Miten onnistuu suhde ihmisen kanssa, jonka vanhempi/vanhemmat ovat narsisteja ja uhri on edelleen osittain heidän vaikutusvaltansa alla, vaikka kyse on keski-ikää lähestyvästä ihmisestä? Uhri vähättelee jatkuvasti narsistien vaikutusta elämässään, vaikka sivusta seurattuna negatiiviset vaikutukset ovat helposti nähtävissä. Uhri haluaa uskoa, että narsistit kuitenkin välittävät hänestä, vaikka hän saa heiltä osakseen syyttelyä, mitätöintiä, haistattelua, valehtelua, vääristelyä, selän takana touhuamista jne. Käytöksellään narsistiset vanhemmat vaikuttavat myös uhrin oman perheen hyvinvointiin, koska uhrin perheestä on saatu lisää syntipukkeja. Uhri ei kuitenkaan tätä asiaa kunnolla näe, vaan uskoo kaiken sairaan käytöksen takana olevan aitoa välittämistä häntä kohtaan. Mikä saa uhrin avaamaan silmät ja ymmärtämään, että hänen vanhempiensa harjoittama käytös ei ole välittämistä ketään, saati sitten omaa lastaan kohtaan? Milloin ja miten narsistin uhri tajuaa olevansa vanhemmilleen pelkkä kynnysmatto? Mitä pidempään tilanne jatkuu, sitä etäämmälle uhrista ajautuu myös hänen oma perheensä, joka hänestä aidosti välittää. Auttaako terapia tällaisessa tilanteessa?
Suhde narsistivanhempien lapsen kanssa
onnistunut_manipulointi
12287
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei auta terapia. Narsistin lapsi kun ei paremmasta tiedä. Narsistiset vanhemmat vielä osaavat niin helvetin hyvin manipuloimisen, että heidän lapsellaan ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa vanhempiaan.
Pahimmassa tapauksessa vanhemmat saavat lapsensa kääntymään jopa omia puolisoitaan ja lapsiaan vastaan!
No joo, kyllähän se on näinkin. Että narsistisuus on tajuttava, ennen kun siltä kykenee suojautumaan.
Minulle selvisi jo hyvin varhain lapsena se, että asun hyvin *erikoisessa* perheessä. Ja pienestä lähtien olin *se*, josta ei koskaan voinut/voi tulla mitään. Pelkkä *tyhjäntoimittaja* ainoastaan.
Ja elämäni tehtiin, niin vaikeaksi. Että, lopulta oma *turvallisuus* ajoi minua pois kotoa opiskelemaan. Mahdollisimman kauas ydinperheestä.
Kyllähän tämä *eropeli* on kestänyt lopulta jopa vuosikymmeniä. Ennen kun lapsi kasvaa aikuiseksi niin, että hän kykenee vetämään elämäänsä omat *rajat* narsistivanhemmilleen ja yleensä oppii sanomaan heille EI.
Eikä anna vanhempien tehdä valintoja, omissa henkilökohtaisissa asioissa.
Irtioton yhteydessä tulee usein pahojakin kahnauksia. Kun lapsi alkaa käyttämään omia aivoja. Koska yleensä tässä vaiheessa paljastuu ydinperheen *kotiteatteri*, jossa on näytelty samaa näytelmää, ilta toisensa jälkeen, oli sitten arki tai pyhä.
Ja kun *se*, perheen epäonnistuja ja syntipukki on irtautumassa ydinperheestä. On *yhteisön* asiat täysin sekaisin. Kun nyt ei ole ketään, ketä voi syyttää koko perheen/suvun epäonnistumisista.
Ajatella miten hyvin perheellä alkaa nyt menemään, kun *ongelma* on poistunut.
(Itseasiassa tämä on melkoinen harha. Perheen sekamelska pysyy kuitenkin aina samana) Siis mikään ei muutu KOSKAAN. Sitä on aivan turha odottaa.
On kaksi eriasiaa, ohjata ja kannustaa lasta oikeaan. Tai *määrätä* hänet kulkemaan tietty vanhemman valitsema tie. Ja jos *tievalinta* on väärä. Se ei suinkaan ole valitsijavanhemman syy, kun lapsi epäonnistuu. Vaan lapsen itsensä uppiniskaisuus ja tyhmyys vain *tiivistyy*. Ja tämänhän, narsistivanhemmat ovat AINA tienneet.
Vanhemmuus kestää kehdosta hautaan. Eli tämä narsistivanhemmuus suhdekin on elinikäinen projekti. Joten, sen kanssa on opeteltava vain elämään.
Asian voi käydä läpi ja siitä selvitä. Todennäköisesti selviääkin, kunhan on aloittanut prosessin asian läpikäymiseksi.
Anna puolisollesi vähän tilaa ja aikaa, vähän ymmärrystä siis. Mahdollisuus selvittää asia omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Ei ihminen pysty poistamaan asiaa mielestä käskemällä, asia on käytävä läpi.
Itsellä narsistisesta vanhemmasta toipuminen on ollut tähänastisen elämän mittainen prosessi. Siis siitä lähtien kun ymmärsin mistä kaikki johtuu. Loputon suo tuo ei onneksi ole, vaikka se ulkopuolisesta siltä voi vaikuttaa. Edistymistä tapahtuu mitä pidemmällä asian käsitteleminen on. Pääosin olen iloisin mielin ja positiivisin ajatuksin ja kiellän itseäni rypemästä asiassa jatkuvasti. Narsistin toilauksen jälkeen voi silti mennä päivä tai pari että saan pahan olon pois sisältäni. En voi purkaa sitä muihin, joten ainoa keino on pohdiskella ja sulattaa asia ja toipua.
Olen kuullut että narsistisesta puolisosta toipuminen voi viedä vuosia. Vanhemmasta toipuminen saattaa olla tätäkin kovempi pala koska ihminen on ollut narsistille alttiina koko elämänsä ajan, jo kasvavana lapsena, joka yrittää rakentaa omakuvaansa ja itsetuntoaan eikä osaa puolustautua ja tiedä omia oikeuksiaan tai ymmärrä täysin että vanhempi toimii väärin. Kuvittele itse selviäväsi tällaisesta.
Ei narsistin ole onneksi mahdollista pilata ihmistä lopullisesti. Ihmisen on vain itse tajuttava missä mennään ja oppia puolustamaan itseään, omia oikeuksiaan ja tarpeitaan. Saatava oma äänensä kuuluviin. Löydettävä itsensä, sillä siihen ei ole ollut tilaa lapsuudenkodissa, joskus ei kunnolla senkään jälkeen jos narsisti jatkaa lapsensa ohjailua.
Toki uhrin puoliso voi puolestaan olla riippuvaista tai läheisriippuvaista tyyppiä, joka puolestaan pyrkii vaikuttamaan uhriin ja narsistin kaltoinkohtelusta paraneminen voi pikemminkin hidastua kuin nopeutua (olen kuullut että jotkut narsistin uhrit viehättyvät tällaisista ihmisistä ennen kuin paranevat narsistin aiheuttamista arvista, mutta eivät toki kaikki puolisot, ja riippuvaisenkin on mahdollista parantua). Mutta aiheuttaa osaltaan erilaisia ongelmia parisuhteeseen.
Mutta hyvä on tajuta että narsistivanhemman lapsen ihmissuhdetaidot eivät ole välttämättä niin hyvät kuin normaaliperheen lapsen. Hänen on opittava uudenlaisia, parempia toimintamalleja, huomioimaan muita ihmisiä ja heidän toiveitaan paremmin, empatiakykyä ja sen osoittamista muille varsinkin vaikeissa tilanteissa ja muita uudenlaisia ihmissuhdetaitoja ja tapoja ratkaista asiat riita- ym. tilanteissa, hukkaamatta kuitenkaan itseään kokonaan tai uhraamatta omia tarpeitaan muiden hyvinvoinnin vuoksi, eli löytää oma tasapainonsa. Näitä hän ei ole oppinut kotoa kuten normaalin perheen lapsi.
Narsistista voi toipua. Narsisti itse tuskin kuitenkaan toipuu, ja tämäkin on raskas asia lapsen hyväksyä omasta vanhemmastaan: totuus siitä ettei narsisti koskaan parane, kuten ei lapsen ihmissuhdekaan häneen. Se viiltää syvältä koska narsisti on lapselle rakas sillä tavalla kuin jokainen lapsi rakastaa vanhempaansa, vaikkei narsisti itse osaakaan lastaan rakastaa vastavuoroisesti. Täytyy päästä sen yli ettei vanhempi ole koskaan rakastanut eikä koskaan tule rakastamaankaan, kovettamatta silti itseään tässä prosessissa, jotta uskaltaisi itse rakastaa jotain muuta ihmistä myös jatkossa.
Itse olen prosessin paremmalla puolella. Vieläkin tulee joskus takapakkia ja asiat vaikuttavat minuun vaikken tahtoisi ja joudun hetken kasaamaan itseäni ja etsimään taas maata jolla seistä tukevasti.
Narsisti vanhempi tuntee lapsensa paremmin kuin kukaan muu, hän tietää mitkä keinot lapseen tehoavat parhaiten sillä hän on koko lapsen elämän ajan harjoittanut taitojaan tehdä "iskujaan" niin sulavasti ja satuttavasti ettei ulkopuolinen sitä aina edes huomaa tai tajua, ja uhriin itseen sattuu paljon syvemmin kuin mitä ulkopuolinen voisi ymmärtää.
Narsisti tietää mistä langoista hienovaraisesti vetää niin että uhriin sattuu ja tuho on laajin. Hän on kutonut verkkoaan koko lapsen eliniän, ja siitä irti pyristelyyn menee hetki. Itsellä jo useimmat langat poikki. :)
Kyllä se siitä. Oma mies muistuttaa ottamaan etäisyyttä narsistiin ja pitämään omat rajat ja uskomaan itseeni. Se auttaa. Välillä empatiaa ja ymmärrystä kaipaisin enemmän, toki kuuntelijaakin mutta käyhän tämä näin yksinkin pohtien, sillä eihän kaikkea voi saada. ;) Hyvä mies ja ansaitsee parempaa kuin minun murehtimiseni, koska väistämättä asia vaikuttaa myös oman perheen elämään ja muihin perheenjäseniin. Yritän kovasti ettei asia vaikuta perheeseeni. Narsistin toilausten jälkeen menee siitä huolimatta hetki että saan asian käsiteltyä ja pois päiväjärjestyksestä. Eli tekemistä vielä riittää. Sen jälkeen ei huvitakaan nähdä narsistia taas hetkeen. Voi olla että ainoa keino on katkaista välit lähes kokonaan, nähtäväksi jää. Narsistihan ei osaa lopettaa vaan paha olo hänen julmasta kohtelustaan jatkuu niin kauan kuin narsistin kanssa on tekemisissä.
Unohtui tuosta prosessista sanoa että olen kuullut että avainasemassa on anteeksi antaminen narsistille. Mutta sehän onnistuu vasta kun asian on täysin ja kokonaan hyväksynyt ja käsitellyt kaiken mikä aiheuttaa surua, vihaa, katkeruutta, ahdistusta, epävarmuutta, syyllisyydentunteita ja pahaa oloa. Ja kun on ottanut selvää mistä syistä narsisti toimii niin kuin toimii, siis tutustuu narsismiin sairautena. Todennäköisesti taustalla on narsistin oma vaikea lapsuus ja ongelmat suhteissa hänen omiin vanhempiinsa. Itse olen jo monella tasolla antanut anteeksi ja lakannut ajattelemasta koko asiaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö narsisti pääsisi välillä yllättämään.
Sanoisin että tue uhria, et voi laittaa ajatuksia ja näkemyksiä hänen päähänsä tai sanoa miten hänen kuuluu ajatella tai toimia. Voit auttaa vain häntä itseään näkemään ja ymmärtämään asiat hänen omaan tahtiinsa. Kuuntelu todennäköisesti auttaa. Terapeutiksi ei kuitenkaan minusta tarvitse ryhtyä vaan ehkä kannattaisi keskittyä rentouteen ja positiivisuuteen jotta hän voi ottaa mallia sinusta, ja näyttää että arvostat häntä omana persoonanaan. Ja muuten nauttia hyvistä asioista elämässä ja tarjota uhrille mahdollisuuksia iloon, sitä että rakastat, tuet ja ymmärrät, ja että hän tietää että voi luottaa sinuun kaikissa suhteissa, että olet paikalla ja pysyt hänen rinnallaan. Ihan niitä normi-parisuhdejuttuja. Esimerkkinä toimiminen on mielestäni paras tapa vetää muut ihmiset toimimaan samalla tavoin ja saada positiivinen kierre elämään aikaiseksi.
Tuo oli kyllä osuvasti sanottu varsinkin mielestäni nuo pari kappaletta siitä eteenpäin, jossa mainitaan kuinka narsisti tuntee lapsensa parhaiten.
Tuo verkon kutominen eliniän ajan ym. Ulkopuoliset ei huomaa ja tajua sitä.
Itelläni alkaa olla kiire saada langat poikki. Narsistin peli käynyt jo todella kammottavaksi. Hirveää nähdä ilkeyteen sairastunut läheinen, eikä asialle voi tehdä mitään.
Minut saa ihan sekasin tuo idea että avainasemassa on anteeksiantaminen, koska jos nyt todella kaikki tapahtunut on anteeksiannettavaa, niin miksi sitten vaikkapa ei pidä käydä keskusteluja narsistin kanssa ? Mikä estää kun on kokonaan lepytty ja anteeksiannettu ja narsisti on sen anteeksiannon ansainnut ?
Minä juurikin en saa tätä irtautumisprosessia tehtyä mitenkään tämän anteeksiantamisen takia. Tämä anteeksiantaminen saa ihan loputtomaan kierteeseen, eikä mistään prosessista tule mitään.
Miten narsistista voi mitenkään irtautua, kun kaikki toitottaa, että tärkeintä on antaa anteeksi.
Kenties tuo neuvo sopisikin vain vihaisille ihmisille, muttei semmoisille jotka nyt noin anteeksiantamattakaan eivät ole varsinaisesti vihaisia ?
Niinpä, narsistihan näkee omat viat *uhrissaan*. Ja odottaa, että hänen kaltoinkohtelema henkilö pyytäisi anteeksi häneltä, tätä *hänen* omaa huonoa käytöstä.
Itse kun olen ottanut aikoinaan *hajuraon* narsistivanhempaan. Niin veljeni painosti minua jatkuvasti, että minun pitäisi sopia asiat vanhemman kanssa. Siis narsistivanhempi haluaa vaikuttaa *välittäjän* kautta tilanteeseen niin, että kaikki palaisi jälleen entiselleen.
Mutta harvemmalle tulee mieleen se, että patistelisi narsistia *normalisoitumaan* ja pyytämään kaltoinkohdellulta lapseltaan anteeksi tekemiään pahuuksia.
En minäkään vihaa vanhempaani. Mutta vuosikymmenten yrittämisen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että läheisempi yhteydenpito, vain jatkaisi minun löysässä hirressä roikkumista. Koska narsisti ei tule koskaan muuttumaan.
Hän ei voi käytökselleen mitään. Tosiasia on tämä, että tokko hän itse edes huomaa omassa käytöksessä mitään väärää. Siis varastamiset, hyväksikäytöt, loukkaamiset ja huijaamiset, ovat hänen mielestä ihan normaalia ja oikeutettua käytöstä hänelle.
Anteeksianto? Pitää ihmisen olla melkoinen pyhimys, että kykenee antamaan anteeksi vuosikymmenien mitätöinnin, alistamisen ja nimittelyn. En ymmärrä tällaista ajattelua. Pohjautuuko anteeksiannon idea jotenkin kristinuskoon? Nöyränä käännät posken, kuntoiselle on jo lyöty?
Persoonallisuushäiriöisten kanssa on vaikea toimia järkevästi. Teit niin tai näin, niin aina on aihetta kettuiluun. Jos itse huomautat jostain vähäisestä asiasta seurauksena on raivokohtaus, jonka laantuminen vie viikkoja.
Omalla kohdalla kesti parikymmentä vuotta tajuta, mistä on kyse. Vanhempani ovat mitä ovat enkä heitä voi muuksi muuttaa. Heitä pitää sietää sen verran, että voi vierailla satunnaisesti, mutta ei koskaan yksin. Mihinkään peleihin ei ole syytä sotkeutua olipa kyseessä vanhempien välit tai suhde sisaruksiin.
Ikääntyminen on tuonut mukaan myös vainoharhaisuutta, joten riemua riittää.
Minusta taas mikään ei ole niin helppoa kuin anteeksianto, se tapahtuu minulla tiheään tahtiin päivittäin vuosikymmeniä ihan automattisesti ihan solkenaan ihan itsestään ilman mitään ponnistuksia.(ja tuskin mikään pyhimys oon)
"Oho, taas äiti aiheutti vahinkoa, noh unohdetaan ja alotetaan taas alusta, noh niin taas äiti tuli tehneeksi ilkeyksiä joita ei osaa selittää....nooohhh, äitiparka saapi anteeksi unohetaan, ja taas äiti tuli tehneeksi jotakin vielä vähän ilkeämpää...noooh jätetään taakse unohetaan ja tottakai äiti saa anteeksi...ja äitin systeemit alkaa mennä jo aika hurjiksi...kyllähän minä sen anteeksi voin antaa, mutta onko siinä mitään järkeä ????"
Toihan se just tän kierteen tekee tuo anteeksianto, ja sit vielä lisäksi kuoro ympärillä koilottaa "Tärkeintä on anteeksianto"...
Ni mihin tästä voipi pelastua ???
En ymmärrä minäkään tuon anteeksiantamisen ideaa. Jos sulla on vanhempi/vanhemmat, jolla/joilla on selvä persoonallisuushäiriö, niin siinä ei mitkään "anteeksiannot" auta. Korkeintaan voit sietää tyyppejä, joiden käytös on ala-arvoista ja ajatusmaailma kieroutunut. Itse otin eron vanhemmistani. Kyllä helpotti.
No ehkäpä tuossa anteeksi annossa on perimmäisenä ideana se, että kaltoinkohdeltu lapsi saa itselleen ikään kuin *mielenrauhan*.
Mutta minulla narsistivanhempien lapsena, on jo ihan hyvä mielenrauha nykyään. Kun en anna narsistivanhempien sitä tahallisesti enää järkyttää. Vaan pysyn heistä erossa. Ja tapaan ainoastaan joitakin keroja vuodessa. Enkä koskaan yksin.
Enkä koskaan myöskään mene mukaan narsistivanhemman *moitekeskusteluun*, joka koskee jotain kolmatta osapuolta. Joko paikalla olevaa, tai poissaolijaa. Koska hän ainoastaan yrittää *mielistellä* minua, moittimalla muita. Tai sitten hän tarvitsee *viestinviejää* kolmannelle osapuolelle, että tämän käytös ei mielytä narsistia tälläisenä.
Vaikka kysymyksessä onkin omat vanhemmat (toinen jo nyt edesmennyt) niin, en voi muuta sanoa kun, että tosi pahansuopaa ja kieroa sakkia. Joista on paras pysyä mahdollisimman kaukana. Jo ihan oman mielenterveyden takia.
Terapioista tai muista en tiedä (ei omakohtaista kokemusta _narsistin uhrina terapiassa juoksemisesta_ vaan ihan muista terapioista), mutta kyllä suhde narsistivanhemman lapseen voi onnistua hyvinkin. Se riippuu vähän siitä lapsesta ja narsistin "tasosta". Lapsethan ei ole suoria kopioita vanhemmistaan, vaikka vanhemmilla valtava vaikutus lapsiinsa onkin. Mutta esim. meillä isä on narsku ja minä täysi vastakohta - jo ennen "narskuuntumista" me oltiin todella päinvastaisia toisiimme nähden, isä yritti jo minun lapsuudessa kasvattaa minua mieleisekseen ja päättää puolestani, mistä tykkään, en tykkää ja mitä vaatteita pidän ja kenen kanssa hengailen, mistä ruuasta pidän jne. Mikään näistä ei onnistunut, vaan olin aina just sellainen, kuin itse halusin.
Ja sekös onkin poikinut vaikka minkälaista narskumanipulaatiota. Kun ei saanut koskaan suoralla käskyllä minua muuttumaan hänen haluamakseen, on yrittänyt tehdä sen enemmän ja vähemmän hienovaraisesti erinäisin keinoin syyllistämällä, lipevällä kehumisella (jota seuraa välitön mitätöinti), itsensä korostamisella ja mitähän vielä. Kaikki keinot on ollut sallittua. Uhkailua ja muuta. Uhkailu on perustunut pitkälti siihen ajatukseen, ettei minulla (muka) ole muita vaihtoehtoja, joten on pakko "totella" jotten menetä tyyliin kotiani. Ja tätä siis ihan lapsuudesta saakka: "ellet anna minun katsoa telkkaria NYT, heitän sinut pihalle." "Ellet syö tätä minun tekemää sörsseliä, et saa suihkuun lämmintä vettä." Kaikki vähän koveni sitä mukaa kun ikää tuli.
Työssä olen edelleen samassa paikassa narsku-isän kanssa, mutta kun tuhansista yrityksistä huolimatta en ole saanut häntä ymmärtämään, että minulla ja muillakin ihmisillä on ihan oikeasti tunteet ja elämää ja ettei hän voi määräillä ja syytellä meitä kaikkia muita ihmisiä aina kaikesta - etenkään omista virheistään - niin loppujen lopuksi tilanne on se, että olen sanoutunut irti sukulaisuussuhteestamme. Elän puolisoni kanssa vapaa-aikaani, enkä anna isän vaikuttaa asiaan. Isä ei tule kylään, me emme käy hänen kotonaan, emmekä ole hänen kanssaan tekemisissä (paitsi minä työpaikalla, mutta sielläkin hän on vain yksi työporukasta, ei isäni).
Onnistuakseen parisuhteessa minun täytyi todellakin tehdä tämä julmalta kuulostava "ero" narsku-isästä, enimmäkseen henkisellä tasolla siis, jottei hän pääse enää sabotoimaan ja manipuloimaan elämääni ja syyllistämään minua puolisoni kanssa olemisesta niin, että olen ihan hermoraunio, joka ajaa tahtomattaan puolisoaan pois luotaan, jotten joutuisi "kokemaan syyllisyyttä".
Täydellinen eroprosessi "isästä" on vielä kesken, mutta henkisesti se on jo tehty, ja jälkikäteen ajateltuna se helpotti asioita paljon. Nyt voin keskittyä elämäni tärkeinpään ihmiseen, puolisooni.