Tää tarina on varmaan monelle tuttu jossain muodossa, mutta kerron oman juttuni teille. Toivon että luette sen!
Mulla oli aivan ihana poikaystävä, Markus. Se tuli meiän luokalle yläasteen puolessavälissä, ja meillä synkkas heti tosi hyvin. Kaverudesta me siirryttiin seurusteluun. Markus oli mun unelmajätkä, huumorintajunen, kiltti mutta kuitenkin miehekäs, empaattinen, tosi sulonen ja vielä romanttinenkin. Mä esimerkiksi heräsin yhtenä yönä siihen kun joku heitteli kiviä ikkunaan. Markushan se oli, se oli tullut hakemaan mua kuutamouinnille!
Me vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä, eikä kuitenkaan koskaan kyllästytty toisiimme! Tuntu tosi ihanlta halata sitä, istua sen kainalossa ja suudella sitä. Sille mä menetin neitsyytenikin.
Me oltiin neljä ihanaa vuotta yhdessä. Tietty me joskus riideltiinkin, mutta aina sovittiin.
Sitten, noin puol vuotta sitten mä sain kuulla että Markus muuttaa Brasiliaan koska sen isä sai sieltä töitä. Mä olin tosi järkyttynyt, monena yönä en nukkunut kun mietin sitä hetkeä kun mun pitäis hyvästellä se. Viimeinen viikko me vietettiin vieläkin tiiviimmin yhdessä, oltiin aina yötä niillä tei meillä.
Sitten se hirvee päivä tuli, en mennyt kouluun sinä aamuna. Olin mennyt Markukselle. Ne pakkas jo autoihin tavatoita, ja Markus pyys mua kävelylle yhteen läheiseen pieneen metsään. Siellä se sano vakavana että se rakastaa mua enemmän kun se uskokaan. Se anto mulle kauniin sormuksen, jossa luki sisäpuolella "Ethän unohda minua". Mä en voinut pidättää kyyneliä, ja lopulta me itkettiin molemmat tiukasti takertuneina toisiimme. Kun sen piti mennä siihen autoon, mä olin melkein hysteerinen. Sitten me halattiin viimeisen kerran ja suudeltiin pitkään.
Markus istu jo autossa kun se vielä kuiskas ikkunasta mua kädestä kiinni pitäen että "rakstan sua". Sitten ne autot lähti, ja mä tuijotin Markusta takaikkunasta niin kauan kun se auto näky.
Ajasta heti ton jälkeen mä en muista oikeen mitään, äiti sano että olin vaan itkenyt huoneessani enkä ollut syönyt kunnolla ja nukkunutkin vaan lääkkeiden avulla.Tosta on joku vähän yli puoli vuotta, ja vieläkään mä en ole päässyt eroon menettämisen kivusta. Mun mielestä on sairaan epäreilua että meiät erotettiin toisistamme. mä uskon että Markus oli mulle se oikea jonka tapaa vaan kerran elämässään.
Mulla oli aivan ihana poikaystävä, Markus. Se tuli meiän luokalle yläasteen puolessavälissä, ja meillä synkkas heti tosi hyvin. Kaverudesta me siirryttiin seurusteluun. Markus oli mun unelmajätkä, huumorintajunen, kiltti mutta kuitenkin miehekäs, empaattinen, tosi sulonen ja vielä romanttinenkin. Mä esimerkiksi heräsin yhtenä yönä siihen kun joku heitteli kiviä ikkunaan. Markushan se oli, se oli tullut hakemaan mua kuutamouinnille!
Me vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä, eikä kuitenkaan koskaan kyllästytty toisiimme! Tuntu tosi ihanlta halata sitä, istua sen kainalossa ja suudella sitä. Sille mä menetin neitsyytenikin.
Me oltiin neljä ihanaa vuotta yhdessä. Tietty me joskus riideltiinkin, mutta aina sovittiin.
Sitten, noin puol vuotta sitten mä sain kuulla että Markus muuttaa Brasiliaan koska sen isä sai sieltä töitä. Mä olin tosi järkyttynyt, monena yönä en nukkunut kun mietin sitä hetkeä kun mun pitäis hyvästellä se. Viimeinen viikko me vietettiin vieläkin tiiviimmin yhdessä, oltiin aina yötä niillä tei meillä.
Sitten se hirvee päivä tuli, en mennyt kouluun sinä aamuna. Olin mennyt Markukselle. Ne pakkas jo autoihin tavatoita, ja Markus pyys mua kävelylle yhteen läheiseen pieneen metsään. Siellä se sano vakavana että se rakastaa mua enemmän kun se uskokaan. Se anto mulle kauniin sormuksen, jossa luki sisäpuolella "Ethän unohda minua". Mä en voinut pidättää kyyneliä, ja lopulta me itkettiin molemmat tiukasti takertuneina toisiimme. Kun sen piti mennä siihen autoon, mä olin melkein hysteerinen. Sitten me halattiin viimeisen kerran ja suudeltiin pitkään.
Markus istu jo autossa kun se vielä kuiskas ikkunasta mua kädestä kiinni pitäen että "rakstan sua". Sitten ne autot lähti, ja mä tuijotin Markusta takaikkunasta niin kauan kun se auto näky.
Ajasta heti ton jälkeen mä en muista oikeen mitään, äiti sano että olin vaan itkenyt huoneessani enkä ollut syönyt kunnolla ja nukkunutkin vaan lääkkeiden avulla.Tosta on joku vähän yli puoli vuotta, ja vieläkään mä en ole päässyt eroon menettämisen kivusta. Mun mielestä on sairaan epäreilua että meiät erotettiin toisistamme. mä uskon että Markus oli mulle se oikea jonka tapaa vaan kerran elämässään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mä en oikeen osaa sanoo mitää... Ku en ees osaa
ajatella miten pahalt sust tuntuu!
Mä oon tosi pahoillani sun puolest! :)
Mun mielest rakastavaisii ei ikin sais erottaa se
on jotenki niin julmaa!!!
Ettekö te oo ollu missä yhteydes? Siis mulle
meinas tulla itku ku lui ton sun tarinan!
Mä oikeesti toivon et sä viel joskus pääset ton
jutun yli!!!!
Kaikkee hyvää sulle! :)
ihan itku tuli tota lukiessa...kauheeta..hirveetä..! tää ei varmaan hirveesti tähän liity mut ku mun paras ystävä muutti myös brasiliaan mut ne muutti nyt ruotsiin..yks syy oli brasilian vaarallisuus..sen piti mennä taxil kouluun..ku siel kaduil ihmiset vaa ammuskeli!! joten eiköhän neki sielt kohta palaa..jos palaa..mut tsemii sulle :( itketään yhdessä..
Otan osaa!!mix maailman täytyy olla niin julma!!
jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan,niin sillon ei mikään saisi mennä heidän väliinsä.... valitettavasti niin vaan käy joskus...
mieletän suru valtaa mutkin kun ajattelen miten hirveetä sulla on....:,(
Oikeesti, miks maailma on niin helvetin julma?
Mulle on käynyt melkein samoin. Melkein, paitsi että en saanut häneltä vastarakkautta ja itken vieläkin hänen peräänsä...
mä toivon sydämestäni että joskus vielä tapaisitte ja palaisitte yhteen...
mä harvoin järkytyn pelkän tekstin lukemisesta...itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta...
pärjäile...
Osasi kyllä olla koskettava juttu..
En muuta osaa sanoa kuin, että ei mitään ole vielä lopullisesti menetetty.
Ei sitä voi tietää, etteikö enää tapaisi nimittäin. Ei sitä ikinä tiedä vaikka tarina vielä jatkuisi ihan vuosisadan rakkaustarinaksi asti..
jos se jätkä tuli yläasteenpuoles välis sinne ni se oli jotai 14 vuotta ...sitten olitte 4 vuotta yhes se oli 18 vuotta sitten. ihmettelen vaan että eikö sen ikänen vois vaikka päättää ettei lähe faijansa työn mukana... ite ainakin haistattaisin paskat faijalle jos se vaatis lähtemään mukaansa...
on joka tapauksessa aika hurja juttu...
kiitti teille kaikille, kaikki oli kauniisti sanottu, vaikkei ne mua lohduttanutkaan. vaan aika voi parantaa haavat, tässäkin asiassa. niin ja, Markus oli vasta 17 kun ne lähti.
hei vuosi menee varsinkin 17 vuotiaalla kui siivillä, ja sen jälkeen markus voi palata suomeen takaisin--1 Ihan varmasti kaikki järjestyy. Siis te ootte kota täysi-ikäisiä jne... sitten saatte taas toisenne!
Hei. Sulle toi on ollut kauhee kokemus! Mutta on tossa yksi positiivinenkin asia! Te olette kohta täysi-ikäisiä, takuulla ihan muutaman vuoden sisään. Älä unohda häntä. Kirjoittelette toisillenne ja mailaatte toisillenne. Ja usko, te ootte kimpassa jälleen, kun Markus on vanhempi, sä vanhempi, ja jos ja kun te toisianne rakastitte ja rakastatte edelleenkin niin mä uskon, että teidän tiet käy yksiin tulevaisuudessakin! Koita jaksaa.
Jos haluut mailata, niin mut tavottaa osotteesta [email protected]