Heinäkun 7 pnä

Minä sanoin: »Minä tunnustan Herralle rikokseni», niin sinä annoit anteeksi syntivelkani. Ps. 32:5.

Eikö tämä ole lyhyt yhdistys koko Raamatun opista köyhän syntisen armoituksesta? Selvin sanoin sekä lukemattomilla esimerkeillä on Jumala aina maailman alusta vakuuttanut Aadamin lasten tällä tiellä tulevan hänen armonsa osallisuuteen. Tarkastakaamme siis hyvin näitä sanoja. David sanoo: »Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»

On helposti ymmärrettävää, että tässä ei ole kysymys vain ulkonaisesta, satunnaisesta tai ulkoa luetusta synnintunnustuksesta, vaan tässä puhuu murheellinen, kurja syntinen. Kuitenkin on erotettava erilaiset murheet. Moni tunnustaa syntinsä jommoisellakin murheella, jonkinmoisella katumuksellakin ja kuitenkin vaeltaa pimeydessä. Tästä on esimerkkinä kuningas Saul tunnustaessaan: »Minä olen syntiä tehnyt rikkoessani Herran käskyn ja sinun sanasi», mutta ei koskaan etsinyt täyttä sovitusta ja yhteyttä Jumalassa. Edelleen farao, joka sanoi: »Minä olen syntiä tehnyt Herraa Jumalaanne vastaan ja teitä vastaan.» Mutta koko hänen tunnustuksensa johtui vain siitä, että jo kahdeksas vitsaus kiusasi ja peljästytti häntä eikä se johtunut mistään halusta tulla täydelliseen sovitukseen Israelin Jumalan kanssa. Myös Kain tunnusti: »Rangaistukseni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa.» Mutta samalla hän kulki pois Herran kasvojen edestä eikä etsinyt hänen armoaan. Samoin Juudas puhkesi katkeralla tuskalla sanomaan: »Tein synnin, kun kavalsin viattoman veren.» Huomaamine kaikista näistä esimerkeistä, että oikeaan synnin tunnustamiseen vaaditaan täydellinen kääntymys tai parannusmurhe, vaaditaan Hengen työtä sielussa, jonka kautta itse synti rikoksena Jumalaa vastaan meitä murehduttaa, ja meidän siksi tarvitsee vuodattaa sydämemme Herralle, tunnustaa syntimme ja anoa anteeksiantamusta.

Moni suruton synnin orja voi siis, kuten olemme nähneet, joskus tunnustaa syntinsä katkeralla tuskalla, mutta vain sen surullisten seurausten takia. Ei itse synti rikoksena Jumalaa vastaan sureta häntä, hän ei myöskään tunne mitään huolta tulla täyteen yhteyteen Jumalan kanssa, vaan hän tuntee vain satunnaista tuskaa synnin seurauksista. Siksi hän jääkin jatkuvasti synnin orjaksi.

Oikea synnintunnustus vaatii näin ollen, että Jumalan ääni on tavannut ja herättänyt omantunnon ja asettanut sielun hänen vanhurskaan tuomionsa alaiseksi. Mutta myös sitä, että ihminen, Jumalan armollisen sovituskutsun, evankeliumin armolupausten nojalla toivoo armahtavaisuutta ja siksi käy armoistuimen luo laupeutta pyytääksensä. Joka ei ollenkaan ole armosta tietoinen, vaan vain synnistä ja tuomiosta, ei lähesty Jumalaa.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor7-7.html