Kaikki 60 :t olemme kokeneet sodan ajan.
Mitä se tuo mieleen? Missä määrin muistatte
silloisen puutteen? Onko mielikuvia
pommituksista, sotavangeista, läheisen
menetyksestä tai muusta?
Oletteko katkeria siitä, että ensimmäiset
elinvuotenne osuivat tuollaiseen aikaan?
Se mitä itse kullakin on kerrottavaa, voisi
nuorempienkin olla mielenkiintoista lukea.
Mitä se tuo mieleen? Missä määrin muistatte
silloisen puutteen? Onko mielikuvia
pommituksista, sotavangeista, läheisen
menetyksestä tai muusta?
Oletteko katkeria siitä, että ensimmäiset
elinvuotenne osuivat tuollaiseen aikaan?
Se mitä itse kullakin on kerrottavaa, voisi
nuorempienkin olla mielenkiintoista lukea.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Muistan miten veturin päällä oli aivan kuin
maastopuku, se oli maalattu. Samoin jäi mieleen,
kun venäläiset pommikoneet (niin minulle
kerrottiin) lensivät matalalla radan yläpuolella
luultavsti kesällä -44 kohti päämajakaupunkia.
Ei minun lapsenmaailmassani sota kauhea asia
ollut.
että lapsena, itse juuri sodan jälkeen
syntyneenä, pelkäsin aivan hirvittävästi
taivaalla ilmestyneitä lentokoneita.
Vanhempani asuivat lähellä rajaa, ja siellä
olivat pommitukset todella rankkoja. Voisiko tämä
pelko perityä?
Jos olet itse syntynyt sodan jälkeen, niin ei se
pelko perittyä ole.
Todennäköistä on, että kotonasi puhuttiin usein
pommituksista ja lentokoneista, ne kun olivat
vielä tuoreessa muistissa, ja se pelko iskostui
sinun lapsenmaailmaasi.
Luulen muuten, ettet ole ainoa sodan jälkeen
lentokoneita pelännyt lapsi.
Toivottavasti siitä ei kuitenkaan tullut traumaa.
Kyllähän sodasta muistoja on jäänyt. Olen syn.-39
muistan pimennetyt ikkunat ja pommitusten valot,
vaikka maaseudulla asuttiinkin. Vaikka olin vielä
pieni niin v-41 isän kaatuminen sodassa ja sen
jälkiseuraukset olivat kauan ja ehkä vieläkin
muistissa tuolla muistojen lokeroissa. Ja
tapahtumat, kuten muutama vuosi sitten tuotiin
venäjänpuolelta kaatuneiden maallisia jäännöksia
takaisin isänmaan multiin, se herätti muistot
uudelleen, sillä isänikin kuului näihin.
ovat muistissa alusta asti. Olin nuori neito,
edellisenä vuonna päättänyt koulun, kun talvisota
syttyi. Se talvi oli harvinaisen kylmä. Suurin
osa Etelä-Suomenkin omenapuista kuoli kylmyyteen.
Jatkosodassa toimin apusisarena myös lähellä
rintamaa olevassa sota-sairaalassa vaikka olin
vasta 18 v. - Ainoa veljeni kaatui muutama vuosi
myöhemmin. -
Onneksi aika kultaa niinkin synkät muistot.
Sodan karmeuksista ei juuri viitsisi nuorisoa
enää muistuttaa sillä sitä näkee joka päivä
televisiosta, mutta kerron kuitenkin, että kyllä
Suomalainenkin sotilas saattoi kovaan paikkaan
joutua. Rintamalinjojen ollessa kovin
epämääräiset korpisodan aikana, mieheni joutui
lähitaisteluun ja hänellä oli vartalossaan
läpiammuttu keuhko ja 11 pistimenhaavaa.
Olen syntynyt -40. On hämäriä muistikuvia
jostakin uhkaavasta jota nimitettiin sodaksi.
Useimmissa perheissä oli vaan naiset, lapset ja
vanhukset kotona. Ehkä vieraita ihmisiä, joita
sanottiin evakkolaisiksi. Niin meilläkin. Olo
tuntui kaikesta huolimatta turvalliselta.
"Sota" ja kaikki kauhea alkoi sitten kun isä
kotiutettiin vihdoin viimein rintamalta. Ei
ollut tämän päivän kriisipalveluja, vaan näitten
sodasta palanneitten isien omista kauhuista
saattoi tulla koko perheen painajainen. Moni isä
alkoi ryypätä, niin minunkin isäni.
Kaikki, joitten perheessä on alkoholisti,
tietävät että koko perheen elämän kulku pyörii
yhden ainoan perheenjäsenen ympärillä ja
tukahduttaa toisista perheenjäsenistä terveen
elämän merkit.
Kirjoitin kirjan oman perheeni kärsimyksistä,
sillä seurauksella että jotkut perheenjäsenet
ottivat kirjan perheemme solvauksena eikä
yrityksenä päästä painajaisista kirjoittamalla
eroon, koska puhumaan ei pystytty.
Jos se kirja on kirjastosta saatavana, niin
lukisin sen mielelläni.
Minullakin on omassa elämässäni selvittämätön
traumaattinen aihe, josta kirjoitan saadakseni
sen selväksi itselleni. Luulen hermostoverkon
aivoissani muuttuneen ja siitä syystä suhteet
sukulaisiini ovat mitä ovat, yleensä en juuri ole
heidän kanssaan.
Minulla on vaikeutena se, että kirjoittaminenkin
pitää opetella, mutta onhan tässä aikaa kun olen
eläkkeellä.
Olin 9-vuotias talvisodan syttyessä. Muistan
elävästi palavan Helsingin ensimmäisen
pommituksen jälkeen, Se oli ehkä shokki. Vielä
muutenkin talvisodan aikana mentiin "puun alle
piiloon" kun nähtiin vihollisen pommikone
taivaalla tuhansien metrien korkeudessa. Mutta
myöhemmin sota velvoitti minua osallistumaan
tuotantoon, joka turvasi elämänän jatkumisen,
enkä ole minkäänlaista traumaa sodasta saanut.
Oikeastaan olen ylpeä siitä, että olen
sotani "sotinut", vaikka nuoruuteni vuoksi en
vielä rintamalle päässytkään (sinne olisi mieleni
halannut.
Harmaa
Muistan että isä toi sodasta tykin hylsyn. Lienee
ollut panssarintorjuntatykistä. Leikin sen kanssa
puutarhan reunassa olevan pienen mutalammikon
rannalla johon se putosi minulta. En uskaltanut
sanoa kenellekään. Ei siitä tosin myöhemmin
kyseltykään. Nyt sen päällä on hiekalla
päällystetty kävelypolku. Kai se nyt on jo
ruostunut puhki.
Toinen muisto tulee mieleen, kun äiti oli
heinätyössä isossa maatalossa: oli
työvelvollisuus. Olin hänen mukanaan ja me lapset
menimme kanikarsinaan. Minua se kiinnosti niin
paljon, että astuin yhden kanin päälle, joka
kuoli, ja kun tallailin tarpeeksi sen päällä, sen
sisälmykset tulivat ulos.
Voi olla karmeata ajatella, mutta oli puute
leivästäkin.
Niinä aikoina ihmiset oppivat poimimaan marjankin
maasta.
Lapsetkin raatoivat metsätöissä.
Puukengät eivät silloin osoittaneet muodikkuuden
noudattamista.
Luovutettujen alueiden väestön sijoittaminen
kotimaahan oli kunniakas sotaponnistus, joka
ansaitsee arvoa.
Uskomatonta ymmärtämättömyyttä osoittaa
presidentti Risto Rytin kanta, että
karjalaisväestö jääköön asuinsijoilleen.
Ajatelkaapa, muut evakkokumppanini, tilanetta,
että lapsukaisina olisimme jääneet sinne - ei
Karjalaan vaan sieltä ties' mihin.
Nyt olisimme hylkiövähemmistönä jossain Dnjeprin
ja Lena-joen välissä ellei peräti Khabarovskin
slummeissa Tyynen merenrannalla.
Ilomantsista kotoisin oleva äitini oli ollut
evakossa kahden lapsen kanssa Kärsämäellä
maalaistalossa. Toisen kerran evakkona ollessa
oli syntynyt kolmaskin lapsi. Kaikki poikia. Piti
käydä äidin kanssa katselemassa Kärsämäen
maisemia, mutta sekin jäi. Nyt äiti on jo kuollut.
Muistan kun (kansa)kouluuni tuli evakkoperheen
poika. Hän oli rehellinen, välitön poika, taisi
olla 3. luokalla. Häntä kiusattiin jatkuvasti,
hänestä kanneltiin opettajalle aiheetta.
Syitä oli kaksi: 1. hän oli ortodoksi, 2. hänen
isänsä nimi oli Nikita (sukunimi oli suomalainen).
Voin sanoa yhden asian: kuinka häpeänkään tuon
luokan puolesta.
Kerronpa kuulemani tarinan eteläsavolaisesta
kotikylästäni.
Ison talon isäntä tuli pysäkille noustaakseen
junaan ja mennäkseen läänin pääkaupunkiin.
Pysäkillä hän kuuli junan olevan puoli tuntia
myöhässä ja lähti kävelylle. Sitä ennen hän
kuitenkin jätti mukanaan olleen paketin aseman
penkille ja pyysi paria paikalla olevaa työmiestä
valvomaan sitä.
Isännän lähdettyä miehet tempasivat puukot esiin
ja vetivät paketin auki. Kuten he olivat
odottaneetkin, siinä oli sian kinkkua, joka oli
tarkoitettu mustan pörssin myyntiin. Miehet
ottivat kinkun mukaansa ja poistuivat vähin äänin
pysäkiltä.
Isäntä tuli sittemin paikalle ja totesi kinkusta
jääneen vain pelkät paperit. Tarina ei kerro,
menikö hän kaupunkiin, mutta ainakaan kinkusta ei
sen koommin kukaan kysellyt.
Laittomuus oli palkittu laittomuudella.
Luin mielenkiinnolla kaikki nuo kirjoituksenne.
Olen itse evp-upseeri, en tosin sota-aikaa
elänyt, mutta asiaan paljon perehtynyt.
Paljon oli asiaa kotirintaman puolelta...
Mutta muistaako kukaan teistä sodassa olleiden
isien tai lotta-äitien kertomuksia?
Olisin kiinnostunut kuulemaan niistä.
Olen monen monta sotaveteraania haastatellut
asiasta, mutta aina ne asiat vaan jaksavat
kiinnostaa.
Kiitos vielä teille sodan lapsille!
Ja kunnia eläville, tai eläneille ja Suomen
pelastaneille vanhemmillenne!
Pitäkää heistä nyt viimeiseen asti huolta jos
elävät!
Tiesin isän paenneen uimalle tulituksen alla yli
Vuoksen. Se uintimatka oli monen viimeinen. Hän
selvisi vastarannalle ja riisui kaatuneelta
suomalaiselta päälleen manttelin.
Henkisesti tämä oli niin raskas kokemus, ettei
hän sen jälkeen mennyt enää uimaan. En ainakaan
muista häntä nähneeni järvessä.
Kysyin isältä joskus lapsuuden uteliaisuudella,
montako vihollista hän oli ampunut. Hän ei
koskaan vastannut.
Oli pappi joka sano : Miksei tule enempi sankari
vainajia , eihän tänne saa kunnon sankari
hautaakaan. Oli ISÄNMAALLINEN se pappi.JA
suojeluskuntalainen myös!! Kauniisti ajateltu .
Eikös vaan?
Kun kaksi tai kolme miestä sattui tapaamaan
toisensa, alkoivat he kertoa sotamuistojaan.
Heidän kertomuksensa olivat sen ajan jännäreitä,
sitä paitsi tosia.
TV:tä ei ollut eikä tarvittukaan kun
nämä "sotajermut" (sellaisina he usein itseänsä
kuvasivat) rupesivat tarinoimaan.
Oman isäni haavoittumisesta tiedän hänen olleen
lähettinä ja joutui ratsastamaan tukipisteestä
toiseen. Erään kerran hän liikkui vaarallisella
(!) alueella ja häntä oli kielletty matkansa
aikana tupakoimisesta koska alueella oli nähty
vihollisten liikkumista ja tupakansavukin saattoi
herättää huomiota.
Hän oli kuitenkin jossakin metsikössä pysähtynyt,
istahtanut tiheän kuusen juurelle ja sytyttänyt
tupakkansa. Hän oli ehtinyt kuulla kuusenoksien
kahinaa yläpuolellaan ja samassa hetkessä kuului
laukaus. Kuula hipaisi hänen ohimoansa ja
iskeytyi toiseen olkapäähän.
Isäni oli ehtinyt kuitenkin tempaista pistoolinsa
esille ja oli ampunut kuusen latvaa kohti
näkemättä minne osui, mutta seuraavassa hetkessä
hänen niskaansa putosi vihollinen kuolleena.
Isä oli alkanut houria ja oli ykskaks nähnyt
kiharapäisen 2-vuotiaan esikoistyttärensä, joka
oli juoksennellut metsässä. Isä oli ollut
hädissään ja yrittänyt saada sisareni syliinsä.
Sisareni oli vaan nauranut ja juossut kauemmaksi.
Kohta oli oman komppanian miehiä tullut isääni
hakemaan ja veivät hänet Pieksämäelle, missä
eräälle koululle oli järjestetty tilapäinen
sotilassairaala.
Isäni oli vakuuttunut siitä että esikoisensa
näkeminen oli pitänyt hänet hengissä.
Näillä lähettireissuilla sanoi isä saaneensa
ensimakua ryppäämiseen. Sota-ajan talvet olivat
tunnetusti kylmät, varusteet olemattomat. Kun hän
tuli tukikohtiin viesteinensä, tajosivat upseerit
usein "lämmikkeeksi" konjakkia.
Hän huomasi, että konjakki ei vaan lämmittänyt,
se auttoi ainakin tilapäisesti unohtamaan kaiken.
Koskaan ei tietänyt, oliko enää huomenna hengissä.
... tuo juuri kerrottu tarina sankarihaudoista.
Mistä lienee peräisin.
Tuskin kukaan pappi, vielä vähemmän, jos kuului
monen muun tavoin arvokasta työtä tehneeseen
suojeluskuntaan, oman seurakuntaansa lisää
sankarivainajia toivoi. Pappien raskas osahan oli
välittää rintamalla kaatuneesta omaisille,
lohduttaa ehitä lievittää heidän suruaan, jopa
katkeruuttaan.
Sellainen käynti oli kodeissa kaikkein vähiten
toivottu.
Meillä oli sodan jälkeen hevonen, joka oli jäänyt
suomeen SS-armeijalta. Sen kylkeen oli poltettu
"SS"-merkki.
Tämän hevosen käyttäytymistä aloimme ihmetellä
heinäpellolla. Yks kaks se saattoi sännätä täyden
heinäkuorman kanssa yli peltojen ja ojien suoraan
peltoja reunustaviin pensaikkoihin. Hetken siellä
seistyään palasi hevonen rauhallisena takaisin.
Sitten huomasimme, että tämä tapahtui aina kun
Kuopiosta Helsinkiin lentävä reittikone oli
yläpuolellamme. Hevosen muistissa oli vieläkin
lentokoneen ääni, joka oli vaarallinen.
Sekä ihmisillä että eläimillä oli traumaattisia
muistoja sota-ajalta.
Tuosta tulee mieleen toinen kuulemani tapaus
hevosista.
Läntisellä Uudellamaalla maanviljelijä kynti
sodan käyneellä hevosella ja auralla peltoa.
Siitä kohtaa lentelivät yli Turku-Tukholma-
vuorokoneet.
Aina lentokoneen äänen kuullessaan hevonen
höristi korviaan, pysähtyi ja paneutui kiireesti
makuulle. Taito oli opittu rintamalla.
Kauneimpia sota-ajan iskelmiä - tosin itselleni
se iskostui mieleen vasta sodanjälkeisina vuosina
oli vieläkin laulettava valssi Elämää
juoksuhaudoissa, jonka sanatkin ovat niin
paljonpuhuvia. Monille kävi,kuten laulussa
sanotaan: ... kenties matkamme määrä, sodan
melskeisiin kadota on.
On sanottu, että laulun sävel on venäläistä
alkuperää.
juoksuhoutoissa on kyllä melko varmaan jo
ensimmäisen maaliman sotan tuotetta. Kun muistan
kuulleeni jo ennen sotaa??? Vai onko mulla noin
huono muisti?
Minulla on aina ollut se mielikuva, että Elämää
juoksuhaudoissa tuli (ainakin Suomessa)
tunnetuksi jatkosodan aikana, mutta toisaalta
minulla ei ole mitään omakohtaista kokemusta
sotaa edeltävältä ajalta tämän pohjaksi.
Toisaalta tuntuu, ettei laululle ollut ns.
sosiaalista tilausta ennen sotia. Jos se olisi
ollut ensimmäisen maailmansodan lauluja, se olisi
varmaan mennyt muodista. Toinen kysymys on, oliko
sävelmä tunnettu jollakin muulla sanoituksella,
mutta sellaisesta en muista kuulleeni.
Sitä vastoin venäläisenä sävelmänä se on hyvinkin
voinut olla olemassa jo ensimmäisessä
maailmansodassa, joskaan missään en muista
kuulleeni sitä tällaisessa alkuperäisessä
muodossa.
Joka tapauksessa mielenkiintoinen näkökohta; en
halua missään nimessä panna muistikykyäsi
kyseenalaiseksi.
Kyllä mulla muisti pisti ton laulun vähä liika
vanhaksi, Sorry vaan. Kävin tuolla yleistä
musiikista ja kysyin sieltä.Vastauksen sain
tälläisen: Elämää juoksu haudoissa tehty 1939
laulanut A.Aimo Alunperin kansansävelmä, sanat
tehnyt Usko Kemppi. Vastauksen antoi niminerkki
Minä vaan. Kiitos hänelle siitä.Minä varmaan
muistelin toista? Jonka nimi oli vissiin Ei
mitään uutta länsi rintamalta?? Antakaas tietää
millon se laulu on tehty? Noin kiinnostuksen
vuoksi vaan. Hyvää viikon loppua.
Ehkä laulu tosiaan tuli tunnetuksi jo talvisodan
aikaan.
Sävelen alkuperä vähän kummastuttaa, nimenomaan
mistä se ilmestyi ja mikä se on alkuperältään.
Juoksuhaudat siihen tulivat mukaan kai vasta nuo
sanat tehtäessä. On se voinut olla
kansansävelmäkin, mutta olikohan se venäläinen?
Laulu on elänyt läpi vuosikymmenten. Selitys
lienee, että kauniiseen sävelmään liittyvät
paljon kertovat sanat.
Muistan miten isä lomalta rintamalle lähtiessään
otti minut syliinsä, hankasi karheaa poskeaan
minun sileää lapsenposkeani vasten ja sanoi
antavansa parran siemeniä.
Se oli minulle unohtumaton isän rakkauden
osoitus, jota niin harvoin sai tuolloin kokea.
Isäni ei muistellut mielellään sotaa, eikä
puhunut siitä. Hän kuoli sydäninfarktiin 64-
ikäisenä.
Lähes kaksikymmentä vuotta oli kulunut hänen
kuolemastaan kun kysyin äidiltä, oliko isä
puhunut hänelle mitään sitä, mitä isä oli tehnyt
sodassa.
Ruumiita oli keräillyt, vastasi äiti. Enempää en
tiedä. Millaista oli ruumiiden keräilijän homma?
Mitä arvelette, miksi siitä puhumista olisi ollut
syytä karttaa? Isäni oli muuten rehellinen ja
auttoi heikommassa asemassa olevia naapureitamme.
Meille lapsille hän sanoi: Ei teidän niitä hyviä
töitänne tarvitse luetella, kyllä ne huomataan
muutenkin.
Ehkä tuo tehtävä katsottiin vähempiarvoiseksi,
kun tekijä ei ollut taistelemassa. Tärkeä sekin
oli.
Monien on todella vaikea kertoa sotamuistojaan.
Monenko veteraanin muistatte kertoneen, montako
vihollista hän tuhosi ja miten?
Menimme naimisiin v-44 ja -45 mieheni
kotiutettiin B-luokan miehenä haavoittumisen
seurauksena. Hän ei joutunut enää "lapin sotaan".
Alkukuukausina, ja vielä muutaman vuodenkin ajan
sain usein herätellä häntä painajaisten
kiusaamana. Ne kuitenkin vähenivät ja lopulta
loppuivat ajan kuluessa.
Ei hänkään halunnut kertoa sodasta enää
lapsilleen eikä osallistunut jermujen
sotamuistelokeskusteluihin vaan poistui yleensä
paikalta tokaisten : olen sotani sotinut ei sitä
enää tarvitse käydä.
Toisenlaisiakin jermuja on. Vielä parikymmentä
vuotta sitten, missä kaksi tai kolme vanhaa
sotaveteraania tapasi juttu kääntyi aina sotaan:
muistatko j.n.e.
Luulen että nyt ovat jutut jo vaienneet,
ainakaan niitä ei enää juurikaan kuule.
Oma isäni oli tavallisena sotamiehenä sodan
alusta saakka.
Mielelläni olisin kuullut hänen kokemuksiaan
tuosta mielestäni jännittävästä ajasta. Hän ei
kertonut koskaan; äidille hän lienee sodan aikana
kertonut, ja sitä tietä kuulin jotakin.
Olisinpa mieleläni kuullut monenko vihollisen
sotaretken hän lopetti. Ei taida moni muukaan
sota-ajan lapsi olla saanut vastaavia tietoja
isältään.
Tosiasia lienee kuitenkin se, ettei enemmistö
jalkaväkisotilaista tuhonnut yhtään vihollista.
Monia oli, jotka hyvältä näköetäisyydeltä
lopettivat kanssaihmisen elämän, näkivät hänen
viimeisen katseensa, horjahtavan liikkeensä, jota
vain maan vetovoima enää ohjasi.
Ilmeisen vähän se on jäänyt kuitenkin painamaan
ketään, vai onko niin, ettei näistä kukaan halua
kertoa? Sitä vastoin ei puutu kertomuksia siitä,
miten joku muu teki niin.
Vihollinen ei tuolloin ollut, kuten ei
yleensäkään ole, ihminen vaan olento, joka pitää
tuhota, ettei joutuisi sen tuhoamaksi. Se on
sodan julmaa lakia.
... silloin arvossaan. Aikuisten vanhoista
vaatteista tehtiin lapsille päällepantavaa.
Kenkiä osattiin korvata. Käsityöläisen ammatti
oli tärkeä.
Kotieläimiä pidettiin, jopa kaupunkilaiskodeissa.
Kaninkin liha oli arvostettua.
Ruokaa ei tuhlattu.
Työtä tekivät kotirintamalla kaikki kynnelle
kykenevät.
Eikö siinä ajassa ollut jotakin hyvääkin?
!ohan se hirveän kauheata nyky ajan nuoret ei
saisi unohoittaa sankari vainajoita!
hyvää jatkoa !!!!!!
Eihän sankarivainajia saisi unohtaa, mutta aikaa
tekee tehtäväänsä. Kun on vielä eletty - ne,
jotka elävät - 20 vuotta, aika pieni osa kansasta
omaa mielikuvan henkilöstä, joka kaatui sodassa.
Useimmat voivat korkeintaan nähdä valokuvia ja
kuulla kertomuksia heistä.
Entä mitä tapahtuu 50 vuoden kuluttua? Monen
kirkon edestä ehkä tasoitetaan sankarihautausmaat
ja pannaan sankarihaudoille yhteinen muistomerkki
johonkin kirkon läheisyyteen.
Mitä sankarihautojen tilalla olikaan ennen sotia?
Hautoja?
Entä kun tulee aika, jolloin tarvitaan hautoja
uusille sankareille? Eivät sodat vielä ole
päättyneet, ikuinen rauha on tavoittamaton toive.
Sen on historia osoittanut ja osoittaa
parhaillaan.
Kotiseudullani ison talon vanhin tytär ja toisen
talon vanhin poika kihlautuivat juuri ennen
sotaa. Poika, mies parhaasta päästä, joutui
tietysti rintamalle. Hän kunnostautui, oli rohkea
ja varmaan ansiosta nousi kersantiksi, mihin ei
monikaan maalaispoika yltänyt.
Eräällä partioretkellä hänen ryhmänsä oli
joutunut tulitukseen. Hän katosi, hänestä ei
kukaan löytänyt jälkeäkään.
Mitään tarkempaa hänen kohtalostaan ei tiedettäne
tänäkään päivänä. Hänet julistettiin kuolleeksi
vasta yli 20 vuotta myöhemmin, hänen äitinsä
kuollessa. Äiti oli ainut, joka uskoi poikansa
palaavan.
Ison talon tytär jäi kaipaamaan rakastaan. Hän
eli nuhteetonta elämää, teki kotitalonsa työtä
palkatta ja on nyt vanhus.
Hänen elämäänsä ei mahtunut sen jälkeen enää
muuta miestä.
Hänen kaappinsa päällä lienee edelleenkin nuoren
kersantin kuva.
"Ja kenties matkamme määrä/ sodan melskeisiin
kadota on" laulettiin valssissa Elämää
juoksuhaudoissa.
Rintamalla elämän ja kuoleman tai oikeastaan
ehjänä säilymisen raja oli lähellä, lähes
jokapäiväinen, mutta kuitenkin selittämätön.
Tuntui kuin se olisi ollut arpapeliä. Epävarmuus
oli sodan tunne.
Itse olin alle kouluikäinen sodan aikana, joten
minulla ei tosin silloin ollut vertailukohtaa
muuhun.
puurakennuksen hellahuonessa. Sängyn vieressä oli
suljettu ovi naapurihuoneeseen. Sen takana asui
vaeltelevaa siirtolaisväestöä, joka tuli ja meni.