Itse olen vähitellen joutunut luopumaan rakkaasta ystävästäni. Ystävystyin häneen jo kaksivuotiaana samassa tarharyhmässä. Siitä lähtien olemme olleet parhaat ystävät ihan 15-vuotiaiksi asti. Menneellä lukukaudella koulussa kuitenkin etäännyimme rajusti. Hän löysi uusia ystäviä enkä sopinut siihen joukkoon, joten hän katsoi parhaaksi, että lopetetaan moinen yrittäminen olla enää kavereita. Pikkupoikina menimme kaikkialle aina yhdessä eikä kumpikaan ollut mitään ilman toista. Täydensimme toisiamme, niinkuin puut metsää.
Ensimmäisen kerran huolestuin 8. luokalla, sillä hän näytti viihtyvän enemmän koulun suosituimpien oppilaiden kanssa. Ei siinä, vaihdoinhan minäkin sitten lopulta kaveriporukkaa. Kuitenkin saatuamme mopokortit niin ajelimme yhdessä ja rippileirillä oltuamme lähennyimme taas. Kaikki oli hyvin ja palaamassa ennalleen.
Kuitenkin 9. luokka alkoi huonosti. Hän alkoi hakeutua jostain syystä pois seurastani ja juttelumme kävivät vähäisiksi. Parhaimmillaan oli kolme viikkoa kun emme olleet missään yhteyksissä. Keväällä peli alkoi käydä menetetyksi ja hän lähinnä enää suuututti minua joka päivä. Ihan ennen koulun loppumista olin jo hyvin lähellä, että olisin pamauttanut häneltä nenän poskelle.
Koulu sitten loppui ja päättäreinä päätin vanhojen muistojen kunniaksi vielä kerran yrittää. Olin hänellä yötä vietettyämme kavereiden kanssa iltaa. Kaikki oli toista kuin ennen. Hyvä, että edes puhuttiin pleikkaripelin ohessa.
Ja niin 16. syntymäpäiväni koitti. Ei hän ollut sitä kanssani jakamassa niinkuin ennen. Se on kovin surullista. 14 pitkää vuotta parhaat ystävät. Nytkään emme ole puhuneet ainakaan neljään viikkoon. Aika tekee tehtävänsä.
Tänään viimein kuulin toisen uutisen. En tule näkemään enää erästä toista ystävääni enää. Hän oli pikemminkin esikuvani ja minua vanhempi. Hän katosi elämästäni tietämättäni jo viikko sitten. Olin viimeinen, joka kuuli.
Keltä nyt kysyn neuvoa? Kuka mua nyt auttaa? Mietinpä vaan. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Ensimmäisen kerran huolestuin 8. luokalla, sillä hän näytti viihtyvän enemmän koulun suosituimpien oppilaiden kanssa. Ei siinä, vaihdoinhan minäkin sitten lopulta kaveriporukkaa. Kuitenkin saatuamme mopokortit niin ajelimme yhdessä ja rippileirillä oltuamme lähennyimme taas. Kaikki oli hyvin ja palaamassa ennalleen.
Kuitenkin 9. luokka alkoi huonosti. Hän alkoi hakeutua jostain syystä pois seurastani ja juttelumme kävivät vähäisiksi. Parhaimmillaan oli kolme viikkoa kun emme olleet missään yhteyksissä. Keväällä peli alkoi käydä menetetyksi ja hän lähinnä enää suuututti minua joka päivä. Ihan ennen koulun loppumista olin jo hyvin lähellä, että olisin pamauttanut häneltä nenän poskelle.
Koulu sitten loppui ja päättäreinä päätin vanhojen muistojen kunniaksi vielä kerran yrittää. Olin hänellä yötä vietettyämme kavereiden kanssa iltaa. Kaikki oli toista kuin ennen. Hyvä, että edes puhuttiin pleikkaripelin ohessa.
Ja niin 16. syntymäpäiväni koitti. Ei hän ollut sitä kanssani jakamassa niinkuin ennen. Se on kovin surullista. 14 pitkää vuotta parhaat ystävät. Nytkään emme ole puhuneet ainakaan neljään viikkoon. Aika tekee tehtävänsä.
Tänään viimein kuulin toisen uutisen. En tule näkemään enää erästä toista ystävääni enää. Hän oli pikemminkin esikuvani ja minua vanhempi. Hän katosi elämästäni tietämättäni jo viikko sitten. Olin viimeinen, joka kuuli.
Keltä nyt kysyn neuvoa? Kuka mua nyt auttaa? Mietinpä vaan. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eiköhän jokaisella ole moisesta kokemuksia, sellaista se elämä vain on. Ihmiset kasvaa ja mieltymykset sekä elämäntilanteet muuttuu. Ei siinä sen kummempaa.
Esim. yksi mulla oli yks tosi hyvä toveri, mutta sitten hän alkoi vähän eristäytymään kaveriporukastamme, ei enää jaksanut tulla viettämään aikaa minnekkään, vaan häntä näkyi oikeastaan vain silloin kun menimme hänen luokse, jolloin aika meni oikeastaan niin että hän pelaili ja me muut rupateltiin keskenämme. Lopulta ketään ei enää kiinnostanut mennä hänen luo istuskelemaan ja häntä ei kiinnosta tulla muualle. Ei ole aikoihin oltu missään yhteyksissä ja yhteydenottokin lähinnä ahdistaa, koska tietää ettei hänen kanssa ole oikein mitään yhteisiä mielenkiinnonkohteita enää. Se olisi vain kiusallista istuskelua ja jotain "joo....mitäs oot tehny?" "en kummempia, sä?" -vuoropuhelua.
Harmittaa kun muistaa ne kivat ajat mutta minkäs teet, kuten sanoin, tää on elämää.