Seuraavassa on hyvä kuvaus 70-luvun vl-herätysliikkeen harrastamista ihmisten sitomisista. Siksi nostan sen omaksi avaukseksi.
" Muistikuviani 70-luvun käytännöistä
Kirjoittanut: mehem 13.12.2004 klo 12.19
Hahmottelen seuraavassa synteihin sitomista sellaisena, kuin se minun muistikuvissani esiintyi 1970-luvulla vanhoilliselestadiolaisuudessa. Olin silloin teini-ikäinen, eikä minulla ole historialliseen tutkimukseen perustuvia tietoja (sellaisia ei taida olla vielä olemassakaan) eikä myöskään omia muistiinpanoja tuolta ajalta. Hahmotelmani perustuu muistoihin niistä parista 'hoitokokouksesta', joissa olin paikalla, sekä muistoihini tuon ajan yleisestä ilmapiiristä ja saarnojen sekä julkaisujen sisällöstä. Nykyään sitominen on harvinaista, eikä siitä puhuta paljoakaan saarnoissa. Kuitenkaan 70-luvun periaatteista ei ole irtisanouduttu eikä yhtäkään sitomista ole tietääkseni peruttu. On tosin myönnetty, että 70-luvulla tapahtui 'ylilyöntejä', mutta ei ole yksilöity mitä sillä tarkoitetaan, joten myönnytys on tulkittavissa monella tavalla.
Synteihin sitomisella tarkoitettiin toimenpidettä, jossa seurakunta (tai sen paimenet seurakunnan tukemina tai seurakunnan hiljaisella suostumuksella) julisti jonkun seurakuntalaisen epäuskoiseksi. Toimenpiteen raamatullisena perustuksena pidettiin ns. Kristuksen kirkkolakia (Matt 18:15-20):
15. "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin.
16. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'.
17. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.
18. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
19. "Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.
20. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään."
Epäuskoiseksi julistaminen merkitsi hengellisesti sitä, että sidottua ei pidetty (ei saanut pitää!) veljenä tai sisarena, häntä ei tervehditty (ei saanut tervehtiä!) "Jumalan terve" tai "Jumalan rauhaa"-tervehdyksillä, häntä pidettiin (oli pidettävä!) kadotettuna ellei hän tee parannusta epäuskosta. Jos hän lankesi johonkin syntiin ja ripittäytyi, häntä ei lohdutettu evankeliumilla ellei hän ensin tehnyt parannusta epäuskosta.
Lisäksi häntä voitiin (ja oli suositeltavaa) ulkonaisestikin 'karttaa'. Tässä vedottiin Raamattuun (Tiit 3:11); "Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kaksi".
Sitomisen perusteeksi ei tarvittu julkista selvää syntiä, vaan perusteeksi riitti käsittääkseni joidenkin seurakunnassa hyväksyttyjen oppien tai elämäntapaohjeiden kyseenalaistaminen. Sitomista edelsi viimeisessä vaiheessa tyypillisesti 'hoitokokous'. Hoitokokous oli seurakunnan kokous, jossa 'hoidettavalle' kerrottiin mitä ongelmia hänen uskossaan nähtiin ja jossa asiasta keskusteltiin. Hoidettava sai tilaisuuden puolustautua. Mulla on sellainen mielikuva, että sitomispäätöstä ei välttämättä selvästi perusteltu. Ts. jos kokouksen lopuksi päätettiin sitoa joku, ei välttämättä yksilöity mitkä esitetyt asiat olivat niin vakavia, että ratkaisuun päädyttiin. (Huomautus: Tyypillisesti varmaan hoidettava teki parannuksen niistä asioista, joista häntä neuvottiin, joten häntä ei sidottu kokouksen päätteeksi.)
En tiedä, oliko kyseessä tietoinen armoton vallankäyttö vai ei. Luulisin, että ei, ainakaan useimmissa tapauksissa. Ennemminkin uskon, että ihmiset, jotka 70-luvulla sitoivat toisia ihmisiä, uskoivat olevansa oikealla asialla. He uskoivat, että sitomisen kohteeksi joutuneet olivat todella langenneet pois elävästä uskosta. Sitominen oli Raamatun määräämä keino kohdella noita ihmisiä ja mahdollisesti herättää heidän omatuntonsa. Sitojat saattoivat myös uskoa, että jolleivät he noudata Kristuksen kirkkolakia, he joutuvat itse 'väärään henkeen' ja lopulta pois armon osallisuudesta. Luullakseni kyseessä oli myös jonkinlainen "Keisarin uudet vaatteet"-ilmiö: Jokainen luuli, että muut näkevät jotain mitä itse en näe, ja käyttäytyi sen mukaisesti. Toivoisin, että 1970-luvun hoitokokouksista, sitomisista ja niiden perusteista tehtäisiin kattava historiallinen tutkimus, sillä yksittäisen ihmisen kuten minun mielikuvani eivät välttämättä ole koko totuus.
Avauksessa kerroinkin jo, minkä takia itse koen sitomisen ongelmalliseksi."
" Muistikuviani 70-luvun käytännöistä
Kirjoittanut: mehem 13.12.2004 klo 12.19
Hahmottelen seuraavassa synteihin sitomista sellaisena, kuin se minun muistikuvissani esiintyi 1970-luvulla vanhoilliselestadiolaisuudessa. Olin silloin teini-ikäinen, eikä minulla ole historialliseen tutkimukseen perustuvia tietoja (sellaisia ei taida olla vielä olemassakaan) eikä myöskään omia muistiinpanoja tuolta ajalta. Hahmotelmani perustuu muistoihin niistä parista 'hoitokokouksesta', joissa olin paikalla, sekä muistoihini tuon ajan yleisestä ilmapiiristä ja saarnojen sekä julkaisujen sisällöstä. Nykyään sitominen on harvinaista, eikä siitä puhuta paljoakaan saarnoissa. Kuitenkaan 70-luvun periaatteista ei ole irtisanouduttu eikä yhtäkään sitomista ole tietääkseni peruttu. On tosin myönnetty, että 70-luvulla tapahtui 'ylilyöntejä', mutta ei ole yksilöity mitä sillä tarkoitetaan, joten myönnytys on tulkittavissa monella tavalla.
Synteihin sitomisella tarkoitettiin toimenpidettä, jossa seurakunta (tai sen paimenet seurakunnan tukemina tai seurakunnan hiljaisella suostumuksella) julisti jonkun seurakuntalaisen epäuskoiseksi. Toimenpiteen raamatullisena perustuksena pidettiin ns. Kristuksen kirkkolakia (Matt 18:15-20):
15. "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin.
16. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'.
17. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.
18. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
19. "Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.
20. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään."
Epäuskoiseksi julistaminen merkitsi hengellisesti sitä, että sidottua ei pidetty (ei saanut pitää!) veljenä tai sisarena, häntä ei tervehditty (ei saanut tervehtiä!) "Jumalan terve" tai "Jumalan rauhaa"-tervehdyksillä, häntä pidettiin (oli pidettävä!) kadotettuna ellei hän tee parannusta epäuskosta. Jos hän lankesi johonkin syntiin ja ripittäytyi, häntä ei lohdutettu evankeliumilla ellei hän ensin tehnyt parannusta epäuskosta.
Lisäksi häntä voitiin (ja oli suositeltavaa) ulkonaisestikin 'karttaa'. Tässä vedottiin Raamattuun (Tiit 3:11); "Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kaksi".
Sitomisen perusteeksi ei tarvittu julkista selvää syntiä, vaan perusteeksi riitti käsittääkseni joidenkin seurakunnassa hyväksyttyjen oppien tai elämäntapaohjeiden kyseenalaistaminen. Sitomista edelsi viimeisessä vaiheessa tyypillisesti 'hoitokokous'. Hoitokokous oli seurakunnan kokous, jossa 'hoidettavalle' kerrottiin mitä ongelmia hänen uskossaan nähtiin ja jossa asiasta keskusteltiin. Hoidettava sai tilaisuuden puolustautua. Mulla on sellainen mielikuva, että sitomispäätöstä ei välttämättä selvästi perusteltu. Ts. jos kokouksen lopuksi päätettiin sitoa joku, ei välttämättä yksilöity mitkä esitetyt asiat olivat niin vakavia, että ratkaisuun päädyttiin. (Huomautus: Tyypillisesti varmaan hoidettava teki parannuksen niistä asioista, joista häntä neuvottiin, joten häntä ei sidottu kokouksen päätteeksi.)
En tiedä, oliko kyseessä tietoinen armoton vallankäyttö vai ei. Luulisin, että ei, ainakaan useimmissa tapauksissa. Ennemminkin uskon, että ihmiset, jotka 70-luvulla sitoivat toisia ihmisiä, uskoivat olevansa oikealla asialla. He uskoivat, että sitomisen kohteeksi joutuneet olivat todella langenneet pois elävästä uskosta. Sitominen oli Raamatun määräämä keino kohdella noita ihmisiä ja mahdollisesti herättää heidän omatuntonsa. Sitojat saattoivat myös uskoa, että jolleivät he noudata Kristuksen kirkkolakia, he joutuvat itse 'väärään henkeen' ja lopulta pois armon osallisuudesta. Luullakseni kyseessä oli myös jonkinlainen "Keisarin uudet vaatteet"-ilmiö: Jokainen luuli, että muut näkevät jotain mitä itse en näe, ja käyttäytyi sen mukaisesti. Toivoisin, että 1970-luvun hoitokokouksista, sitomisista ja niiden perusteista tehtäisiin kattava historiallinen tutkimus, sillä yksittäisen ihmisen kuten minun mielikuvani eivät välttämättä ole koko totuus.
Avauksessa kerroinkin jo, minkä takia itse koen sitomisen ongelmalliseksi."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voisitko vastata, kumpi olisi ollut parempi;
a) ns. ”hoitaa”
b) vai jättää ”hoitamatta” ?
Minun ystäviäni ei ehditty ”hoitamaan” ja he sortuivat alkoholiin ja sitä kautta epäuskoon. Seuroissakäymiset vähenivät, kunnes heitä ei enää näkynyt Jumalan sanan kuulossa.
menetti henkisen terveytensä. Jotkut päätyivät kiikkuun.
Erittäin positiivista kun tällaisistakin asioista puhutaan. Tässä lähiaikoina, olikohan jo huomenna, on tulossa dokumentti, joka kertoo kahdesta miehestä joista toiselle kävi uskon ja lestadiolaisperheen kanssa hieman heikommin. On paljon lestadiolaislapsia, jotka joutuvat kärsimään kaikenlaista pelottelua ja jos vieraannut yhteisöstä joissain perheissä on tapana laittaa "hairahtunut" kokonaa yhteisön ulkopuolelle. Minusta tämä on äärimmäisen julmaa. Tiedän koemuksesta.
Kaikki joille on käynyt huonosti, muistakaa, että on myös niitä, jotka auttavat ja eivät hylkää. Yksi auttava organisaatio on ainakin uskonnon uhrit. Sieltä saa luottamuksellista apua.
Joku laittoi hieman tätä sitomista puolustelevan puheen. Toivon, että todella mietit, missä menee raja. Jotkut ovat todella niin ahdistuneita uskonasioista, että he tekevät itsemurhan. Kaiken huippu on se, että monet asiat mitä "hairahtuneet" ovat tehneet, eivät ole suurimman osan mielestä minkäänlaista syntiä. Tarkoitan siis kristillisten yhteisöjen mielestä. Ihminen ei siis voi tuomita ketään, varsinkaan kun Raamttu ei anna mitään yksiselitteisiä vastauksia. Ja vaikka ihminen tekisikin asian, vaikka tappaisi jonkun (tällainen asiahan on kaikkialla tuomittua) ei häntä tule tuomita ja laittaa yhteisöstä pois. Ihminen selvittää asiansa vain Jumalan kanssa, eikä kukaan ihminen voi tulla muita tuomitsemaan. Ihminen kun ei ole tilivelvollinen kuin Jumalalle.