Mutta se menee näin: löydän jostain ihmisen, jolla on surua silmissään. Joka on jollain tavalla rikki. Ihastun häneen, hänkin ihastuu minuun. Hän ei pidä itseään riittävän hyvänä, kokee alemmuuden tunnetta. On epävarma itsestään ja meistä. Tuen häntä, valan uskoa itseensä. Kun epävarmuus iskee minuun, hajotan suhteen. Hajotan myös hänet, mutta aina hän eheytyy, tulee vahvemmaksi kuin koskaan ja elää onnellisena elämäänsä jonkun toisen kanssa. Minä taas rämmin pohjamudissa kuukausia ja uskon, etten koskaan löydä ketään rinnalleni. Tavallaan se on totta. Kunnes seuraava siipirikko tulee vastaan.
Olen vain ohikulkija elämässäsi. Joku joka kenties vaikutti hetken, käänsi jotain avainta, joka nosti sinut siivillesi. Jäi katsomaan, kun lensit pois. Haikeana ja toisaalta iloisen ylpeänä. Se mitä toivon nyt, olisi saada rinnalleni, joku joka ei niinkään tarvitsisi korjausta, vaan tukisi minua yrityksessäni kasvaa siihen mittaan, jonka voin saavuttaa. Itsekästä vai mitä.
Olen vain ohikulkija elämässäsi. Joku joka kenties vaikutti hetken, käänsi jotain avainta, joka nosti sinut siivillesi. Jäi katsomaan, kun lensit pois. Haikeana ja toisaalta iloisen ylpeänä. Se mitä toivon nyt, olisi saada rinnalleni, joku joka ei niinkään tarvitsisi korjausta, vaan tukisi minua yrityksessäni kasvaa siihen mittaan, jonka voin saavuttaa. Itsekästä vai mitä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kovalevy tässä pitäis eheyttää
Ei se kuulosta itsekkäältä yhtään. Eheytyminen on aina hyväksi, sinun ja toisten. Olet tehnyt hyvää toisille (?) ja vielä sitä sinullekin onnistuneesti tehdään.
No mutta, eikö tuo voi olla molemminpuolista tukemista ja eheyttämistä?
Tarvitset siis myös itse korjausta, mutta et anna toiselle tilaisuutta tukea itseäsi, vaan katoat vain? Eikö tule mieleesi, että se toinen saattaakin aidosti rakastaa juuri siua eikä halua mitään/ ketään muuta? Että hän ei nousekaan siivilleen ja toivu, vaan jää kaipaamaan juuri sinua. Ehkä ei unohda sinua koskaan, vaikka luulet niin. Onko toimintatapasi mielestäsi aitoa välittämistä?
Mitä silloin menetitte molemmat...?
Mikset anna toisen vuorostasi auttaa ja korjata. Pelkäätkö että käy samoin kuin itsellesi, että hän hylkää autettuaan? Sinä et ole kuten muut mutta eivät muutkaan ole välttämättä kuten sinä, muista se. Mitäs jos viet pakenemalla pois sen liiman (välittäminen, uskominen?) mikä alunperin korjasi - särkyykö toinen uudestaan, ja sillon et enää ole auttamassa? Mieti. Mikä olisi optimaalinen ratkaisu; molemmat ehjiä ja onnellisia. Mten sen saisi. Pysymällä hetken pidempään..?
Ihastuin vaan taisi hän pelästyä koska todellakin lopulta rikkoi mut. En pystynyt kohtaamaan saati puhumaan hänelle pitkään aikaan. Silti ikävöin häntä ja hänen ystävyyttään. Ikävöin edelleen, mutta tuntuu etten saa tilaisuutta kertoa sitä. Ihmistä on vaikea tukea, jos hän ei päästä lähelleen tai anna siitä mitään merkkiä että sellaista tukea haluaisi. Kukaan kun ei ole ajatuksenlukija.
Oma mokashan tuo on taidat olla vajaa jotenkin.
Katos vaan, toinen korjaussarja :). Tai oikeammin kutsun itseäni katalyytiksi.
Hienosti kirjoitettu.
Itse en kyllä vartavasten etsi niitä surusilmiä ja oikeastaan ne ovat olleet hymysuita.
Hymysuita, jotka ovat eläneet jollaintavoini huonossa suhteessa.
Kyllä ne suhteet ovat olleet vuorovaikutusta josta molemmat ovat saaneet jotain.
Harvemmin itse teen välirikkoa , kyllä ne ovat ihan itse lentäneet pesästä.
Ja itse olen lähtenyt etsimään seuraavaa sen enempää murehtimatta.
Lentäneille useimmiten on sitten löytynyt loppuelämän suhde. Tai ainakin siltä vaikuttaa muutaman kohdalla. Muutama ylittänyt sen kriittisen 7v. rajapyykin.
Tiedäsitten johtuuko tämmöinen elämänkatsomuksesta, horoskoopista tms.
Ite olen liberaali vesimies.
Jos joku lähtee, en lähde perään anelemeen paluuta, enkä ole mustasukkainen.
Jotkut ajattelevat noiden puuttumisen olevan rakkaudenpuutetta.
Hyvin sanottu: korjaussarja. Ja kyllä ne ovat minunkin kohdalla aina nopeasti päässeet tolpilleen ja aloittaneet suhteen, jossa vaikuttavat tyytyväisiltä. Mä olen kyllä iloinen heidän puolestaan. Nuolen haavojani aikani ja sitten lähden eteenpäin sillä ajatuksella, että olen tyytyväinen yksin, ellen löydä ketään. Sitten törmään surusilmään, jolla on mahtava huumorintaju ja taas alamme käsitellä ongelmiamme, mitä sitten kumpikin käsitteleekään. Kaipaan nyt ihmistä, jonka kanssa uskallan olla heikko ja joka pysyy rinnallani pyytämättä ja pitämättä. Uskoo itseensä, minuun ja meihin. Siitä matka voi alkaa.
Vai kymriä..
Eikös nuo kaipaamasi asiat ole sitä peruskauraa, mitä jokainen suhteeseen ryhtyvä ihminen toivoo? Ja myöskin odottaa orastavalta suhteelta.
Heterosuhteissa varmaan on haasteellisempaa miehen osoittaa heikkouttaan, mutta esimerkiksi naisten välisissä suhteissa ei niin haasteellista.
Koitin löytää aikaisemmin netistä löytämääni kirjoitusta vaihtelevasta motiivista, vaan en löytänyt.
Se on asia, mikä tapahtuu, jos kissaa silittää liian kauan, tuleepi kynsistä. Eli on niin hyvä olo, että ryöpsähtää toiseen äärilaitaan. Törmäsin meinaan viimosimmassa suhteessani semmoseen.
Itelläkin on samansorttista fatalismia. Tulee, kun on tullakseen ja menee, kun on mennäkseen.
Jälleen hyvä havainto: peruskauraa, jota jokainen odottaa suhteen alussa. No on vaikea löytää. Teen kai huonoja valintoja. Pahoinvoiva, loukattu puree kättä, joka sitä silittää.
Jaa-a, vaikea asia.
Ootkos miettinyt yhdistäviä tekijöitä? Muutakin kun ne surusilmät ja huumorintaju?
Ootko itse se ainoo, mikä on ollut suhteessa sama kautta linjan?
Mulla on ainoo yhdistävä tekijä se, että ne on ollut naisia.
Absolutista läträäjään, tupakoivasta tupakoimattamaan, lapsilla ja ilman, hyvästä itsetunnosta heikkoon, vanhemmillisistä adoptoituihin, suomalaisista ulkomaalaisiin, länsirannikolta itäsuomeen, äidinkielenä suomi tai muu äidinkieli,
huomattavasti nuoremmasta samanikäsen kautta huomattavasti vanhempaan, lemmikillisistä superallergiseen, huippujohtajasta yhdenkirjan ihmeeseen, ajokortillisista ajokortittomiin, pätkästä pitkään, lyhythiuksisesta pitkähiuksiseen, Anorektikosta ylipainoisiin, tummasta vaaleeseen, musikaalisesta ei musikaaliseen, taiteilijaasta tavikseen, rokkarista keskiverron kautta hippiin, optimistista pessimistiin, keittiöihmeestä tumpulaan, maalaisesta kaupunkilaiseen, metsäläisestä snobiin, meikkaajasta meikittömään, jokapäivä treenaavasta tavikseen, ainoosta lapsesta monilapsiseen...OHOS..pitää ottaa huomioon, että yhdessä ihmisessä on voinut olla montakin erityispiirrettä..
Oli sillä hyvä olla, vaan sähähteli itsekkään tietämättä miksi .
Omalla kohdallani on ollut niin, etten ole etsinyt ketään, vaan hän on tullut elämääni etsimättä. Kenenkään kanssa en olisi siksi, että häntä haluisin vaan eheyttää ja sitten jättää jostain syystä. Suuremmat tunteet tulee pyytämättä ja etsimättä minun kohdallani ja ne pitää sisällään kaiken sen, että haluaa toiselle parasta.. Niitä tunteita ei voi käskeä tai ajatella, että joskus tuntisi samoja tunteita jotakuta toista kohtaan.. Vain eletty elämä päivä kerrallaan näyttää miten kaikki menee.
Sun tarvitsee kypsyä vielä jotta voit arvostaa jokaista ihmissuhdetta. Älä tee mitään ennenkuin saat vähän lisää ikää. Yön myötä osaat arvostaa aitoa rakkautta.
Iän myötä oppii arvostamaan lämpimällä sydämellä varustettuja ihmisiä. Ykskaks vaan huomaa ettei aikaa eikä mielenkiintoa kettuileville ilkiöille ole. Ei sitä tarvitse heille edes kertoa. He kyllä huomaavat sen :)
Olen samaa mieltä treatpe..., että lämmintä sydäntä ja sellaista elämänviisautta osaa nykyään enemmän arvostaa ystävissäkin. Semmoisiin ystäviin ( juoruilevat, erilaista katsantakantaa omaavat ja tällöin toisen erilaisen ajattelutavan tuomitsevat yms.), jotka eivät aidosti ole lähellä ovat jääneet vähemmälle yhteydenpidolle ei vaan jaksa kuluttaa aikaansa sellaiseen eikä arvosta sitä, no eihän sitä tietenkään epäkohteliaasyi suoraan sanota.
Mielestäni tuo haavoittuvuuden korjaaminen ei kuulu sille, jonka kanssa suhteeseen aletaan. Voihan siinä olla tukena, mutta ehkä ammattiapu ja aivan luotettavimpien ystävien apu on tärkeämpää. Monet niitä kolhuja elämänsä aikana saa, mutta kyllä niitä pystyy korjaamaan.
Ammattiapu nykypäivänä tekee semmosta vahinkoa, ettei mikään tässä maailmassa pysty niitä korjaamaan.
http://www.tiede.fi/keskustelu/5147/ketju/ssri_laakkeiden_pysyvat_sivuvaikutukset
Ammattiapu ei mielestäni tarkoita lääkkeiden käyttöä, vaan esim. terapiaa. Uskon, että vain käsittelemällä asian oikeasti voi parantua/ päästä eteenpäin. Tietysti, jotkut voi tarvita lääkkeitä alkuun avuksi tai muutenkin, tähän en ota kantaa sillä en ole asiantuntija(psykologi tai psykiatri). Mutta en availlut tuota linkkiäsi, joten osaa siltä osin muutenkaan vastata, että oliko sinulla tässä jutussasi kuintaivaanlintu, joku mielenterveydellinenkin häiriö takana
voi kai sen noinkin itselleen parhain päin selitellä..
Juu. Mutta kun elämä toistaa samaa kaavaa, alkaa pikku hiljaa uskomaan. Pahin oli viimeisin pettymys. Luulin löytäneeni jotain mitä etsin, jonkun erilaisen. Mutta ei. Samanlainen kuin muutkin, mahtuu 12 tusinaan. Varmasti hyvä ihminen ja juuri se oikea- jollekin muulle.
Ehkä olet itse niin vaikea ettet tule toimeen kenenkän kanssa. Syytät kuitenkin aina toista osapuolta, jos/ kun suhteesi epäonnistuvat.
Voisitko ajatella muuttuvasi?