Kun tähdet tippuvat

Ketana kirjoitti:

Kasvot kalpeina Vigdís nojasi penkin selkänojaan, joka värähteli ja natisi hänen selkänikamille. Lievä päänsärky alkoi naputella hänen otsaansa tulisia merkkejä, sekoittaen hänen ajatuksiaan, jotka harvoin harhailivat näinkin paljon. Vigdís koetti kerätä itsensä kasaan, mutta ajatukset murskasivat hänet yhä uudelleen. Joku oli kuristanut häntä, ahdistanut hänet nurkkaan, painostanut ja heittänyt kaiken hänen niskaansa yli kymmenen vuoden ajan. Nyt vapaus oli lähempänä kuin koskaan ja kaikki tunteet halusivat osansa hänestä, viha repi hänen ohutta ihoaan selästä, suru roikkui viimeiseen asti nilkoissa, ilo sekoitti pään ja raapi hänen sormenpäitään.

Hän naputteli pitkillä sormillaan ikkunaa ja katsoi ulos lasittuneilla silmillään, jotka näkivät laajemmin kuin koskaan. Ikkunasta työntyi sisään vanhan rautatieaseman jäännös, jota kehdattiin vieläkin väittää julkiseksi rakennukseksi. Sen rikkinäisestä ikkunasta tulvi ruuanhaju, joka houkutteli viattomia uhrejaan sisään. Rohkeimmat istuivat vapaaehtoisesti rakennuksen sisällä odottamassa omia juniaan, jotka ennen pitkää ilmestyivät ränsistyneiden laitureiden lomaan kuluttamaan viimeisiäkin ruosteisia kiskoja. Kivisillä seinillä kasvoi kuolleita köynnöksiä, jotka kipusivat katonrajaan asti. Ampiaiset surisivat pesänsä läheisyydessä, joka oli jossain katon alla piilossa. Linnut napsivat viattomia ampiaisia välipalaksi sekoittuen taivaalle vaanimaan isompia aterioita, ahneita ne olivat.

Turhautunut saasteiden myrkyttämä ympäristö paistoi ihmisten vaatteissa, harmaa, kuolleiden väri. Lapset istuivat hiljaa aseman portailla ja heittelivät kiviä ohi kulkevien liikemiesten kengille. Yksi lapsista tökkäisi edessä olevaa ystäväänsä olkapäähän, joka suuntasi katseensa ylös. Lapset juoksivat kujalle säikähtäneen näköisinä. Vanha mies heitteli länkisääriään kepin varassa. Hän koputteli kepillään aseman rakenteita kehuen kovaan ääneen kasvottomille muukalaisille, kuinka hän oli ollut mukana rakentamassa asemaa. Lapset juoksivat kujalta heitellen vanhaa miestä kivillä ja nauraen ivallisesti. Mies heilutteli keppiään hurjannäköisenä ja löi lähintä poikaa kylkeen. Toiset lapset lähtivät itkien koteihinsa esikaupunkia kohti, lyöty poika jäi makaamaan hiekalle. Vanha mies jatkoi yksinpuheluaan muukalaisille, jotka joko pyörittelivät silmiään tai vaivaantuneina lähtivät kävelemään tyhjyyttä kohti. Miehen puheen solina ei kuitenkaan yltänyt vaunuun, jossa päänsäryn riivaama Vigdís istui.

Juna lähti liikkeelle huristen tasaiseen tahtiin, joka sai ihmiset rauhoittumaan ja vaipumaan hypnoottisluontoiseen tilaan. Muistot alkoivat tulvia penkkien alta. Ne loivat kuvan valkoisesta huoneesta, jonka keskellä seisoi hahmo. Huonekalut olivat usvan peitossa, näyttäen vain epäselvät rajat itsestään. Kuperaselkäinen hahmo heilui ja väläytteli kiiltävää terää selkänsä takaa. ”Tule,” se kähisi punaisten hampaittensa takaa. ”Tule,” se virnisti ja näytti mustat silmänsä. Vigdísin silmät kostuivat ja valkoiset vanat juoksivat ihohuokosilla leukaa kohti. ”Ei,” hän sanoi kätensä takaa. ”Anteeksi,” hahmo istui usvan keskelle, luultavasti tuolille. ”Anteeksi,” kirkas ääni porautui korvakäytävään ja jäi kaikumaan sinne. Vigdís säpsähti ja muistot vetäytyivät takaisin penkkien alle. ”Onko tämä paikka vapaa?” nuori tyttö kysyi ja tutki uteliaana kanssamatkustajaansa. ”Ei,” Vigdís töksäytti tylysti.

Tyttö ihmetteli hetken ja keräsi sitten purkamansa tavarat pudottaen laukkunsa maahan. Kuului lattea tyssähdys, jonka Vigdís oli ennenkin kuullut. Ääni kaikui joka puolella valuen hänen korvistaan ulos. Tuon äänen hän oli kuullut kauan sitten. Toistuvina tyssähdyksinä tehtaan rattaan hakkasivat muodottomia rautapaloja. Hänen vierellään seisoi leveästi hymyilevät kasvot, jotka nauroivat. Hänkin nauroi ja pyyhkäisi öljyiset kätensä paitaansa. ”Älä koskaan muutu Vigdís, työskennellään aina yhdessä, aina tässä tehtaassa, aina!” kasvot vakavoituivat. Vigdís tunsi poskiensa hehkuvan ja toivoi, että tehtaassa olisi niin pimeää, ettei se näkyisi. ”Minä rakastan sinua,” kasvot muuttuivat kirkkaiksi silmiksi. ”Mitäh?” Vigdís sanoi kadottamallaan äänellä. ” Et kai sinä ottanut sitä tosissaan?” Silmät nauroivat heleästi. ”No en!” Vigdís läimäytti öljyisellä kädellään sinisen kankaan peittämää hartiaa ja naurahti surullisesti.

Vigdís valui takaisin todellisuuteen nähdessään ikkunassa kirkkaan täysikuun, jonka kasvot olivat kääntyneet kohti etelää. Samaa kuuta katsoivat toisaalla mustat silmät, heilutellen kirkasta terää kuun valossa, teroitellen sitä harvakseen. ”Yksi pikku lammas marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan yhden toverin. Hyvä siitä tulee, hyvä siitä tulee,” hän hoki itsekseen. Hahmo istui yksin kuistilla vanhassa puutuolissa. Hän oli koko päivän etsinyt tytärtään, joka oli hävinnyt vähin äänin sillä välin, kun hän oli ollut teurastamassa lampaita rikkaille kulinaristeille. Mies tiesi, että se oli lopullista. Hän ei näkisi enää koskaan tytärtään, ainoata tytärtään. ”Pistä kaffe tulemaan Vigdís!” mies huudahti olkansa yli.

Vigdís vaipui silmät punaisina uneen ja hetken päästä tuhannet kuvat tulvivat filminauhana hänen tajuntaansa. Hän seisoi kellertävän talon edessä, ovi oli auki. Hän astui sisään ja vaistomaisesti nousi ylös mädäntyneitä portaita, jotka johtivat yläkertaan. Rikkinäisellä tuolilla istui vanha nainen, joka piteli köyttä kädessään. Vigdís painoi kätensä olkapäällensä kuin suojatakseen itsensä joltain. Tuoli narahteli naisen painosta, vaikka hän istui aivan liikkumatta. Vigdís kuuli oma hengityksensä raskaampana kuin koskaan ennen. Hän seurasi katseellaan köyttä, joka nousi katonrajaan. Köysi työntyi ulos pienestä reistä, joka johti viereiseen huoneeseen. Köysi kiristyi vanhan naisen kädessä, reiästä tippui puruja. Vigdís piteli kättään suun päällä, kun hän kuuli rusahduksen. Hän avasi toisen huoneen oven ja älähti näkemälleen. Katonrajasta laskeutui köysi, jonka päässä roikkui pitkähiuksinen tyttö hirtettynä. Tummat hiukset peittivät hänen kasvonsa, ne harhailivat kiharina alas valkoista yöpaitaa. Hänen siniset varpaansa raapivat alla olevaa lattialuukkua, joka kolahti auki.

Vigdís heitti katseensa pois tytöstä, kuului ontto tömähdys. Vigdís sulki silmänsä ja sulki oven. "En halua nähdä, kun ne kärsivät," vanha nainen sanoi kuivahtaneella äänellä. Vigdís oli sanaton, hän olisi halunnut huutaa tuolle naiselle järkeä päähän tai jopa hakata sitä sinne. Hän tunsi avuttomuuden kalvavan ruumistaan. Hän seisoi paikallaan lamaantuneena, kuihtuneena lehtenä. Pian hänen takanaan seisoi toinen tyttö, joka näytti aivan samalta kuin edellinenkin. Tytön paljaat jalat taivuttelivat vanhoja lattiahirsiä. Hän hymyili Vigdísille ja astui sisään huoneeseen, jossa hänen kaksoisolentonsa oli juuri hirtetty, sulkien oven perässään. Vigdís katsoi kauhuista jäykkänä ovea, sitten vanhan naisen kädessä olevaa löysää narua. Naru kiristyi ja lattialuukku aukesi. Vigdísiä oksetti. Hän kaatui selälleen ja jatkoi vajoamistaan mustaan kuiluun, ilmavirtaukset kuiskailivat hänelle omituisella kielillä lauseita.

Lopulta hän saavutti kuilun pohjan ja tärähti todellisuuteen. Hän haukkoi henkeään, toiset matkustajat kurkottelivat päitään korkeiden selkänojien ylitse hämmentyneinä. Vigdís hymyili heille typerästi ja naurahti. Ihmiset eivät välittäneet hänestä sen jälkeen. Hänen päänsä läpi hakkautui ajatuksia, toiset jäivät hänen sisälleen ja toiset sinkoilivat pitkin junavaunun seiniä. Uni jäi vaivaamaan häntä, miksi hän näki sen, miksi juuri nyt. Hänen ajatuksensa olivat kysymyksiä, eivät vastauksia, ajatukset kokosivat kaikki kysymyssanat yhteen lauseeseen. Vigdís havahtui kliseiseen ääneen, joka ilmoitti tulevasta pysähdyspaikasta. Hän nosti kaikki neljä laukkua harteilleen ja hoiperteli odottamaan pysähdystä.

Juna pysähtyi ja aktiivisimmat kansalaiset olivat jo painelemassa ovia auki. Vigdís rojahti aseman portaille ja huokaisi. ”Mikäs nyt noin huokaisuttaa?” kirkkaan matala ääni kiusasi. Vigdís katsoi yläpuolelleen ja hymyili näkemilleen kasvoille, jotka eivät olleet muuttuneet ryppyäkään. ”Pitkästä aikaa Rudolf,” Vigdís sanoi. Kasvot hymyilivät yhtä leveästi kuin kymmenen vuotta sitten rasvaisten tehdasrattaiden lomassa. Aurinko paistoi kirkkaasti värittäen harmaankin valkoiseksi. Kaupungin rakennukset kohosivat ylpeinä ja muodokkaina puistojen seasta. Autojen kohina villitsi kaikki sen asukkaat kiireiseen elämäntapaan. Vigdís ihaili näyttäviä vuoria, jotka suojasivat kaupunkia kuin muurit.

Hän näki vähän kauempana pienen talon, joka lämähti vasten hänen kasvojaan. Sama talo, joka oli ollut unessa. Talo jota hän ei ollut aikaisemmin siellä nähnyt. ”Mikä talo tuo on?” Vigdís osoitti keltaista möykkyä vuorilla. ”Ah, se on vain erakkomaja. Tarina kertoo, että siellä asui pari vuotta joku hullu ukko, joka puukotti lapsia. Kukaan ei ole uskaltautunut sinne, sillä kerrotaan myös, että lasten sielut jäivät sinne,” Rudolf tuijotti taivaisiin. Vigdís jähmettyi muistettuaan isänsä ja hänen pakkomielteensä. Rudolf pysähtyi ja kastoi Vigdísiä. ”Et kai sinä ottanut sitä tosissaan?” hän naurahti. ”Se oli vain pelleiltyä,” hän sanoi. ”Älä pelleille minun kanssani,” Vigdís ärähti ja jatkoi matkaansa. ”Miksi olet noin säikky? Kymmenen vuotta sitten et olisi ollut moksiskaan,” Rudolf ihmetteli. ”Kaikki muuttuu,” Vigdís tuhahti. ”Niin muuttuukin, minusta on tullut kolmen pojan isä,” Rudolf huokaisi. ”Mitä?” Vigdís nosti katseensa maasta. ”Niin,” Rudolf hymyili. ”Etkö ole iloinen puolestani?” hän kysyi.

Naru kiristyi. ”En ole,” Vigdís korjasi laukkujensa asentoa. ”Kerroit kirjeessäsi, että olet muuttamassa pois kotoa,” Rudolf vaihtoi hermostuneen nopeasti puheenaihetta. ”Niin, ajattelin vain tulla käymään täällä,” Vigdís valehteli ja katsoi nahkaisia kenkiään masentuneena. ”Miten isäsi v…” Rudolf oli kysymässä, mutta Vigdís keskeytti hänet kesken lauseen. ”Isäni on kuollut mies minulle,” hän piti katseensa maassa. Rudolf vaivaantui hiljaisuudesta, jonka vuoret vangitsivat laaksoon. Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden. ”Mennäänkö katsomaan tuota erakkomajaa?” hän osoitti unen keltaista taloa, joka notkui kukkulalla. Vigdís mietti hetken, mutta virnisti lopulta tekaistun hymyn.

He nousivat kapeaa polkua pitkin ylös, muistellen vanhoja hyviä aikoja. Pilvilautat peittivät auringon ja muodostivat päättömiä kuvioita, joita elämään kyllästyneet ihmiset maalasivat kankaalle ja myivät ne jälkeenpäin taiteena. Harmaat talot värjääntyivät mustiksi.

Lattialuukku kolahti. Rudolf potkaisi suurin elkein lahonneen oven auki. Tunkkaisen kostea ilma vyöryi ulos sekoittaen hetkeksi tarkasti järjestäytyneet atomit. ”Onko tämä sittenkään niin hyvä idea?” Rudolf yski pölyä pois sieraimistaan. Vigdís meni sisälle ja istahti vihertävän mädäntyneille rappusille ja hymyili. ”Muistatko vielä kun asuin tässä kaupungissa?” Vigdísin hiukset nostattivat varjon hänen teräville kasvoilleen, hän risti jalkansa. ”Ikuisesti,” Rudolf ei hymyillyt, vaikka olisikin sitä halunnut.

”Tiedätkö ovatko ne huhut totta?” Vigdís kurkotti katsomaan rappusten päässä seisovaa ovea. ”Huhut?” Rudolf seurasi Vigdísin katsetta ovelle. ”Ne huhut joita toisten lasten äidit kertoivat aina puistossa. Ne huhut jotka kertoivat, että minulla olisi ollut sisar. Kuollut sisar,” Vigdís tuijotti ovea kirvelevin silmin. Rudolf oli vaiti. ”Uskoisitko jos sanoisin, että tuolla ylhäällä on kuollut tyttö, kuollut sisar?” Vigdís nousi ylös tukien itseään toisella kädellä. Rudolf nappasi Vigdísin käden pakottaen hänet katseensa alle. ”Mitä helvettiä sinä puhut nainen, kuuntelisit vähän itseäsi. Kuuntele! Kuulostat aivan sekopäiseltä isältäsi,” Rudolf karjui hysteerisenä, silmät kiljuen pelkoa ja vihaa. ”Turpa kiinni!” Vigdís riuhtaisi itsensä kumoon peittäen korvansa huudoilta. Lopulta hän purskahti itkuun ja työnsi otsansa polvien suojaan. Rudolf pyyhkäisi peukalollaan pölyä ovenkarmeista ja istahti sitten Vigdísin viereen.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen, Rudolf avasi suunsa ”Miten voit?” hän kysyi heikolla äänellä. Vigdís painoi päätänsä syvemmälle polviin. Rudolf odotti kärsivällisesti vastausta. ”Näin kerran kun tähdet tippuivat taivaalta, silloin huomasin kuinka kauniita ne olivat. Siihen asti ne olivat vain olleet valopilkkuja taivaalla, mutta näin kun ne tippuivat. Ne tippuivat suoraan silmiini, minua itketti, ne polttivat silmiäni. Ne olivat niin kauniita.” Vigdís tyrehdytti vuotavan kurkkunsa. Rudolf kosketti Vigdísin pitkiä mustia hiuksia ja nousi seisomaan.

Hän huokasi ja lähti nousemaan mädäntyneitä portaita ylös, ovea kohti. Vigdís katsoi alhaalta Rudolfin taipunutta selkää, joka notkui katkeamispisteessä. Rudolf nosti tärisevän kätensä oven kahvalle ja painoi sitä alas. Ovi oli lukossa. Valtava helpotuksen tunne täytti hänen hermostonsa. ”Se on lukossa,” Rudolf sanoi ja kääntyi. Vigdís seisoi askelman päässä hänestä ja hymyili. Rudolf hätkähti kalpeita kasvoja, jotka hengittivät hänen kaulaansa. Vigdís painoi kätensä oven kahvalle, ovi naksahti naristen auki. ”Ah, se on auki,” hän sanoi ja astui huoneeseen. ”Haluatko tavata sisareni?” Vigdís painoi kätensä toisen oven kahvalle ja hymyili valkoisessa yöpaidassaan.

---

(Saa kommentoida vapaasti)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä