Ihastuminen on erikoinen ilmiö. Se tekee ihmisestä lempeämmän. On valmis hyväksymään monia asioita hänessä, joita aikaisemmin piti arveluttavina. Valmis ymmärtämään enemmän. Ihmeellinen tunne. Hänen hyvät puolensa ovat niin paljon vaikuttavammat kuin " huonot ". Tuntuu, että hänen huonoilla puolillaan ei ole merkitystä niin pohjimmiltaan kauniin luonteensa rinnalla.
Jos vain joskus
olisimme
15<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sanos muuta, on siinä tosi suloinen tapaus.
En osaa sanoa, olisinko otettu vai en pohjimmiltaan kovin kauniista ajatuksista. Sekin on varmaan tahtokysymys käsiteltäväksi siinä missä moni muukin asia
Minusta ajatukseni oli realismia. Tahtoa löytyy, jos on syytä tahtoa.
Aloituksen mukaan tahtoa olisi. Kyllä mulla ainakin olisi ja on tahtoa ymmärtää sitä henkilöä, keneen olen ihastunut. Ollaan varmaan siinä mielessä samoilla linjoilla.
Kyllä olisi, tahdon puuttumisesta se ei ole kiinni. Mitäs me tahto ihmiset :)
Näin uskon minäkin, luottaminen ei valitettavasti tule tahdon kaupanpäällisinä autimaattisesti. En tiedä, ehkä sen pitää vain jotenkin kasvaa mukana
Kyllä me toisiamme ymmärrettäisiin sitten varmaankin oikeassa elämässä.
Jonkin asteinen luottamus kuitenki, jos yhteen menee. Eihän täysin epäloutettavan kanssa alkaisi...Suhteen edetessä, luottamus joko kasvaa tai vähenee tilanteesta riippuen.
Ei se ajoittainen hölmöys varmaan mitään meinaa, eikä muukaan panikoiminen, kaikesta oppii
Tunteet ei herää pakottamalla.
Ne voivat herätä ajan kanssa.
Omalla kohdallani tunteet heräävät sitä vahvemmiksi mitä paremmin toisen tuntee.
Sielun sympatiaa voisi sanoa. Syvempi tutustuminen vaatii rohkeutta molemmilta.
Sekä ehdotonta luottamusta toisen hyvään sydämmeen.
Tuo on totta.
Kyllä sitäkin " huumaa sokeaa" mutta minusta myös kestävän parisuhteen yksi tärkeä osatekijä. Kuten tuossa ylhäällä joku kirjoitti tahdosta. Se oli minusta hyvin kommentoitu.
Oma ymmärrykseni kasvoi huomattavasti, kun jouduin itse sellaisten tunteiden valtaan, joita olin toisissa ihmisissä ihmetellyt mutta joita en omalle kohdalleni ollut ikinä osannut edes kuvitella.
Niinpä ymmärrän häntäkin paremmin... Kuin myös itseäni.
Aloittaja kirjoitat kuin suoraan minun sydämestäni. Se on juuri näin, ja kertoo että ihminen osaa rakastaa aidosti, koska sitähän rakkaus on käytännössä hyväksymistä toinen sellaisenaan kuin hän on, ymmärrystä, anteeksiantoa ja anteeksipyytämistä. Rakkaus huokuu iloa ja onnea, ja antaa sielulle rauhan.
Itse olen tullut rakastetuksi, ja olen huomannut, että se kantaa hyvin pitkälle, koska silloin osaa itsekin rakastaa. Ja rakkauden maastossa on hyvyyttä ja hyvää tahtoa. Siellä ei pahuus, katkeruus, viha tai kosto elä. Rakkaudessa on happea, kun pahuudessa ja katkeruudessa hapettomuus kuoletuttaa kaikki tunteet. Esimerkiksi tänään, kun luin joitakin näitä kirjoituksia, jossa paistaa katkeruus ja suoranainen viha, tuli ihan jännä fiilis, ihan epätodellinen olo, että voiko joku ihminen oikeasti olla niin katkera ja vihaa täynnä, mikä sen vihan saa aikaiseksi, mistä se kumpuaa? Täytyy ihmisellä olla todella paha olla, kun se paha olo oikein huokuu jopa kirjoitetussa tekstissä.
Ihmiset, jotka osaavat rakastaa, elää rakkaudessa, olkaamme kiitollisia siitä lahjasta, mitä olemme saaneet. Se on elämän tärkein lahja. Olen monesti kiittänyt jumalaa, että hän on antanut minulle niin paljon, sen tärkeimmän, rakkautta, iloa ja positiivisuutta. Ei ihminen mitään muuta edes tarvii, koska kaikki muu krääsä tulee siinä sivussa näiden ydin lahjojen ohessa. Ihan rehellisesti sanottuna, minä en yksinkertaisesti ymmärrä, vaikka kuinka olen yrittänyt miettiä jodenkin ihmisten pahuutta, että ensinnäkään, mitä JÄRKEÄ siinä on. Ei mitään. Siinähän ihminen itse tuhlaa ja häviää koko elämänsä. Toiseksi, miten joku edes jaksaa päivästä toiseen olla katkera ja pahansuopa. En oikeasti jaksaisi. Sen täytyy viedä ihan hirveästi energiaa. joo, osaan olla vihainen, mutta että jäisin vihastumaan loppu päiväksi tai koko elämän ajaksi, niin ei ymmärrä. Ei siinä ole mitään järkeä, syövyttää itseään syvälle suohon.
Uskon, että nämä seikat varmasti pohjautuvat geeneihin, kasvatukseen ja ympäristöön, mutta varmasti suurin pohja löytyy geneettisetä perimästä. Ihmisen perusluonne on ja pysyy suhteellisen vakiona koko elämänsä ajan, samoin kuin temperamentti. Tottakai ihminen myös muuttuu, kehittyy, jotkut taantuu, mutta kyllä se perusta sieltä aina kurkistaa tiukan paikan tullen:D Katsoin joskus tähtitieteen professori Esko Valtaojan henkilöhaastattelun, ja hän totesi siinä haastattelussa, "että tosiasia on, että geenit määrittävät meitä erittäin paljon, jopa koko ihmisen elämän". Toimittaja kysyi, että eikö se ole aika raa´asti sanottu, niin hän toki myönsi sen, mutta pysyi kannassaan. Toimittaja oli Maarit Tastula. Ja silloin mietin ihmisiä, joita tunnen ihan lapsuudesta saakka, ja joiden perheitä, ja jopa kokonaisia sukuja tunnen, ja mietin asiaa, niin päädyin aika lailla valtaojan kanssa samaan lopputulemaan. Todella raakaa, mutta aina pitää kuitenkin yrittää, ei saa luovuttaa, vaikka varmasti hän hyvin ymmärsi, mitä puhui.
Sitähän se rakastuminen teettää. Osaa antaa toisen vajavaisuudet anteeksi, koska eihän kukaan ole täydellinen. Se mikä määrittelee meidät loppujen lopuksi on kuitenkin teot. Ei mielipiteet ja sanat vaan teot. Niin hyvässä kuin pahassa.