Kannattaako masennusdiagnoosi?

Meinaan nimittäin, jos tästä paranen ja mulla on mt-diagnoosi taustalla.. Kuinka se vaikuttaa elämään? Koulutukseen hakemiset esim.

Niin ja stressaa muutenkin se kaikki rulianssi mitä lääkärille menemisestä seuraisi. Paperityöt, ajan järjestäminen terapeutille, jos terapia ajan saa, ja auttaako se terapia lopulta.. Tuottaisi vaan lisää hommaa, kun muutenki aika kortilla ja mitään ei jaksaisi.

Ei kannata hankkia mitään...Et saa kun vähän sääliä ja helvetisti lääkkeitä ,joita ei tietenkään kannata syödä. Terapia on täysin huuhaata.

Kannattaa loppuun asti välttää psykiatrista "diagnoosia." Se on erittäin stigmatisoiva ja voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden lisäksi myös muun muassa työnsaantiin sekä vakuutuksiin ja niin edelleen. Monet psykiatrisen "diagnoosin" omaavat eivät saa lääkärissä kunnollista palvelua, koska kaikki katsotaan olevan enemmän tai vähemmään "päästä sisäistä." Tällä hetkellä maailmalla yleistyy niin kutsuttu somatoforminen häiriö, muotidiagnoosi psykiatriassa, jolla voidaan sivuuttaa asiakkaan kaikki valitukset ja avunpyynnöt "mielisairauden oireiden." Onpahan tapauksia joissa henkilöitä on tappaneet itsensä saamansa diagnoosin takia. Stigma on tuhonnut heidät ystävyyssuhteensa, työuransa ja itsetuntonsa. Psykiatrista "diagnoosia", kun ei saa koskaan pois.

"Psyykenlääkkeistä" kannattaakin pysyä erossa, jos riskit esimerkiksi pysyvistä aivovaurioista eivät kuulosta hyväksyttäviltä. Kaikki niin kutsutut psyykenlääkkeet "masennuslääkkeistä" "psykoosilääkkeisiin" ovat huumausaineita samalla tavalla kuin niin sanotut katuhuumeetkin (marijuana, amfetamiini, kokaiini...). Niiden auttava tai "hoitava" vaikutus perustuu siis ainoastaan kunkin aineen erilaisiin psykoaktiivisiin vaikutuksiin samalla periaatteella kuin alkoholin. Siten niiden miellyttävyyskin on täysin kiinni yksilöstä. Jotkut pitävät alkoholin vaikutuksesta, toiset marista tai SSRI-aineista. Kaikkien käyttöön liittyy omat riskinsä, toisiin suuremmat kuin toisiin. Kukin sotkeutukoon huumausaineisiin oman riskinottokykynsä mukaisesti.

Kiitos vastauksistanne.. Tuo leimautuminen juuri. Diagnoosi olisi sitten varmaan jokaisen viraston tietokannoissa. Ystävät, työ, opiskelu, vanhemmuus, vaikuttaisi moneen. Että mikä on se hyöty/haitta -suhde. Itsehoitomenetelmiä on runsain mitoin, netistä voi vaikka lukea jos ei itse osaa. Hitto kun masentuneena ei vaan jaksa nostaa itseään ollenkaan helposti niskasta ja ryhtyä hoitamaan itseään..mutta eipä siinä muu auta. Sen verran tietoinen itsestäni, ongelmistani ja hyvistä hoitokeinoista olen, täytyy vaan yrittää.

Itse 1,5 v sitten sairastunut vaikean työuupumuksen jälkeen vaikeaan masennukseen . Oli pakko myöntää, että jotain on pielessä, vaikka en olisi halunnutkaan. Tosin turhaan söin vuoden sepramia, josta ei ollut apua. Sitten kokeiltiin voxraa... Joka lisäsi agressivisuutta ja meinasin tappaa itseni.
Nyt uusi lääke. Olen toivoni menettänyt. Olen kuin koekaniini. Kerään lääkkeitä, ja suunnitelma on valmis.

Tämä on enemmän mielipide kuin kokemus, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että diagnoosi vaikuttaa ihmiseen, lääkitsemiselläkin on vaikutusta, koska teemme sosiaalista vertailua ja tuohan on oiva tapa saada oma olo tuntumaan kurjalta muihin verrattuna... Sillä tavalla uskon siihen, että jos tekee "ei-masentuneita" asioita, se auttaa jo jonkun verran. Tosin varmasti toisinaan diagnoosi ja lääkitys ovat paikallaan, mutta erityisesti jos et koe pakottavaa tarvetta kummallekaan, eikö kannata jättää kokeilematta? En toisaalta osaa neuvoa tässä asiassa, pohdin vain.

Mites, oletko koittanut hakea vertaistukea esim. keskustelupalstoilta vai itseksesi pohtinut tätä asiaa? Minäkin kuulun kategoriaan tunnen itseni ja tiedän periaatteessa mikä toimii ja miten aiemmin täältä on noustu, mutta olen viime aikoina kokenut esim. heimo.co sivuston voimia antavaksi ja ongelman ymmärrystä edistäväksi paikaksi

Mene ihmeessä lääkäriin.Tämä on väärä paikka kysellä neuvoja.Sinulla voi olla mm.kilpirauhasen tulehdus,Se mm.aiheuttaa masennusta,väsymystä,saamattomuutta ja erilaisia muita oireita.Jokatapauksessa tutkimuksia sinulle pitäs tehdä esim.verikokeita.Turhaan pelkäät diagnooseja yms.Pelot pois ja pikimiten lääkärin vastaanotolle.Onnea matkaan.

Masennusta aiheuttaa myös esim. kilpirauhasen vajaatoiminta tai tulehdus, huono ruoka ja itsestään huolehtiminen, alkoholi ja tupakka. Myös oikeasti vitamiinien puutos.
Mutta! Moni unohtaa ihan semmoiset itsestään selvyydet kuin...
Masennusta aiheuttaa se kun elää toisten mukaan, siten miten kuuluu, jos se on kaukana siitä kuka itse on. Yllättävän moni siihen ajautuu. Elämässä ei oikeasti ole iloisia asioita, ei omaa tekemistä ja kaikki on kyllä siten miten "kuuluu" ulospäin mistä tietenkin voi olla jonkun verran kiitollinen (opetella) jos talous on ok ja muuten kaikki ihan hyvin, mutta ihminen tarvitsee motivaatiota ja semmoisia asioita elämäänsä, missä kokee saavansa olla vapaa niitä tehdessään. Oletko elänyt elämäsi muiden talutusnuorassa huomaamattasi tai huomatenkin? Oletko tehnyt riittävästi vai huomaamattasi elättänyt vain pahaa oloa, se ruokkii myös itse itseään. En tarkoita nyt mitään "niskasta kiinni" tyytymistä: sekin saattaa olla syy masennukseen että ponnistelee ja ponnistelee mutta väen vängällä väärään suuntaan. Masennuksen yksi viesti on miettiä omaa elämää: mikä toimii ja mikä ei. Iloton ja rakkaudeton elämä masentaa.

Toinen syy on valitus ja kiitollisuuden puute. Tämä ei ole syytös vaan tosiasia. Tiedän ihmisen jolla olisi mahdollisuudet tehdä kaikkea: hän ei tee mitään. Hänellä on kuuntelijoita: joita kaikkia käyttää roskasäiliöinä ruokkien itse omaa tyytymättömyyttään. 100 asiaa voi olla hyvin ja hän huomioi ainoastaan sen mikä on huonosti ja tekee siitä aina kriisin. Hän tuijottaa vain omaan napaansa, valittaa ja on epäkiitollinen. Se on ehkä opittua käytöstä, hän ei tunnu sitä tajuavan. Mutta ei ole ihme että masentaa. On ihan sama miten hyvin hänellä on asiat koska ainahan joku on huonosti. Ja kun hyvin on pikkuseikka ja huonosti aina maailman kriisi ja ei osaa kun välittää itsestään, niin no, masennus on aika luonnollinen seuraus. Masennus saattaa olla myös oire liiallisesta omaan napaan tuijottamisesta ja itseen käpertymisestä.

Tottumus. Ensin on ollut joku kriisi, ja väsymys. Nyt ei enää edes muista mikä se oli, tai tajua että se oli se, mutta se jäi päälle. Pelko ajoi ajattelemaan pessimistisesti ettei pety, ja nyt tavallaan aina ajautuu vanhan kaavan mukaan samaan ajatteluun. Ihminen on ainoa eläin joka pystyy puhumaan itse itsensä ympäri - jopa siihen itsemurhaan. Me opimme asioita joskus liiankin hyvin. Masennus on saattanut alunperin olla normaali reaktio ja tunne ikävään tapahtumaan, mikä on jäänyt päälle purkamattomien asioiden takia. Pitkäaikaisissa vastoinkäymisissä ei aina nää kultareunusta ja kun väsyy, niin se masennustila saattaa jäädä päälle, koska sieltä on vaikeaa irrottautua.

Suru. Surematon suru, mitä emme ole suostuneet käymään läpi syystä tai toisesta, on vaarallista. On aivan sama hyväksyykö muut suruamme vai ei, ja on se lemmikin kuolema, onnettomuus työttömyys tai mikä vaan asia minkä joudumme kiistämään, jos emme tunne tunteitamme, ne koteloituu. Suru koteloituu masennukseksi. Pettymys ja suru eivät kestä kiistämistä, ne pitää itkeä ja puida vaikka kriisiterapiassa läpi. Muuten ne muuttuvat peloksi, vihaksi, masennukseksi, koska psyykemme puolustautuu. Kiellämme tunteitamme sen sijaan että käsittelisimme niitä. Meillä on kiellettyjä suruja. Tai sitten toinen on jos emme ehdi: pitää huolehtia asioista ja ne kasaantuu.

Kaikissa näissä on se, että ensin tuntuu syyllliseltä: ai että tämä on minun omaa syytäni? No, voi sen niinkin ottaa, mutta kyse on inhimillisistä asioista mistä olemme vieraantuneet oikeastaan koska koko ajan pitäisi vaan pärjätä ja mennä. Toisaalta koska kaikkea pitäisi saada valita. Koska on lopulta liian vähän sitä tekemistä. Kun puita piti pilkkoa, vesi kantaa sisään ja joka päiväinen elämä ansaittava, ei ihminen ehtinyt murehtia.
Itsetunto on yksi syy myös. Se ei kasva tyhjästä. Kun tosiasia on edelleen se että vaikka media syöttää tuhkimotarioita ja ties mitä draamamenestystarinoita, niistä isoin osa on keksittyä myyntikikkaa: kaikkien kaikki unelmat eivät toteudu ja me joudumme sietämään ison määrän pettymyksiä elämässämme. Kaikki eivät saa toteuttaa kutsumustaan tai muutakaan. Me unohdamme huolehtia itsestämme helpostikin, ja moni luulee että mukavuuden haluinen elämä on hyvä. Ei tartte tehdä mitään. Se on vaarallista. Mutta on inhimillistä jämähtää tv:n ääreen, uskomatonta kyllä, koska raadanta ei aina näytä asialta mikä tuo välitöntä palkintoa. Saavutukset nostavat itsetuntoamme, siis pienetkin, esimerkiksi että osaamme tänään, teemme uutta, muutamme jonkun osan mieluisaksi. Mutta siihen pitää ottaa riskejä, kestää pettymyksiä ja nähdä vaivaa, voittaa itsensä. Usein se jää tekemättä. Nykyinen tyyli ei palvele todellista itsetunnon saavuttamista. Pieni riittäisi ja meille toitotetaan että aina pitäisi olla suurta.
No, nyt loppuu tila, mutta toivoisin että ihmiset miettisivät enemmän sisältä päin, sisältöään ja itseään. Moni saisi pikkuhiljaa sillä pysyvämpää onnea kuin lääkeriippuvuuden ja diagnoosin.

Itselläni olen tunnistanut masennustaipumusta olleen lapsesta asti. Olen syönyt masennuslääkkeitä vähän kuin kuureittain silloin, kun on ollut vaikein olo. Minulla on diagnoosi "toistuvan masennuksen keksivaikea masennusjakso". Olen saanut diagnoosin varmaan jo silloin, kun opiskelin, kun silloin oli ensimmäinen vaikeampi jakso.

Mitään haittaa diagnoosista ei ole ollut. Ei niitä tietoja kukaan työnantaja tai oppilaitos voi selvittää. Olisi aika moinen rikos, jos joku tietoja vuotaisi ja kuka niitä edes osaa kysyä mistään. Jos joku työhaastatteluissa on vointiani kysynyt, olen sanonut, että ihan ok. Niin kuin onkin työhön nähden. Olen itse hoitoalalla töissä. Lääkkeet ovat auttaneet: nostaneet mielialaa sieltä syvimmästä ja ennen kaikkea nukun paremmin (se häiriintyy samalla, kun mieliala laskee).

Masennuslääkkeistä minulla on joitakin huonoja kokemuksia (kokeiltiin uutta kun alkuperäinen oli jo poistunut vuosien saatossa markkinoilta; yksi aiheutti ylikierroksia ja toinen lihotti ihan hirveästi), mutta ei sopimatonta lääkettä käytetä kauempaa, vaan haetaan sitä oikeaa. Minulle se on nyt löytynyt. Minäkään en "usko" lääkkeisiin. Ei se mikään uskon asia olekaan. Toimii ne joka tapauksessa ainakin minulla.