39 vuotias työtön narkomaani/alkoholisti, asun porukoiden vintillä, olen velkaa 1400 euroa moottoripyöräkeholle, vasikoin parhaan kaverin, tyttöystäväni pettää ja on susiruma, ulosotossa velkaa n. 50 000e, sain potkut kuntouttavasta työstä, jäin eilen ratista kiinni, rahaa lompakossa kessutokan hinta nipin napin, mulla on c-hepatiitti kroonisena,vaikea siitepölyallergia, ei koulutusta, digiboksi hajosi,juon/käytän aineita että uskallan vastata kännykkään... voisin jatkaa listaa, mutta en jaksa enää valittaa, hyvää jussia kaikille.

Diippiä settiä....

Onhan sulla järkeviä ajatuksia. Olet ihastunut. Tiedät, mitä et halua, sehän on jo paljon. Aloita harrastus ja ole ihastuksesi kanssa oma itsesi ja ajattele, että et ole ihastunut, niin siitä se lähtee. Et ole ainoa mies, joka kirjoittaa ja tuntee itsensä "mitättömäksi" itse olen jo 50 vuotta ja tunnen samoin, mutta ihminen ei aina huomaa asioita, joita on tehnyt. Liika pohtiminen ja miettiminen on joskus haitaksi. Tärkeää on, että on duunia ja saa palkkaa ja siinä sivussa opiskelee ja harrastaa, sitä mistä tykkää ja luottaa itseensä. Eihän sun tarvitse kertoa, jos et halua kertoa oletko suudellut koskaan ja montako kertaa, ei sillä ole väliä. Toimit siten, kun siltä tuntuu. su kotona ja säästä ja toimi, mikä tuntuu sinusta parhaalta. Ei tarvitse miettiä muita, kuin itseäsi ja omaa parastasi. Voi hyvin ja hyvää jatkoa ja positiivistä ajattelua, kyllä se siitä menee hyvin! :)

Hei nimim Myslipatukka, kirjoitin Sinulle väärään kohtaan mietteitäni, katsohan kohdasta Ketkä muut viettävät Juhannuksen yksin, anteeksi erehdykseni, tätä se ikä teettää

Mitkä syyt ovat kohdallani johtaneet siihen, että vielä tämän ikäisenä olen niin kokematon kuin olla voi? En nyt kuitenkin mitenkään epämiellyttävältä näytä, joten tuskin on ulkonäöstä kiinni. Olin lapsena se koulukiusattu. Olin se luokan nörtti joka paukutti melkein joka aineesta ysejä ja kymppejä. Siihen kun yhdistetään puhevika josta en vieläkään ole päässyt eroon, epämuodikkaat silmälasit ja pukeutuminen, sekä ujo, syrjäänvetäytyvä luonne, niin soppa oli valmis. Kun nyt ajattelen, niin ainakin ala-asteen alussa tulin kuitenkin ihan hyvin toimeen muiden lasten kanssa. Välitunneilla olin usein leikeissä mukana, kavereitakin oli. Varmasti tuli itsekin käyttäydyttyä joskus tyhmästi muita muksuja kohtaan, mutta lapset nyt ovat joskus sellaisia. En mikään kiusaajatyyppi itse ollut kuitenkaan. Anyway, jossain vaiheessa valikoiduin kiusaamisen kohteeksi. Sellaista pientä tuuppimista, nälvimistä ja porukasta eristämistä. Tuolloin ei minua oikein kiinnostanut mikään muu kuin pelaaminen, ja sitä mukaa kun yläasteelle siirryttiin ja kaverit alkoi harrastaa kuka mitäkin, alkoivat kaveritkin pikkuhiljaa hävitä ympäriltä yksi kerrallaan. En ole hirveästi asiaa ajatellut ennen, mutta yläasteella kävi niin, että paras kaverinikin lopulta liittyi tuohon kiusaajaporukkaan. Ei hän ikinä minuun käsiksi käynyt tai vittuillut päin naamaa, mutta se porukasta eristäminen ja selkäänpuukottaminen sattui. Nyt kun ajattelen, niin varmaan pahemmin kuin mikään muu mitä sain kokea.

Kiusaaminen loppui kun menin lukioon, mutta kai nuo vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Uusia kavereita en saanut, vapaa-ajalla en ketään lukiokavereita tavannut, ainoa kommunikointi ikätovereiden kanssa oli käytäväkeskustelut välitunneilla. Armeijassa tutustuin pariin mukavaan tyyppiin, mutta heistä en ole intin jälkeen kuullut yhtään mitään. Opiskelukavereista kirjoitinkin jo. Miesvaltainen ala, eikä ikinä oikein tullut käytyä missään, niin ei kai ihme ettei opiskeluaikanakaan naisia ympärillä pyörinyt.

En osaa sanoa onko surkea itsetuntoni seurausta kiusaamisesta, vai altistiko huono itsetunto kiusaamiselle. Muna vai kana? Olen kuitenkin aika varma että huonosta itsetunnosta nämä nykyiset ongelmani johtuvat, siis kun aivan asioiden juurille mennään. Mutta mikä neuvoksi? Mielessä pyörii vain, että olen epänormaali ja huono ihminen kun ei ole kavereita eikä mitään naiskokemuksia. Pelkään että masennus ja epätoivo paistaa minusta kilometrin päähän, enkä vieläkään uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta, ja oravanpyörä sen kun pyörii. En tiedä, vaikutanko liian innokkaalta vai liian passiiviselta. Siispä istua möllötän koneella tai makaan sängyssä verhot kiinni ja mietin, mistä keksisin opinnäytetyön aiheen. Ja sitä, pyytäisinkö tuota työkaveria ulos. En tosin tiedä, onko hän varattu.

Tulipahan vilkaistua ajokortista omaa kuvaa. Jumaliste että muuten olinkin komea kaveri silloin 10 v sitten. Sen kun vain olisi tajunnut niin olisi saattanut vähän rohkaistua ottamaan kontaktia tyttöihin. Aika paljon on ikää tullut naamaan lisää sittemmin.

Aloittajallahan on sujuva kirjallinen ilmaisutaito ja ilmeisesti hyvin analysoiva ja itsekriittinen mielenlaatu.
Itsekin olen mies, nyt jo iäkäs. Olin sinun ikäisenäsi jo pienissä vaikeuksissa. Ensimmäisen seksikaverin sain yli 30v, leskirouvasta, jolla oli ollut mielenterveysongelmia. Hänen epäsosiaalinen poikansa oli jo menehtynyt.
Kotonta oli kuitenkin pakko lähteä maailmalle töitä etsimään.
Siihen aikaan töitä sentään sai pelkän kansakoulun käyneellekin. Tehtaissa satamissa, rakennuksilla. Verrattain tuuliajolla olin.

Tuo yksinäisyys on monille nuorelle ihmiselle tuttua. Vanhempani elivät ja ja sisaruksieni kanssa surkuttelivat; kun sulla ei ole edes tyttöystävää.

Tsemppiä sinulle kirjallinen nuorimies.

Olen 35-vuotias mies ja samanlaisessa tilanteessa. Tosin töissä en ole ollut koskaan ja ammattikorkeakoulu jäi aikanaan kesken. 28-vuotiaana olin saamassa elämästä jollakinlailla otetta, kun olin aloittanut opiskelun. Nyt olen ollut tyhjänpäällä kuutisen vuotta. Kyllä tässä miesten syrjäytymisessä on jotakin yhteiskunnallistakin osuutta. Toivotan myös tsemppiä.

Vau! Jos olisin sinkku pyytäisin sua treffeille, tajuutko yhtään millanen unelma mies olet?? Sä osaat niin hyvin ilmaista itseäs ja tunteitas että ihan oon sanaton. Mitä hävittävää sulla enää on jos pyydät työkaverias ulos kahville?Jos hän lähtee oot onnellinen ja saat itseluottamusta ja jos hän on niin hönö ettei lähde saat erittäin hyvää kokemusta naisten kanssa jutustelusta ja treffeille pyytämisestä.
Kaikkea hyvää toivon sun elämään, olet aarre kaikessa suhteessa.

En kyllä tosiaankaan näe itseäni minään unelmien miehenä. Kuka näitä valitusvirsiä haluaisi kuunnella? Ehkä osaan ilmaista itseäni kirjoittamalla, pakko se kai on uskoa kun sitä moni on sanonut, tosielämässäkin. Mut annas olla kun kasvotusten pitäisi jonkun kanssa jutella, niin toisen mieleen varmaan tulee ennemmin Forrest Gump kuin mikään Runeberg.

Kyllä tässä sen verran pohjaa hivotaan, että periaatteessa ei kai olekaan mitään hävittävää jos pyytäisinkin sitä naista treffeille. Tämä kyllä kuulostaa tosi kieroutuneelta, mutta en minä niinkään pakkeja pelkää, vaan pikemminkin pelkään sitä, että hän suostuisi. En siis usko että hän lähtisi, mutta kai se mahdollista on. Sehän nimittäin merkitsisi mahdollista muutosta elämään, joka on jatkunut samanlaisena melkein niin kauan kuin muistan. Olen liian tottunut tähän elämään, ja sen kurjuudesta huolimatta muutos pelottaa, kun mukavuusalue on kutistunut niin olemattomaksi. Joo, tiedän että voihan ne treffit mennä huonostikin eikä välttämättä johda yhtään mihinkään, mutta olisi edes mahdollisuus. Toisaalta niin kauan kun en edes yritä mitään, voin uskotella itselleni että yksinäisyys johtuu juuri siitä etten edes anna mahdollisuutta muutokselle. Sitten kun tekisinkin jotain ja saisinkin pakit, niin voisi itsetunto heikentyä entisestään. Jos nyt enää tästä heikommaksi voi mennä.

Viime päivinä on opparin teko ahdistanut aivan älyttömästi. Hassua kun jokunen viikko sitten oli vielä sellainen olo, että kyllä minäkin sen vielä saan tehtyä kun kerran muutkin ovat saaneet. Sitten tein sen virheen, että lukaisin pari opiskelukavereiden tekemää työtä läpi. Ei helvetti, aivan timanttisia tuotoksia on pojat tehneet. Ja samat tyypit ovat niitä, ketkä eivät mitään huippuarvosanoja kursseista saaneet, mutta silti menee elämässä muutenkin hyvin. On hyvät työpaikat, puolisot, kavereita, sosiaalista älyä ja kaikkea sitä mitä minulta puuttuu. Kyllä käy kateeksi. Tietysti sen verran hyvin kavereille on käynyt, että ovat saaneet sellaiset riittävän laajat ja haastavat aiheet. Silti tuli sellainen fiilis, etten minä ikinä osaa edes puoliksi niin hyvää tehdä. Olen aivan hukassa, tuntuu siltä etten tajua koko alasta läheskään sen vertaa, että voisi edes aloittaa koko oppariprosessia, eikä tosiaan ole aiheesta mitään käryä. En tiedä mistä aloittaisin, pää on täynnä usvaa kun edes yritän ajetella koko asiaa. Hävettää pyytää apua, kun minua kai on opettajat ja opiskelukaverit tottuneet pitämään sellaisena, joka koulussa pärjää. Ja sitäkin enemmän hävettäisi tehdä oppari aiheesta, joka on sellainen armosta annettu ”kirjota tuosta jotain niin saat ne paperit” -tyylinen. Tässä kai yksi syy miksi en jatkanut koulua silloin aikanaan loppuun ilman tällaista taukoa.

Muutenkin minussa on sellaista perfektionistin vikaa, että jos jotain alan tekemään niin sitten teen aivan täysillä, ja jos tuntuu siltä etten pysty kunnolliseen suoritukseen niin sitten mieluummin jätän aloittamatta ettei tarvitse pettyä. Koskee niin kouluhommia kuin muitakin asioita. Ei silti, että olisin koskaan mihinkään aikaansaannokseeni tyytyväinen ollut. Jotenkin tuosta koulusta ja opinnäytetyöstä on muodostunut päässäni sellainen mörkö, että koko loppuelämä on siitä kiinni. Jos saan sen tehtyä, niin ehkä jotain pientä toivoa on, mutta jos en, niin sama kai luovuttaa kaiken muunkin suhteen, kun en onnistu edes tällaisessa asiassa mikä toisille on aivan pässinlihaa. Ja tiedän kyllä että opparin kanssa tuskailee jonkin verran melkein jokainen, mutta tuskin ihan tällaisista mittasuhteista puhutaan. Se on kumminkin vain AMK-opinnäytetyö, mutta en vaan osaa. Että voi ihminen tuntea itsensä avuttomaksi ja tyhmäksi.

Myslipatukka olet ihana ja sisin mitä sinulla on kaunis! Et ole vain löytänyt kaikkia vahvuuksiasi vielä. On erittäin hienoa että suoritat opintosi loppuun! Hatun nosto siitä päätöksestä. Olet unelmien poikaystävä ainesta. Kotona asumien on fiksua ei siinä ole mitään hävettävää tai hävittävää. Ehkä jos muutat omillesi voit kutsua kavereita jauudehkoja tuttavuuksia kylään helpommin. Se etu sinulle tulee siitä. Itse olen pari vuotta sinua nuorempi mutta käyn tällä hetkellä läpi rankkoja mielenterveysongelmia ja opiskelukykyni on huono. Olen ollut joskus hyvinä kausina hyvä monessa asiassa ja suositumpi. Nyt olen niin pohjalla. Mutta yritän nähdä että tästä ei ole kuin suunta ylöspäin.

Häpeämisestä pitäisi päästä eroon. Osa ihmisistä on sinua parempia jossain asioissa, mutta mitä sitten. Kaikkien lähtökohdat ovat erilaiset. Joku esimerkiksi syntyy köyhään alkoholistiperheeseen perinnöllisten sairausten kera ja joku toinen rikkaaseen perheeseen hyvien geenien kanssa.
Panosta omaan hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen. Ota selvää mistä asioista olet kiinnostunut. Ala noudattaa terveitä elintapoja kuten päivittäistä liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota. Tutustu ihmisiin ja hommaa kavereita. Jos olet vielä opiskelija niin kannattaa tsekata myös järjestöjä ja tilaisuuksia.

Älyttömän hyvin kirjoitettu! Itse olen paininut samojen ongelmien kanssa koko ikäni, nyt 29. Itselläni oli kyllä nuorempana tyttöystäviä, mutta niihin kaikkiin juttuihin liittyivät alkoholi ja muutkin päihteet. Sen jälkeen kun nuo suhteet kaatui, paheni oma alkoholiongelmani. Sitten raitistuin. täysraittiina aikana kävin na-ryhmissä ja sitä kautta tutustuin uusiin ihmisiin, mutta sama ulkopuolisuus vaivasi aina. Todellisia ystävyyssujteita ei pysty saada. Nyttemmin olen taas tissutellut illat olutta ja paennut todellisuutta siijen sekä nettiin, asun yksiössä aika erakkona. Useimmiten pelkkä ovesta ulos läjtö on ylivoimaista. Minulla on tasan sama tilanne: töissä on nainen johon olen todella ihastunut, ollut jo tosi pitkään. En vaan pysty lähestyä. Oikein hyvänä päivänä saan juteltua muutaman sanan ja sekin tuntuu ihanalta, mutta seuraavana päivänä sama muuri. En uskalla katsella häneen päinkään kuin silloin tällöin vilaukselta. Olen mielettömän kateellinen niille jotka flirttailevat, katselevat toista kiinnostuneena ja puhuvat rennosti mitä sattuu. Miten se voi olla mahdollista, kun itselle pelkkä katseen siirtäminen toisen silmiin on tappavan vaikeaa! Olen itse myös ihan ok näköinen jätkä ja moni on kehunut komeaksi, mutta ihmisten edessä näen itseni vanhana, rumana, vastenmielisenä hyypiönä. Haaveilen suhteesta etenkin tämän ihanan naisihmisen kanssa, mutta tuntuu myös siltä että ei mulla ole yhtään mitään annettavaa kenellekään. Vuodet vierii, tunteet myllää ja ulospäin pystyy näyttää pelkän tyhjän kuoren, lähes mykän ja oudon hiipparin vaikka haluaisi puhua ja elää ja rakastaa niinkuin muut ihmiset... perkele miten musertavaa. Halusin vaan jakaa tämän koska tuo teksti kuulosti niin älyttömän tutulta.

Sinäistän itseni tekstistäsi. Suosittelen kuitenkin käymään sen ammattikoulun loppuun. Onhan se saavutus sinänsä;) vaikket niihin töihin haluasikaan. Itse kävin aikoinaan Kone- ja metallialan perustutkinnon ja niihin töihin on ole mennyt enkä haluakkaan mennä. Kyllähän sinulta myös löytyy se päämäärä ja se on oikean suunnan löytäminen

Palaa alkuun: koska tiedät, mikä on ongelmasi, löydät varmasti itsellesi sopivat tavat käsitellä ongelmiasi ja päästä niistä eroon. Aseta itsellesi tavoitteita, ei liian suuria kerrallaan ja kun huomaat pärjääväsi, niin nosta tasoa.

Itseään ei voi koskaan täysin muuttaa, mutta aina voi kuvitella olevansa jotakin vaikka ei olisikaan. Sillä on paljon merkitystä, että mitä itse ajattelet olevasi.

Jos koko ajan kuvittelet olevasi huono ja epänormaali ihminen, niin alat uskoa siihen itsekin ja käyttäydyt sen mukaisesti. Jos pystyt ajattelemaan, ettei itsessäsi ole mitään vikaa ja asiat ovat vain syystä tai toisesta menneet tietyllä tavalla, niin se helpottaa paljonkin.

Sillä ei ole mitään merkitystä, että oletko esim. kokematon naisten kanssa vai et. Enemmän riippuu siitä, että jos koko ajan ajattelet tuolla olevan merkitystä, niin se vaikuttaa.

Pitäisikin olla ajattelematta tuollaisia asioita. Tee enemmän - ajattele vähemmän. Esim. tässä tilanteessa voit helposti kysyä sitä työkaveriasi, että onko vaikka vapaa ja onko kiinnostunut lähtemään vaikka jonnekin kahvilaan tms. Missään nimessä ei kannata lannistua, vaikka vastaus olisi negatiivinen, koska se on aina todennäköisin vaihtoehto.

Negatiivisista piirteistä ei kannata heti alkaa kertoa, jos etsit seuraa mistä tahansa. Sillä tavalla karkoitat mitä todennäköisemmin kaikki sopivat ehdokkaat heti pois. Melko nopeasti kannattaa silti yrittää päästä tapaamisiin ja saada niitä järjestymään, koska mitä enemmän tuon kanssa vetkuttelee niin sitä heikommat ovat mahdollisuudet. Tutustuipa sitten netin kautta tai livenä...

Oma aktiivisuus olisi tärkeää. Kokeilitpa mitä keinoja tahansa, mutta samalla on hyvä olla odottamatta mitään. Koska miehille seuran hakeminen ja saaminen on aina vaikeampaa kuin naisille.

Tavallaan ihan hyvä huomata vastauksista, etten suinkaan ole ainut jolla tällaisia ongelmia on. Vaikken erikseen jaksa kaikkiin viesteihin vastailla, niin mukava lukea täältä näitä kommentteja. Hyviä neuvojakin tullut, mutta on hankala sisäistää niitä ihan oikeasti, kun on niin tottunut tähän olotilaan.

Sitä aina itse mielessään ajattelee, että kaikilla muilla menee paremmin, vaikka järjellä ajateltuna tietää ettei se pidä paikkaansa. Ristinsä kullakin. Yksinäisyyden tunne ja epätoivo ovat kuitenkin niin voimakkaita tunteita, että on vaikea nähdä mitään keinoja, millä nostaisi itsensä suosta. En tiedä onko tästä kirjoittelusta apua, ja tiedän että pitäisi tehdä enemmän ja ajatella vähemmän niin kuin edellinen nimimerkki sanoi, mutta saanpahan näin ajatuksia hieman jäsenneltyä. Tässä taas iso kasa mietteitä aika random järjestyksessä. Liippaa osittain palstan aiheen vierestä, mutta olkoon.

Koulu ahdistaa, koska se on ainoa elämäni osa-alue, jossa koen onnistuneeni edes joskus jollain tasolla, vaikkei koulumenestyksestä taida käytännön hyötyä olla jos itseluottamus on luokkaa ”en vaan osaa.” No, töissä olen saanut pelkkää positiivista palautetta, en tosin tiedä miksi. Mutta sivulauseesta takaisin opiskeluun. Pelkään huonoja arvosanoja ja/tai että joudun tekemään opparin sellaisesta armopala-aiheesta, koska se tavallaan murentaisi sitä ainutta asiaa jossa olen pärjännyt ja sitä kautta iskisi koko minuuteen. Nettikeskusteluja lukiessani olen huomannut monen yksinäisen kirjoittavan, kuinka työ- ja opiskeluelämä on mennyt vähintään ihan hyvin, koska on jaksettu panostaa opiskeluun. Minua taas ovat itsetunto-ongelmat ja yksinäisyys vaivanneet niin kovasti, että masennun, enkä sen vuoksi ole jaksanut tai viitsinyt opiskella tai tutustua alaan juuri yhtään sen enempää, kuin kouluhommat ovat vaatineet. Ehkä tuo vaikuttaa siihen, ettei ala ole oikein herättänyt innostusta. Niihin vaadittuihin hommiin kuitenkin jaksoin panostaa sen verran, ettei tuo keskiarvo nyt ihan huono ole, siitä huolimatta että viime lukukautena loppui jaksaminen niin totaalisesti että luistelin kurssit rimaa hipoen läpi. Jostain kun vain löytäisi sen jaksamisen, että saisi puuttuvat opintopisteen kasaan.

En tiedä, mitä muuta iloa siitä tutkinnosta minulle olisi, muuta kuin se ettei loputkin mielenterveyden rippeet pääsisi romahtamaan. Luulen, etten uskaltaisi alan hommia hakea, ja hitto vieköön, en tiedä uskaltaisinko mitään ns. parempaa työtä edes ottaa vastaan vaikka minulle sellainen tarjottimella tuotaisiin eteen. Esimieshommiin tällä koulutuksella kuitenkin useimmat hakevat ja pääsevätkin. Minulle on aina tullut selkäytimestä sellainen reaktio, etten ikimaailmassa pystyisi toimimaan esimiehenä. Luulen, että ihmissuhde- ja itsetunto-ongelmani heijastuisivat työhön niin, etten osaisi tehdä päätöksiä ja olisin niin tossu että antaisin alaisten kävellä ylitseni. Substanssiosaamisesta nyt puhumattakaan. Lisäksi en tiedä, kestäisinkö esimiesaseman tuomaa painetta ja arvostelua.

Olen tässä viime päivinä kuitenkin yrittänyt haastaa itseäni pohtimaan, onko tällä ajattelutavalla todellisuuspohjaa. Ehkä on, mutta tavallaan on kai hyvä että ylipäätään ajattelen tällaisia, sillä välinpitämättömyys on mielestäni pahin asia, mihin esimies voi sortua. Olen miettinyt, onko minussa mitään ominaisuuksia, mitkä olisivat esimiestyössä eduksi. Usein sanotaan että ujot ovat empaattisia, ja niin kuin tekstistä varmaan huomaa, ajattelen paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Kuten aiemmin kirjoitin, olen mielestäni herkkä aistimaan ihmisten mielialoja heidän olemuksestaan. Ainakin luulen, että osaan tulkita millä tuulella toiset ovat, joten esimerkiksi jos huomaisin alaisen olevan jo valmiiksi pahalla päällä, niin ymmärtäisin jättää kritiikin johonkin myöhempään ajankohtaan. Toivoisin, että hiljaisuudestani huolimatta minut koettaisiin sellaisena kaverillisena pomona, jolle uskaltaa avata suunsa. En vain tiedä, osaisinko tuoda tätä toivetta esille. Olen mielestäni myös organisointikykyinen, ainakin silloin kun depis antaa myöten.

Mutta tämä nyt on tällaista mutuilua. Ja ennenaikaista, kun ei minulla sitä esimiesasemaa tai tutkintotodistusta ole.

Joskus minä ihmettelen, miten minä voin olla vanhempieni lapsi. Jos olisin perinyt molemmilta ne parhaat puolet niin olisin melkein joku yli-ihminen. Korkeakoulutettuja molemmat. Isäni on todella sosiaalinen, avulias, aktiivinen ja itsevarma tyyppi, joka uskaltaa heittäytyä haasteisiin, kätevä käsistään ja kykenisi varmaan selviämään maailmanlopustakin. Kuulemma nuorempana ollut jollain tasolla musikaalinenkin. Eli mies jolta hommat sujuu. Äitini on älyttömän empaattinen ja huolehtivainen, pyyteetön ihminen joka tekisi mitä vain rakkaidensa eteen. Aina kannustamassa ja parhaansa mukaan tukemassa sitä, joka tukea tarvitsee, ja äiti on tavallaan se liima, joka pitää meidän perheen koossa. Joissakin tutkimuksissa aina todetaan, että vanhempien koulutustaso tuppaa periytymään. Saas nyt nähdä.

Sainpas kahlattua tämän viestiketjun läpi! :) kannatti lukea, koska tosi asiallisia ja syväluotaavia tekstejä sekä aloittajalla että monilla vastaajilla. Kysyit myslipatukka, että kannattaisiko sinun mennä terapeutille juttelemaan. Olen itse käynyt useamman vuoden aikana psykologin juttusilla (tosi melko pitkiä olivat käyntikertojen välit toisinaan) ja koen, että se olisi kenelle tahansa hyödyllistä. Usein psykoterapiasta hyötyvät parhaiten ihmiset, joilla on jo valmiiksi edelletykset reflektoida omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Sinä todellakin vaikutat juuri sellaiselta. Psykoterapiaakin on erilaista. On kognitiivista, jossa opetellaan uusia ajattelutapoja ja sitten myös ratkaisukeskeistä, jossa käsittääkseni pyritään hyväksymään oma tilanne ja luomaan keinoja toimia uudella tavalla. En ole itse ammattilainen, joten en täysin tarkasti osaa eri terapiamuotoja kommentoida. Mutta rohkeasti vain keskusteluapua hakemaan, etenkin jos koet, että olet jo pidemmän aikaan käsinyt alakulosta ja riittämättömyyden tunteista. Voi myös olla, että hyödyt jo ihan muutamasta käyntikerrasta.

Tunnistan itse paljon samoja tuntemuksia itsessäni kuin mitä erittelit. Olen lääkärissä ja terpiassa juurikin purkanut tunteita siitä, miten kaikki muut ovat parempia opinnoissa ja menestyvät tekevät hienoja graduja yms. Olen kuitenkin onnistunut pääsemään siihen mielentilaan, että keskinkertaiset arvosanat riittävät aivan hyvin ja mitä tulee opinnäytteisiin tai tutkielmiin, niin sekin jo riittää, että saa sen tehtyä! Kannattaa myös muistaa, että opparit/kandit/gradut ovat aina prosesseja. Ei kannata ajatella, että heti pitäisi tulla timanttista tekstiä. Paremminkin niin, että etenet osio kerrallaan ja kirjoitat vain menemään, vaikka olisikin ihan "tyhmää" tekstiä. Tulet kuitenkin palaamaan monta kertaa samoihin kohtiin ja parantelemaan niitä. Vain harvat pystyvät siihen, että yhdeltä istumalta saisivat aikaan lopullista tekstiä.

Minusta ressaat liikaa opparin aihetta. Olen tehnyt sitä itse graduni kanssa, ja se oli virhe :D Kannattaa ajatella niin, että hyvästä aiheesta/toimeksiannosta voi olla hyötyä, ja toki se on plussaa jos sen hyödyn saa. MUTTA aihe ei todellakaan lyö mitään lukkoon tulevaisuuden työelämän kannalta. Työnantajia kiinnostaa lähinnä se, että sinulla paperit kourassa. Tai jos papereita ei ole, niin sitten kannattaa pyrkiä perustelemaan se miksi niitä ei ole mahdollisimman hyvin. Toki on ikävää jos aiheesi ei motivoi sinua, mutta pyydä rohkeasti apua opettajiltasi siihen ja muutenkin opparin rakenteeseen. Se on heidän työtään ja korkeakouluilla on todellakin intresseissä, että saat tutkintosi ulos, koska ne saavat tietyn rahasumman per valmistunut opiskelija.

Ja sitten vielä ihmissuhteista. Ikuisuusaihe :D Omasta taustastani sen verran, että olen pian 26 v. ja kaikenlaisia kriisejä miesten suhteen käyty läpi. Itse olen aika herkkä ja olin tosi pitkään varautunut miesten suhteen. Jännitin heitä baarissa ja vapaa-ajalla. Monesti sain kyllä keskusteluja aikaiseksi, sillä olen aina pärjännyt sosiaalisissa tilanteissa, mutta kaikki läheisyyteen liittyvä hermostutti minua. Miehet myös lähestyivät minua melko paljon, koska olen ulkoiselta olemukseltani ns. stereotyyppisen kaunis. Särjin kuitenkin sydämeni totaalisesti joskus 20-vuotiaana yhden pojan kanssa, jonka kanssa tapailimme jonkun aikaa, ja siitä jäi jotenkin traumat. Lopulta kun olin 23 v. aloin tapailla yhtä tyyppiä. Tunsimme kaikkiaan noin puolisen vuotta. Olin tuolloin seksin suhteen täysin kokematon, sillä en ollut ikinä seurustellut. Sain kuitenkin tuosta tapailusta ihan myönteisen kokemuksen. Noin pari vuotta sitten tapasin yhden miehen, jonka kanssa meillä sitten oli aika vakavakin suhde, mutta sekin päättyi hiljattain.

Joka tapauksessa, älä murehdi kokemattomuuttasi. Siinä ei ole mitään hävettävää eikä se tee sinusta huonompaa ihmistä! Kun sinulle tulee eteen tilanne, jossa olisi mahdollisuus olla jonkun ihmisen lähellä/harrastaa seksiä, voit ihan hyvin kertoa siitä suoraan, että olet kokematon. Itse kun tästä aikoinaan kerroin kumppanilleni (olin 24 v.), niin hän vain totesi, että okei eikä ihmetellyt sen enempää. Itse perustelin sitä vain sillä, että en ole koskaan seurustellut. Toki naiselle on ehkä vielä tärkeämpää kertoa kokemattomuudestaan ennen ensimmäistä yhdyntää ihan fysiologisista syistä, mutta yhtä lailla miehen kannattaa se tehdä. Asiasta ääneen puhuminen, voi nimittäin rentouttaa ja viedä turhaa jännitystä pois. Tuskin kukaan on niin tolvana, että esim nauraisi/sanoisi jotain typerää, kun kokemattomuudestaan kertoo. Ja jos on, niin silloin kannattaa unohtaa koko ihminen!

Toivottavasti sulla on jatkossakin mukavia hetkiä ihastuksesi kanssa töissä ja jos yhtään tuntuu siltä, voithan joskus ehdottaa kaljalle/kahville lähtemistä töiden jälkeen! Monet työkaverit tekevät sitä toistensa kanssa. Tsemppiä tulevaan joka tapauksessa! :)

Täytyy kyllä tunnustaa yksi juttu. Tuo aloitusviestin väittämä, ettei muka ole ainuttakaan kaveria, ei ihan pidä paikkaansa. On minulla yksi nettituttava, jonka kanssa ollaan viestejä vaihdettu jo noin 10 vuotta, ja olenkin hänen kanssaan jutellut kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tyyppi tuntuu minulle läheiseltä ystävältä, jonka kanssa voin jutella mistä vaan. Ainoa ero ns. ”oikeaan” ystävään on, ettei olla koskaan tavattu livenä, hän kun asuu eri mantereella. Hänen lisäkseen on minulla yksi lapsuudenkaveri, jonka vielä miellän kaveriksi, vaikken ole melkein kahteen vuoteen hänestä mitään kuullut. Tämän suhteen hiipumisessa on kyllä jonkin verran peiliin katsomista, en oikein osannut olla aktiivinen tapaamisten yms. suhteen silloin kun hän vielä tällä paikkakunnalla asui. Yhden opiskelukaverin kanssa myös tulin juttuun paremmin kuin muiden, ja hänen kanssaan on nyt tämän puolentoista vuoden tauon jälkeen nähty kerran ja kohta nähdään uudestaan. Silti olisi kiva olla edes pari kaveria, joita näkisi useammin. Ja sitäkin enemmän kaipaan seurustelukumppania. Harmittaa, kun monelta palstalta saa lukea miten kaveriton mies on naisille totaalinen turn-off. Ihan saanut kauhutarinoita lukea, että mukavalta vaikuttava, kaveriton mies onkin lopulta paljastunut narsistiksi/ripustautujaksi/väkivaltaiseksi/kontrollifriikiksi tai ties miksi. Itse en ikimaailmassa voisi olla tuollainen, mutta huolestuttaa että minut leimataan sellaiseksi jos ja kun paljastan naiselle ettei kavereita juuri ole. En siis sitä mainostaisi, mutta ei viitsisi valehdellakaan jos sitä kysytään. Mistä päästäänkin taas pohtimaan, että...

Mikä siinä työkaverissa kiinnostaa? Enhän edes tunne häntä juuri lainkaan, kun joitakin kertoja vain ollaan lyhyesti juteltu. Hän on ensimmäinen vastakkaisen sukupuolen edustaja pitkään aikaan, joka ei vaikuta seurassani vaivaantuneelta tai siltä, että haluaisi mahdollisimman äkkiä tilanteesta pois. Siitäkin huolimatta, että itse varmaan vaikutan vaivaantuneelta ja jännitän. Keskustelut jäävät silti lyhyiksi (toivoakseni vain) työympäristöstä johtuen. Tämä kai kuulostaa jotenkin tyttömäiseltä kun en osaa kovin tarkasti sanoa mikä hänessä minua viehättää, mutta ei kai näin pintapuolisen tutustumisen perusteella tarvitsekaan osata? En usko sen johtuvan pelkästään siitä, että hän on niin mukava minua kohtaan. Hän tuntuu olevan sellainen myötämielinen, kiltillä tavalla itsevarma tyyppi. Ei mikään päällekäyvän vahva persoona, eikä arka ja hiljainen niin kuin minä, mutta uskaltaa kuitenkin tuoda mielipiteensä ja itsensä esiin sen enempää huomiota hakematta. Tykkään hänen huumorintajustaan ja puhetyylistään, ja on meillä pari yhteistä kiinnostuksen kohdettakin, aika pieniä tosin. Niin, ja sitten tietysti ne silmät...

Nyt on taas sellainen ahdistavan yksinäinen olo. Mitä tahansa teenkin, tai vaikken tekisi mitään, niin ajattelen vain, miten mukavaa olisi tehdä tai olla tekemättä jonkun kanssa. Olisi kiva käydä lenkillä, kaupassa tai vaikka uutta sohvaa ostamassa sen oman rakkaan kanssa. Tai sitten olla kotona, vaikka kokeilla yhdessä jotain uutta reseptiä tai vain makoilla sängyssä toisen vieressä, jutella toistemme ajatuksista ja unelmista. Aivan arkisia asioita siis. Ei minulla mielestäni ole mikään liian ruusuinen kuva parisuhteesta, vaikka romantiikkaakin sellaiselta haluaisin. Normaalia arkeahan se enimmäkseen olisi, mutta toivon että arkisista asioista saataisiin iloa yhteiseen elämään.

Tossa aloitusviestissä epäilin, ettei minulla olisi parisuhteessa toiselle mitään muuta annettavaa kuin mt-ongelmia. Mutta onko näin? Olen kuitenkin luotettava ihminen, ja aivan varmasti seison sanojeni takana ja pidän lupaukseni. Se lienee hyvä juttu, etten alkoholia käytä juuri ollenkaan, juon vain sosiaalisissa tilanteissa kun muutkin juovat, ja silloinkin kohtuudella. Osaan ja haluan puhua tunteista, ja olen hyvä kuuntelija. Niin, ja aiempaan viitaten en tietenkään alkaisi elää toisen kautta, ripustautuisi yms. Haluan, että kumppani tuntisi olonsa turvalliseksi minun kanssani.

No, ei kovin pitkä lista tullut. Nuo lienevät sellaisia asioita, mitkä pitäisivät vakavampaa parisuhdetta kasassa. Tai ainakin toivon näin. Paha vaan, että tuolla listalla ei taideta siihen seurusteluvaiheeseen päästä. Minulta ilmeisesti puuttuu sitä kipinää, mitä se nyt sitten käytännössä onkaan. En oikein osaa johtaa keskustelua tai flirttailla. Katsekontaktia osaan ottaa ja hymyillä, mutta siihen se sitten jääkin.

Joidenkin muiden kirjoituksia samasta aiheesta lueskellessa tulee entistä ahdistuneempi olo. Vaikka tyypit ovat jotakuinkin yhtä kokemattomia ja suunnilleen saman ikäisiä kuin minä, huomaan pari ratkaisevaa eroa. Heillä on hyvä työpaikka ja kavereita, naispuolisiakin sellaisia. Olisin tosi iloinen, jos olisi joitakin tyttöjä kavereina, niin ei olisi näin käsittämättömän ulkopuolinen olo. Ja sitähän voisi tutustua vaikka heidän kavereihin.

Kun noita muita kirjoituksia lukee, niin heiltä vissiin sukulaiset/kaverit/uudet tuttavuudet kyselee kaikenlaista seurusteluun liittyvää. "Milloin olet viimeksi seurustellut?", "Kuinka kauan olet ollut sinkkuna"?, "Mikset iske sitä, jos kerran haluat?", "Miksei sulla ole ketään?", "Milloin olet saanut viimeksi?"

Minulta ei ole kukaan ikinä edes kysynyt mitään tuollaista. Toisia kai ahdistaa kun kysellään, mutta minua on alkanut ahdistaa se, ettei koskaan kukaan kysele. Miksi? Kirjoitin tuolla alussa, ettei kai minun kokemattomuuteni päältä päin näy. Ei jumalauta, mitä jos näkyykin ja ihmiset eivät siksi kehtaa kysellä kun arvaavat vastauksen? Voiko sen oikeasti aavistaa toisen olemuksesta?

Teknisesti ottaen muuten olen joskus suudellut, kerran. Joskus ihan lapsena, olin tyyliin 10-11v, kaverin pikkusisko suuteli minua. Eikä mitään pikkupusua, vaan ihan kunnolla suuteli. Tuntui tosi kivalta, vaikka eihän sitä kehdannut myöntää kun kaverikin näki tilanteen, vaan piti teeskennellä että tyttöbakteerit ällöttää. Tuon jälkeen onkin sitten aika hiljaiseloa naisrintamalla vietetty... Pitäisi uskaltaa yrittää, mutta kun ei onnistu. Tänäänkin aivan totaalinen jäätyminen kävi ihastuksen kanssa, ainut sana minkä sain suustani oli ”moi.” Teki mieli jäädä vaihtamaan kuulumiset, mutta meni pala kurkkuun, piti päästä karkuun, tuntui etten pysty sanomaan mitään, ja kävelin vain ohi vauhtia hidastamatta. Ei vittu että olen tyhmä.

Tuli käytyä tässä yhdellä keikalla, ja oikein yllätin itseni. Tanssimisen/keikoilla pomppimisen suhteen minulla on aina ollut jotain ihme estoja päällä, yökerhossa en ole tainnut koskaan uskaltautua tanssilattialle ja keikoillakin korkeintaan tosi hillitysti hytkyn tai vähän heilutan käsiä. Arvelin etukäteen, että samalla meiningillä tämäkin keikka seistään läpi, mutta ei. Tällä kertaa olin aivan täysillä menossa mukana, pompin, heiluin, tanssin ja lauloin (nuotin vierestä) kuin viimeistä päivää. Siis minä olin se tyyppi, joka omalla esimerkillä sai siinä ympärillä olevia ihmisiä innostumaan enemmän! Ei aavistustakaan, mistä minulle tuo fiilis oikein tuli. Ikinä en ole heittäytynyt vastaavalla tavalla missään, mutta nyt vaan tuli käsittämättömän itsevarma olo. Sellainen turvallinen, terveen välinpitämätön olo, ettei mitään pahaa voi tapahtua eikä huolestuttanut yhtään, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tai jos se välillä kävikin mielessä, niin huomasin että korkeintaan positiivista. Jos jotenkin keksisin, miten saisin tuon saman tunteen päälle joka hetki, niin sitähän uskaltaisi ihan mitä vaan. Jopa jutella tytöille.

Terve taas. Kirjoitin ketjuun aikaisemmin nimimerkillä 161935. Työsuhteeni tuli päätökseensä hiljattain ja nyt tässä lomalla unirytmin heitellessä kuperkeikkoja ennen syksyistä luennoille paluuta on jälleen paljon aikaa sisäiselle monologille. Sielun murskaava yksinäisyys siis jälleen kerran väistämättä nostaa rumaa päätään ja sitä lievittääkseni eksyin taas tänne vertaistuen toivossa. Sitä kirjoituksistasi löysinkin; kauttaaltaan hyvin samaistuttavaa tekstiä. Ajattelin siis vuorostani taas heittää joitain ajatuksia takaisin sinne päin.

Jollain tasolla minulle on muodostunut sellainen kuva, että olisin sinua vielä hieman estyneempi persoona. Mainitsit edellisessä yökerhoissa pyörimiset ja keikalla käynnin. Itselleni vastaavat paikat tuottavat niin uhkaavia mielikuvia, että pelkkä paikalle ilmestyminen tuntuu täydeltä mahdottomuudelta. Ne kerrat kun aikuisella iällä olen kämpiltäni poistunut muusta syystä kuin kauppaan, lenkille, luennoille, töihin tai sukulaisten luo kylään voidaankin laskea yhden käden sormilla ja tämä siis kattaa viimeiset yhdeksän vuotta. Kohdallani ei siis voi enää puhua pelkästä sosiaalisesta jännittämisestä vaan enemmänkin kaavamaisesta sosiaalisten tilanteiden välttelystä.

Jotenkin sitä aina tulee ajateltua, että en ole vielä tarpeeksi valmis. Minun täytyy vielä saavuttaa asia a voidakseni tehdä asian b ja sitten, kun saavutan asian c tulen olemaan täysin eri henkilö ja kaikki tulee olemaan toisin. Näin tuli taas ajateltua kesätöiden suhteen tänä kesänä. Töiden päättyminen ei tuonutkaan sitä odotettua vapautuneisuuden tunnetta vaan päinvastoin; kilokaupalla tyhjyyttä ja mikään ei muuttunut. Jossain vaiheessa kai vain pitäisi hyväksyä, ettei tästä enää paljon valmiimmaksi ihmiseksi tulla ja lopettaa se kuurupiilon leikkiminen, kun on ilmiselvää ettei kukaan ole enää etsimässä.

Minultakaan kukaan ei ole itse asiassa koskaan kysellyt sinkkuudestani. Tämän tosin olen aina enemmänkin laskenut oman ulosantini ansioksi kuin sen piikkiin, että muut ihmiset pystyisivät aistimaan tilanteeni. Elämässäni olevat ihmissuhteet voidaan muutenkin jakaa kahteen luokkaan. Toiseen kuuluvat ihmiset, jotka lasken ystävikseni, ja he tietävät tilanteeni eivätkä koe tarpeelliseksi kysellä. Toiseen taas kuuluvat ihmiset, jotka eivät tiedä elämästäni yhtään mitään eivätkä halua udella niin henkilökohtaisista asioista. Jälkimmäiseen kuuluu myös valtaosa perheestäni. En usko, että se kokemattomuus olisi tuosta vain ulospäin aistittavissa. Harvemmin sitä uudet tuttavatkaan lähtevät suoraan kyselemään, ellei sitten ole kyseessä joku todella avoin yksilö.

Mitä edellisessä kirjoituksessani mainitsemaan työihastukseeni tulee, eihän siitä mitään päässyt syntymään. Facebook kaveruuden myötä minulle valkeni hänen olevan varattu, enkä todellakaan ole luonteeltani niin röyhkeä tai itsevarma, että lähtisin varattuja naisia ulos pyytelemään. Tämän asian valjetessa minut valtasi ensin pieni helpotuksen tunne, sillä nythän en joutuisi haastamaan itseäni pyytämään häntä ulos, ja välittömästi sen jälkeen minut valtasi itseviha sitä sisäistä pelkuriani kohtaan, joka kehtasi päällimmäisenä tuntea helpotusta pettymyksen sijaan. Näin jälkeenpäin asian ajatteleminen herättää lähinnä haikeita tuntemuksia. Siinä kuitenkin oli henkilö, jonka kanssa ajatusmaailmat osuivat yksiin ja juttua riitti.

Kyllähän se juttelu minullakin välillä aika hapuilua oli. Täytyy kuitenkin muistaa, että keskustelun kuljettaminen ei ole yksin sinun harteillasi ja ainakin tämän kesän kokemusten perusteella sanoisin, että ei se maailmaa kaada jos vähän hapuilee sanoissaan. Jos toinen sen huomaa, harvoin reaktio on kielteinen tai tuomitseva ja usein se on jopa ymmärtävä ja auttava. Kukaan ei kuitenkaan osaa lukea ajatuksiasi, eikä tiedä kuinka vaikeaa se sinulle on. Tämän takia sisäänpäin kääntyneet ihmiset antavat usein itsestään ylimielisen kuvan hiljaisuudellaan. Ehkä siis kannattaa mieluummin puhua vaikka haparoiden kuin olla hiljaa. Jos tämän henkilön kanssa kuitenkin haluaisit olla tekemisissä ja se sosiaalinen taidottomuus on osa sinua, täytyy tämän toisen henkilön se jossain vaiheessa kuitenkin hyväksyä. Alat vaan puhumaan ihan mistä vain tai kysyt hänen mielipidettään jostain. Lämmittelet vaikka puhumalla säästä tai jostain muuta yhtä triviaalista ja siirryt siitä henkilökohtaisempiin aiheisiin. Se tuntui toimivan itselleni.

Täytyy tosin taas kerran todeta, että osaan kyllä saarnata aiheesta ja tunnen teorian, mutta tosielämään en aina osaa teoriaa soveltaa.

Sähköpostiosoitetta kyseltiin. Joo, miksipäs ei. Saa tuonne viestiä laittaa, jos siltä tuntuu.

here i go again @ luukku .com (ilman välejä)

Näin se aina menee, jos olen jostain naisesta kiinnostunut, niin entistä vaikeammaksi menee puhuminen. Muutenkin aina kaikkien ihmisten kanssa keskustelut jäävät small talkin tasolle, en tiedä miten saisi keskustelua syvennettyä. Juuri tämä on se ongelma silloin kun en sen kummemmin ajattele, mitä sanoisin. Eli varsinainen tutustuminen ei onnistu. Jos taas ajattelen sanomisiani etukäteen, niin näköjään ei uskalla mennä puhumaan ollenkaan. Mitä sitä osaisi kysyä, ettei olisi liian tungetteleva?

Täytyisi lakata sabotoimasta omaa toimintaa ja elää tässä hetkessä eikä unelmissa. On vain niin kova läheisyyden kaipuu. Kuvittelen erilaisia tilanteita tuon ihastukseni kanssa. Oltaisiin keikalla, lenkillä, autolla ajamassa, piknikillä, kahvilla, pussikaljalla kavereiden kanssa. Älyttömän typerää että pakenen tylsää, yksinäistä elämääni mielikuvituksen maailmaan, ja mielestäni jotenkin epäkunnioittavaa sitä tyttöä kohtaan jota hädin tuskin tunnen. Tälle en keksi ihan sopivaa suomenkielistä sanaa, mutta Lontoon murteella se sana olisi kai ”creepy.” Ainakin niin tämän lukijat varmaan ajattelevat. Kuitenkin taitaa olla niin, etten varsinaisesti ajattele häntä, ihan oikeasti. Hän vain antaa tunteilleni kasvot mielessäni, ei sen kummempaa. Kasvot, joiden kautta mielikuvitusmaailmaan uppoaminen käy helpommin.

Tässä yhtenä päivänä kun juoksulenkillä kävin, niin näytti siltä että kaikki vastaantulevat tytöt katsoivat pitkään ja hymyilivät minulle. Kaikki kolme, mutta onhan tuo prosenteissa ajateltuna aikas hyvin. Ja nättejä olivat kaikki. Pitää kai toistekin lähteä lenkille.

Nyt kun muistelen menneitä, niin tuo tyttö ketä joskus pussasin ei muuten tainnut olla ainut likka, joka minuun silloin oli (ilmeisesti) lätkässä. Yhden toisenkin kaverin pikkusisko taisi minusta tykätä, ainakin tuppasi välillä meidän seuraan ja härnäsi minua tavalla tai toisella. Lukiossakin taisi olla yksi tai kaksi tytyä, ketkä katselivat monesti aika pitkään. Ja sitten se kaikista noloin tilanne: abiristeilyllä parin kaverin kanssa törmättiin kolmen tytön porukkaan, josta hetken juttelun jälkeen (kaverit siis jutteli, minä en niinkään) meinattiin jatkaa matkaa. Yksi tytöistä siinä vaiheessa sanoi minulle jotain. En muista mitä, mutta hän nappasi minua ihan kädestä kiinni joten vissiin halusi minun jäävän seuraksi. Ja minä tietenkin sanaakaan sanomatta, häneen edes vilkaisematta jätin tytön siihen ja jatkoin kavereiden matkaan. Ei helvetti että olen ollut kuutamolla. Kumma miten en silloin tajunnut yhtään. Mitäköhän tytöille kuuluu nykyään?

Voi hyvä tavaton, tässä on nyt pari kuukautta jahkailtu, josko kävisin ostamassa uusia vaatteita ja koittaisinko naamakirjan kautta saada yhteyttä yhteen lapsuudenkaveriin ja serkkuihin. Nämä ja paljon muutakin piti saada jo loman aikana tehtyä, mutta olen vissiin aika saamaton tyyppi. Nettitreffien kokeilua ja yksin baarissa käyntiä on myös jahkailtu, mutta arvatkaa vaan olenko saanut aikaiseksi. Naapureihinkin tekisi mieli tutustua, mutta ei ole satuttu pihalle samaan aikaan. En nyt sentään viitsi leipoa omenapiirakkaa ja mennä Hollywood-tyyliin ovikelloja soittelemaan. Joka tapauksessa haluaisin poistua kämpästä muuallekin kuin työ-kauppa-lenkkeily –akselin merkeissä. Olihan tuossa tuo keikka, mutta useammin pitäisi lähteä ihmisten ilmoille, sinne missä niitä naisia on. Mitä kautta ihmiset nykyään edes saavat tietoa tulevista tapahtumista? Facebookista vissiin ainakin, mutten oikein hallitse sen käyttöä.

Yhtä jahkailua on koko elämäni ollut. Jos tästä casesta nyt jotain on opittu, niin se että pitää toimia eikä ryhtyä mihinkään mielikuvitussuhteeseen. Teorian kun vain pystyisi soveltamaan käytäntöön.

Sanotaan, että hyvä olo näkyy ulospäin ja on puoleensavetävää. Tiedä häntä. Tuli käytyä yhden (miespuolisen) työkaverin kanssa viihteellä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli yökerhossa oikeasti hauskaa! Oikein mukava fiilis oli, eikä sen kummempia tavoitteita minulla ollut mielessä, muuta kuin että koitetaan nauttia olosta. Aika hymyssä suin olin koko illan. Tanssimassakin käytiin, ja sehän se vasta mukavaa olikin. Hieman silmäpeliä koitin saada kauniimman sukupuolen kanssa aikaan pitkin iltaa, mutta ei oikein kukaan lähtenyt siihen mukaan. Yksi tai kaksi tyttöä tosin taisi katsoa aika pitkään. Ehkä olin sitten niin kännissä etten muita huomannut, tai niin selvästi kännissä ettei ketään kiinnostanut. Joka tapauksessa siinä tanssilattialla tuli taas se sama itsevarma fiilis kuin siellä keikalla, tosin ei ihan yhtä voimakkaana. Melkein olin siinä mielentilassa, että olisin uskaltanut tehdä aloitteita. Melkein. Mutta kuten sanottu, humaltuminen ei oikein saa oloani rennommaksi, korkeintaan alan miettimään itseäni vain entistä enemmän. Yhdessä vaiheessa oli sellainen tunne, että nyt lähestyisin tuota tyttöä jos olisin selvin päin. En ollut edes kovin kännissä, mutta se pienikin humala näköjään haittaa menoa. Ehkä ensi kerralla pitää koittaa mennä yksin baariin tanssimaan, ja rajoittaa juomista vielä enemmän.

Kyllä tämäkin ilta ainakin vahvisti sitä käsitystä, ettei yksinäisyyteni ulkonäöstä johdu. En siis edelleenkään pidä itseäni minään komistuksena, mutta kyllä minua tylsemmän näköiset tyypit siellä oli kauniiden naisten kanssa. Ja niitähän tuo paikka oli täynnä, joten en kyllä ole mitenkään kranttu naisten ulkonäön suhteen. Mutta ei tosiaan mitään kontaktia saanut. En kai nyt niin pahasti yläkanttiin voi arvioida omaa ulkonäköäni?

Kirjoitin aiemmin että olisin muka laihaläski. No en kyllä ole, olen vain laiha. En kuitenkaan huonokuntoinen, työ pitää huolen siitä etten aivan rapakuntoon pääse. Pitäisi silti koittaa saada muutama kilo lihaa luiden ympärille. Mutta tuli siinä jossain vaiheessa iltaa aika turhautunut fiilis, kun ne aivan tavallisen näköiset kaverit pussaili ja tanssi tyttöjen kanssa ja minä vain kaverin kanssa. Mitä niillä tyypeillä on sellaista, mitä minulla ei? Itsevarmuutta ja hyvää fiilistä kai. Mutta minullakin tuona iltana oli niitä, muttei ilmeisesti tarpeeksi. Jospa sekin silta vielä ylitettäisiin. Kotiin pyöräillessä iski taas se yksinäinen fiilis, ja oli mieli hieman mustana kun huomasi, että taas kerran saa mennä yksin nukkumaan. Mutta hauska ilta oli. Huomasin muuten että minulla on hyvä rytmitaju. Siinä katselin, miten moni muu jätkä vähän eksyi tahdista, mutta itse näköjään pysyn pikkupäissänikin rytmin syrjässä kiinni.

Tänään vietin taas monta tuntia sängyssä makoillen ja musiikkia kuunnellen, kovasti toivoen että siinä olisi vieressä joku jota pussata ja silittää. Ehkä jonain päivänä.

Ei kun nyt keksin, miksi en saa edes silmäpeliä aikaiseksi. Olenkin niin komea, että naisia ujostuttaa liikaa eivätkä he usko että minä olisin heistä kiinnostunut! Hehheh.

No, nyt on sekin koettu, että kävin yksin baarissa. Aika ex tempore -tyylinen oli lähtökin. Kohtalaisen tylsää oli, ensi kerralla pitää kai valita saman tien joku hyvä baari missä olla pitempään. Nyt meni sellaiseksi baarista baariin hyppimiseksi, ja narikka/pääsymaksuista kertyi varmaan enemmän hintaa kuin juomista, kun vain muutaman otin illan aikana. Yksin sain tosiaan istua, ei pahemmin tytöt tainneet minua huomata, vaikken mihinkään nurkkapöytiin jäänyt. Huvittavin oli kyllä se hetki, kun yksi nainen istui pöytääni minua mitenkään noteeraamatta, ja kaverinsa hetken päästä perässä. Kumpikaan ei vilkaissut minua edes sekunnin murto-osan ajan, alkoivat vaan jutella keskenään. Eipä paljoa kiinnostanut minua jäädä siihen istumaan, join juoman pikaisesti loppuun ja vessan kautta seuraavaan paikkaan. Siellä seuraavassa paikassa sitten joku nainen piti aivan selvää silmäpeliä minun kanssa tanssilattialla. Sen verran selkeä keissi, ettei minultakaan jäänyt huomaamatta. Liekö hänellä ikää jotain 40. Niin vahvaa, jopa epätoivoisen oloista katseella flirttailua sieltä tuli, että olisin varmaan saanut kotiin vietyä jos olisin sitä lähestynyt. Mutta ei, joku taso mullakin on. Lähdin sitten yksin kotiin.

Baariin lähtiessä, siellä vessan peiliin katsoessa ja taas kotiin tullessa ei missään vaiheessa tullut sellainen fiilis, että ulkonäköni olisi mikään este. Hiukset kunnossa, hygienia kunnossa, vaatteet sopivat ja kivannäköiset (oli siellä paljon huonomminkin pukeutuneita miehiä), naama vähintään ok. Luulisi tästäkin kaupungista löytyvän joku nätti, nuori nainen, joka minusta kiinnostuisi sen verran, että se ”tule vaan juttelemaan” -katse irtoaisi. En minä mitään huippumallia etsi, sanoisin että yhdeksän tyttöä kymmenestä ketä täällä näkee on minusta hyvännäköisiä. Illalla valtaosa liikkeellä olevista tytöistä oli mielestäni jopa kauniita. Olenko sitten jotenkin pelottavan näköinen? En minä mitenkään pälyile kaikkia paikan naisia, vaan valkkaan sieltä pari-kolme kiinnostavan oloista keihin koitan katsekontaktia saada.

Aiemmassa paikassa oli kyllä pari tyttöä joita katselin. Tämä jälkimmäinen siinä jossain vaiheessa hytkyi pöydässä siihen malliin, että taisi tehdä mieli tanssimaan. Yksikin katse minun suuntaan, ja en olisi epäröinyt pyytää, mutta ei. Tiukasti pysyi katse suunnattuna muualle. Olisiko sittenkin pitänyt kokeilla? Katsoin jonkun dokkarin jossa kerrottiin, että toisin kuin yleensä ajatellaan, naiset tekevät sen ensimmäisen aloitteen eivätkä miehet. Katseella ja eleillä, siis. Toivoin että pienikin tuollainen signaali olisi tytöiltä tullut, mutta eipä tullut. No, jospa ensi kerralla uskaltaisin lähestyä siitä huolimatta. Edes sen verran että moikkaisin jotain kiinnostavaa tyttöä.

No, aiemmin päivällä se yksi pyöräilijä taisi minulle hymyillä. Jotain sekin.