En halua osastolle!

Älä sitten mene sinne...?

Ei osastolla nyt niiiiin kamalaa ole. Ei tietenkään mukavaakaan, mutta sieltä voi saada apua. Oikeasti.

Mutta jos tuntuu yhtään siltä että pärjäisit kotona, niin älä mene osastolle.

En suosittelisi kenellekään koskaan laitosta. Menetät päätäntävallan omasta elämästäsi, kaikki ihmisoikeutesi. Oikeuksien menettämiseen liittyy aina isoja riskejä. Kannattaa suosia vapaaehtoisia vaihtoehtoja, kuten kolmannen sektorin paikkoja. Siellä ei tarvitse pelätä, että joku diktatoi mitä sinulle tehdään. Saat itse päättää mikä auttaa ja mikä ei. Mikä ei auta voit kieltäytyä ja mennä sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ja auttaa vointiasi. Laitoksessa et voi päättää vaan kaikki toimet tehdään sinulle tarvittaessa pakottaen "omaksi parhaaksesi."

Jos hakeudut itse hoitoon ilman pakkohoitolähetettä saat lähteä milloin vain sieltä pois, ellei lääkäri kirjoita sinusta tarkkailulähetettä jonka se voi tehdä kyllä nytkin jos edellytyksen ovat olemassa. Itse olin osastolla useamman viikon ja mikäs siellä ollessa.. kukaan ei määrännyt minua mitenkään ja hoitajat tulivat useimmiten juttelemaan jos niitä pyysi.

Jos todella et selviä kotona miksi et menisi paikkaan jossa sinua autetaan eikä sinun tarvitse miettiä ja murehtia muita, saat keskittyä vain itseesi ja parantumiseesi.

Minun ihmisoikeuksiani ei loukattu mitenkään ja hoitajat pyysivät syömään, nukkumaan, heräämään ja nämäkin olivat lähinnä ohjeellisia eli ei pakollisia.

Muistan kyllä miten pelotti mennä "hullujenhuoneelle" koska ainoa mielikuva oli elokuvista ja sarjoista. Totuus olikin toinen, osasto oli tavallisen sairaalan vuodeosaston ja olohuoneen sekoistus. Huoneet oli 2-3 hengen tilavat huoneet. liikkuminen oli rajoitettu 20-06 välisenä aikana jolloin ulko-ovet oli lukittu, muuten liikkumista ei rajoitettu. Kaikki tämä tosin vain yhdestä sairaalasta joten en osaa sanoa muista.

Olin nuorena kuukauden nuorisopsykiatrisella. Hoidosta ei ole mitään pahaa sanomista. Vaikeinta oli oma paha olo sinne mennessä. Keskustelutyyppinen terapia, lääkkeet ja hoitajien ystävällisyys saivat aikaan sen, että paranin masennuksesta. Mutta koska masennuksella on tapana uusia, sairastuin vielä pariin otteeseen myöhemmin elämässä. Jos on alttiutta masennukseen, voi olla että mielialalääkettä pitää syödä lopun ikää. Se ei ollenkaan ole mikään hävettävä asia, itse olen nyt lievällä mielialalääkityksellä, elämä maistuu, ei kuitenkaan mene liian "lujaa". Ainut mikä ottaa päähän, kun jotkut väittävät että lääkkeitten syöminen on jotenkin väärin tai ihmisen heikkoutta. Minulle ne ovat mahdollistaneet tasapainoisen elämän. Olen perheenäiti, ollut väliin työelämässä ja uskon että tulevaisuudella on vielä paljon hyviä asioita annettavana. Nyt alkaa uusi työ, ja olen onnellinen että tasapaino on löytynyt. Tsemppiä sinulle, älä pelkää osastonhoitaja, jos sinne päädyt, koeta ottaa kaikki tarjottu apu vastaan. On kyse sinun elämästäsi, olet tärkeä!