Onko koskaan tullut mieleesi, miten 1970-luvun seurakunta kohtelisi sinua? Olisitko valmis tekemään välittömästi parannuksen väärästä hengestä jos sinua siihen kehotettaisiin, vaikket yhtään tietäisi mistä on kysymys?
Minua askarruttaa se, että jos voisin siirtyä ajassa 1970-luvun hoitokokousten keskelle, joutuisin hyvin todennäköisesti sidottavaksi. En osaisi pitää suutani kiinni kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Mikä minun syntini silloin olisi? Olisiko vaikeneminen niin kultaa, että omaa mielipidettään ei "autuutensa haastolla" saisi ilmaista, edes kysellä "miksi"?
Nyt joku voi ihmetellä miksi spekuloin tälla tavalla. Mutta jokainen vl on lapsuudestaan asti varmasti kuullut opetettavan kuinka Jumalan valtakunta on muuttumaton. Miksi nyt ei tällaista hoitokäytäntöä ole? Miksi nyt ei vaadita ihmisiä parannukseen väärästä hengestä?
Joku voi vastata, että silloin oli lakihenkisiä hoitajia, joilla tuli ylilyöntejä. Voisiko siis todeta, että onneni on etten elänyt tuota aikaa. Näiden "ylilyöntien" myötä sidotut ovat ja pysyvät edelleen sidottuina. Onko siis jokainen sitominen ollut erehtymättömän oikea, vaikka sideavainten käyttäjän olisikin jälkeenpäin todettu toimineen lakihengessä? Jos vastaus on ei, mistä asiasta tällaisen väärin perustein sidotun olisi pitänyt tehdä parannus?
Minua askarruttaa se, että jos voisin siirtyä ajassa 1970-luvun hoitokokousten keskelle, joutuisin hyvin todennäköisesti sidottavaksi. En osaisi pitää suutani kiinni kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Mikä minun syntini silloin olisi? Olisiko vaikeneminen niin kultaa, että omaa mielipidettään ei "autuutensa haastolla" saisi ilmaista, edes kysellä "miksi"?
Nyt joku voi ihmetellä miksi spekuloin tälla tavalla. Mutta jokainen vl on lapsuudestaan asti varmasti kuullut opetettavan kuinka Jumalan valtakunta on muuttumaton. Miksi nyt ei tällaista hoitokäytäntöä ole? Miksi nyt ei vaadita ihmisiä parannukseen väärästä hengestä?
Joku voi vastata, että silloin oli lakihenkisiä hoitajia, joilla tuli ylilyöntejä. Voisiko siis todeta, että onneni on etten elänyt tuota aikaa. Näiden "ylilyöntien" myötä sidotut ovat ja pysyvät edelleen sidottuina. Onko siis jokainen sitominen ollut erehtymättömän oikea, vaikka sideavainten käyttäjän olisikin jälkeenpäin todettu toimineen lakihengessä? Jos vastaus on ei, mistä asiasta tällaisen väärin perustein sidotun olisi pitänyt tehdä parannus?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Olet epäilemättä onnellinen kun sinun ei tarvinnut kokea noita aikoja. Minä koin. Minua ei toki sidottu (olin todella nuori silloin), mutta epätoivoisesti tein parannusta parannuksen perään ja välillä mietin ahdistuksissani, mistä vielä voisin tehdä parannusta. Minä kasvoin lakihenkiseksi uskovaiseksi. Niin lakihenkiseksi, että uskosta tuli minulle vähitellen kapeneva putki, jonka päässä ei ollut valoa... Muuta vaihtoehtoa ei enää ollut kuin luopua siitä kaikesta.
Olen huomannut että ikäisesi ja nuoremmat ovat todella toista maata: teillä on armo ja lupa puhua asioista, kysellä, epäillä ja pohtia.
Millaisia olemme me, 60-luvun puolessa välissä syntyneet? Olen puhunut näistä asioista monien kanssa, luopuneiden ja edelleen uskovien, ja samanlaisia ahdistuksia on. Toki lapsuuden asuinpaikkakuntakin vaikuttaa asiaan. Kaikilla paikkakunnilla hoitokokousrumba ei ollut yhtä rajua.
ensin saan tietää mihin uskoon kuulut.
Sen pitäisi käydä kyllä ilmi kirjoituksestani. :)
ettei tunnista veljeä/sisarta ellei tämä käytä "Kaanaan kieltä".
Minäkin sain eropassin eli minut sidottiin. Itse en ymmärtänyt syytä, enkä ymmärrä vieläkään. Mutta syy taisi olla se, että kysyin: miksi?
Nyt tiedän, että ne sitojat eivät voineet itse olla oikein uskomassa. He tekivät hirvittävän synnin. Nyt vaan kysyn, että miksi he vieläkin ovat puhujina, vaikka eivät ole tästä synnistä tehneet parannusta?
Miksi?
oli toiminnassa mukana ja ei ole saanut tuntoa teoistaan.
Viime talvena tällä palstalla joku vl-saarnaaja kirjoitti vuosikymmenten takaisen "sielunhoidon" jälkien korjaamisesta näin: "Kuka voi osoittaa, että noiden vanhojen asioiden esille ottaminen on Jumalan tahto?"
Eipä kai kukaan ihminen. Ellei Jumala suuressa armossaan herätä tekijöiden omiatuntoja. Sitä minä ja moni muu "hoidetuista" rukoilemme.
Kyllä se nyt vaan on sillä lailla, että jos haluat päästä selville vesille tämän asian kanssa, niin otappa yhteyttä tähän henkilöön, jonka mainitset. Olen varma siitä, että keskusteluissa hänen kanssaan pääset asiassa ainakin vähän eteenpäin. Sanoisin näin ettei ole kovin rakentavaa täällä koko ajan purkaa pahaa oloaan tästä kyseisestä sinulle hyvin vaikeasta kokemuksesta. Ymmärrän kyllä sinua.
(Hymiöitä en osaa käyttää enkä tämän enempää lohduttaa.)
Ps. kumma kyllä , mutta kun viime yönä heräsin klo. 02.45, niin ensimmäinen ajatus minulla olit sinä ”vanha vaimo”. Aivan rukoilin sitä Jumalalta, että kaikki, jotka täällä purkavat pahaa sisintään, pääsisivät omantunnon kuormista uskomisen iloon ja rauhaan.
On hyvä, että puolestani rukoillaan. Siitä vain olen murheellinen, kun et ymmärrä rukoilla niitten puolesta, jotka minulle tämän murheen aiheuttivat. Et rukoile, että heille tulisi synnin tunto ja he tekisivät parannuksen suurista synneistään.
Vaikka minulla on rauha Jumalan kanssa ja syntini anteeksi annettuina Jeesuksen nimessä ja veressä, se ei silti ole poistanut, eikä voikaan poistaa tätä psyykistä traumaa, joka on jäänyt ja jää ikuisiksi ajoiksi kannettavakseni.
Nämä asiat pitää kasvotusten keskustella. Ei niille voi täällä tehdä mitään. Valitettavasti.
valitettavasti.
pisaroista kasvaa joki.
Olen itse elänyt ko ajanjakson ollessani nuori ja juuri aikuistuva. Kävin ry:llä edessä tekemässä parannusta asioista tuntematta asian satuttavan sen syvemmälti. Hoitokokouksessa illalla saatettiin päätyä tietyn asian tiimoilta tulokseen, että se on hempeyttä ja (lähes) kaikki osallistujat kävivät korjaamassa asiansa. Omalla kohdallani minulla ei ole jäänyt mitään hampaankoloon ko tilaisuuksissa vetäjän roolissa olleita vastaan. Ymmärrän toki esim vanhan vaimon tunteet, koska jokainen tilanne oli aina erilainen. Se, mikä on hoitokokouksista itselleni jäänyt (ja on edelleen), on sitomisen pelko samoin kuin pelko omien asioitteni julkiseen reposteluun (yhteisessä kokouksessa vaikkapa ry:n srk-päivillä). Eli kyllä se menneisyys vahvasti vaikuttaa omaan käyttäytymismalliini. Historian painolastista on vaikea päästä eroon ja en koe olevani kaikilta osin vapaasti uskomassa.
Sitten muutama yleisempi kommentti.
Jo joskus aiemmin kyselin hoitokäytännöistä ja milloin se astui ry:n toiminnassa mukaan Onkohan kellään tietoa siitä? Sidottiinko ihmisiä julkisesti esim 60 -luvulla ja aiemmin?
Ihan mielenkiintoisen pointin huomasin lukiessani Mauri Kinnusen (tietääkseni itsekin vl) uutta väitöskirjaa Viipurin läänin lestadiolaisuudesta ennen sotia. Olen aina kuullut, että eriseurojen yhteydessa käytetään termiä hoitokokous ja eriseuralaiset sidottiin ja he luopuivat yhdestä ainoasta uskosta (termit ihan muistelujen pohjalta). Kuitenkin Kinnunen tuo esiin, että vanhoilliset ja muut ryhmät kävivät lukuisia keskusteluja, joista käytettiin termiä SOVINTOKOKOUS. Eli ennen asioita yritettiin sovitella rakkaudella ja 70-luvulla käytäntö ja termistö muuttui ja asioita ruvettiin hoitamaan lain kautta (ihan minun tulkinta :-)). Uskoisin kyllä, että esim Kinnunen osaisi vastata ko kysymykseen. Ainakin väitöskirjan lähdemateriaali on kattava, ja johtokuntien pöytäkirjat kahlaamalla linjamuutos varmaan löytyisi, jos sellaista on.
Sinällään olisi mielenkiintoista saada tutkimus käsiin, jossa olisi käyty läpi eri ry:iden johtokuntien pöytäkirjat ja todeta tai kieltää linjamuutoksen olemassaolo. Olisiko siinä teologiopiskelijalle gradun aihetta? Samaten johtokuntien pöytäkirjoista voisi löytyä muita mielenkiintoisia asioita. 70 ja 80 -luvuilla kun oli vielä tapana kirjoittaa niihin yksityishenkilöiden nimet ja asiat varsin tarkasti. Itse luin joskun oman ry:mme vanhoja pöytäkirjoja, niin niissä oli eroa esim 50-luvun ja 80 -luvun alun välillä. Voitte arvata, kummassa oli laki enemmän esillä.
Miettiessäni 70-lukua kieltämättä mieleen nousee ajatus pienestä linjamuutoksesta oikealle vapauden (en tarkoita lihallista vapautta) kustannuksella. Tällaisesta muutoksesta kertovia asioita ovat mielestäni
- hoitokokoukset ja sitominen
- siionin laulujen uudistaminen
- ry:iden voimakas rakentaminen
- voimakas nuorisotyö
- yksittiset kannanotot kuten kirkkokuoroon kuuluminen
- jne, jne
Huom1! En arvostele esim nuorisotyötä ja toimitalojen rakentamista. Mietin vain, miten moni asia kulminoituu tiettyyn ajanjaksoon.
Huom2! Joku vl voi ihmetellä ajatuksenjuoksuani ja pientä kriittisyyttäni. Jos vain olisi olemassa joku forum, joista näistä voisi keskustella avoimesti (ihan vaikka omilla nimillä), niin olisin kiitollinen. Haluan vain peilata omia ajatuksiani ja toimintatapojani Raamattu ja muut lähteet kontra saamani vl-opetus ja historian tuoma toimintatapa.
Silloisella paikkakunnalla pidettiin kirjaa siitä, kuka kävi tekemässä parannuksen. Jos ei näkynyt nimeä kirjassa, se tarkoitti ettei ole katumusta, ja henkilö piti sitoa.
jos ne on vanhoja. Toivoisin niin... Se tekee vaan sinun ja näiden muiden elämän vaikeaksi jos ette pysty unohtamaan.
Ei minullekaan ole kaikki ole ollut vaan sitä, että olsin pilven reunalla istunut ja heilutelllut jalkoja.
Ei auta kuin sellaisessa tilanteessa mille ei mitään voi, hyväksyä se ja antaa asian olla.
Pääasia on että ei kuivaa omaa uskoa tällasilla asioilla.
Se tulee lian raskaaksi elää, jos vängellä yrittää muuttaa asioita joille ei voi mitään.
Kaikke hyvää teille toivottaen ja Hyvää Joulun odotusta!
Ei vanha, tai edes kipeä ja vanha asia, tarkoita sitä, että se pitäisi unohtaa.
Menneisyys vaikuttaa myös nykypäivään. Eikö?
Minun mielestäni 70-luvun lakihenkeä on tälläkin palstalla nähtävissä.
Miten niin näille asioille ei voi mitään? Minusta vain asioita pohtimalla voi saada niihin oikean vastauksen ja myös selville mitä se omatunto näistä asioista sanoo. Se, että joku toinen voi omien sanojensa mukaan "ymmärtää uskonasiat lapsenomaisesti vain uskon kautta", on toisten korvissa vain sanahelinää. Minua ainakin kiinnostaa myös opilliset vanhat asiat, koska ei ole oikeaa uskoa ilman oikeaa oppia. Pelkkä fraasien toistelu ei pidä seurakunnan linjaa oikeana.
..eikö saisi yrittää ymmärtää historian tapahtumia, joissa toisia on sorrettu? (esim. juutalaisvainot)
Pitäisikö nämäkin unohtaa.
En todellakaan rinnasta juutalaisvainoja 70-lukuun, vaikka joku tästä sen johtopäätöksen tekeekin. Toivon vain että sinäkin ymmärtäisit sen että ei noiden "70-luvun syyttömien kärsijöiden syyttömyyttä" uskovaisten keskuudessa voi millään muulla tavoin palauttaa kuin avoimella keskustelulla. On todella hämmästyttävää lukea kun joku täällä laukoo: "Itse ovat pois poikenneet, tekisivät parannuksen." No, helppo se on noin ajatella, kun ei syvemmin uskalla asiaan parehtyä.
En voi unohtaa ennen kuin olen julkisesti sanoutunut irti siitä mitä en hyväksy.
Eetu (katso edellinen viesti tässä samassa ketjussa) ei halunnut rinnastaa 70-lukua juutalaisvainoihin, mutta minäpä nyt kokeeksi rinnastan. Tietenkään rinnastus ei ole täydellinen, mutta se toivottavasti avaa hieman sitä, miksi on mahdotonta vain unohtaa tapahtunutta. Oletetaanpa siis, että Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan Euroopan mantereella ja sodan loppumelskeissä se olisi tuhonnut lopullisesti juutalaiset Euroopasta. Kansallissosialistinen ajattelutapa ja retoriikka olisi jäänyt voimaan Euroopassa. Myöhemmin, esimerkiksi Hitlerin kuoltua 1960-luvun alussa, Saksa olisi vähin äänin luopunut kiihkeimmästä kansallissosialismista. Retoriikkaa olisi lievennetty, mutta esimerkiksi rotuoppeja ei olisi koskaan kumottu. Niitä opetettaisiin kouluissa, tosin lievenntyssä muodossa, mutta yksityisesti moni uskoisi jopa kaikkein äärimmäisiin rotuoppeihin. Juutalaisten tuhoamista ei olisi koskaan käyty läpi, joten useimmat nuoret saksalaistet ja muut eurooppalaiset eivät olisi tietoisia kansanmurhasta. He tietäisivät, että sodan aikana rotuasiassa tuli hieman 'ylilyöntejä', mutta noiden ylilyöntien olemus ei olisi selvillä. Useimmat nuoret eivät uskoisi, että ketään on tapettu juutalaisuuden takia, vaan he arvelisivat, että tapetut olivat esimerkiksi vakoilijoita. Osa juutalaisia tappaneista SS-miehistä olisi arvostetuissa valtiollisissa viroissa. Osa heistä häpeäisi itsekin sitä mitä tuli tehdyksi, osa ei.
Voitaisiinko kansanmurha unohtaa? Uskaltaisitko sallia lapsillesi opetettavan rotuoppeja, joiden perusteella kansanmurha tehtiin?
Mitä tulee hoitokokouksiin, olemme toivottavasti matkalla kohti unohtamista, mutta asioiden kohtaamisen kautta. Luultavasti menee vielä ainakin muutama vuosi ennen kuin asia saadaan loppuunkäsitellyksi. Näen itselleni kaksi päävaihtoehtoa:
Vaihtoehto 1: Vl-liike lähtee yhteisönä selvittämään asioita: Teetetään puolueeton historiallinen tutkimus siitä mitä tapahtui, ja sen jälkeen teetetään puolueeton opillinen analyysi siitä, minkä oppien tai asenteiden takia niin tapahtui. Sitten jokainen tutkistelee yksin ja yhdessä asioita sydämessään toivoen, että Jumala avaisi, mikä meni pieleen ja olisiko syytä irtisanoutua joistakin teoista tai opeista, tai tehdä niistä parannus jos sattui itse olemaan niissä osallisena. Tämän jälkeen vl:ien ei tarvitsisi selitellä asioita parhain päin eikä kulkea korvat luimussa tai luulotella ettei mitään tapahtunut. Päästäisiin elämään ja uskomaan vapaammin. Tuo prosessi veisi noin 3-10 vuotta. Prosessi pitäisi aloittaa nyt heti.
Vaihtoehto 2: Vl-liike ei ala selvittää asioita. Pelkään, että tällä vaihtoehdolla olisi minulle radikaalit seuraukset: En voisi enää luottaa tähän yhteisöön yhteisönä. En uskaltaisi päästää lapsiani rauhanyhdistyksen raamattuluokkaan tai rippileireille, tai ainakin joutuisin varoittamaan heitä siellä mahdollisesti saarnattavasta väärästä opista. Luultavasti yrittäisin jossain vaiheessa, muutaman vuoden sisällä, sanoutua julkisesti irti väärinä pitämistäni asioista, mutta joutuisin tekemään sen jonkin ei-vanhoillislestadiolaisen tiedotusvälineen kautta. Jos minua ei sen jälkeen sidottaisi, voisin kai jäädä hyvällä omallatunnolla vl-liikkeeseen; minulla ei ole nimittäin tiedossani mitään muutakaan liikettä, jossa kaikki asiat varmuudella olisivat hyvin. Mutta jos minut sen jälkeen sidottaisiin, minun olisi pakko päätellä, että Jumalan valtakunta ei kai ole meidän keskellämme, ja olisi pakko lähteä etsimään sitä muualta.
Voin täysin sydämin yhtyä kirjoitukseesi, mehem. Juuri näin ja aamen.
Minä kuljen Rauhan Sanan seuroissa. Kyllä Jumalan valtakunta on siellä myös. Siellä saarnataan evankeliumia oikein, kuten sen lapsuudessa kuulun vl-liikkeessä. Sinne on vain pesiytynyt se lakihenki, jonka olet itsekin huomannut. Sellaista ei onneksi ainakaan vielä ole havaittavissa Rauhan Sanasta.
Jos et enää löydä paikkaasi vl-liikkeessä, tule Rauhan Sanaan. Siellä ei sinua ahdistella (eikä tultuasi tarvitse tehdä parannusta "eriseurasta" tai "väärästä hengestä") ja voit uskoa vapain rinnoin ja "hoitokokouksia" pelkäämättä:)
Tulipahan kiireessä vähän sekava viesti. Lakihengen pseiytymispaikaksi tarkoitin vl-liikettä, en Rauhan Sanaa:)
Tärkeätä asiaa jälleen kirjoitat.
On selvästi havaittavissa, että nuo 70-luvun vaiheet, jotka elävät meidän nuorten aikuisten ja keski-ikäisten lapsuusmuistoissa, ovat tällä hetkellä vahvasti pinnan alla kytemässä. Niitä ei millään voi lakaista maton alle.
Myöskin julkisuuskuvamme kärsi noissa vaiheissa ihan omaa syytämme pahan kolhun. Jossakin kirjassaan edesmennyt Martti Linqvist (viisas mies) pohdiskeli, mitä tapahtui vanhoillislestadiolaisuudelle 70-luvulla. Hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaan vl-liike oli lämmin, helposti lähestyttävä ja selvästi evankeliumia saarnaava herätysliike jota ulkopuolisetkin kunnioittivat. Noiden hurjien vaiheiden melskeessä mukaan tuli armoton lakihenki, salamyhkäisyys, oudot yölliset hoitokokoukset ja tuon kaiken seurauksena subjektiivisen puolustautuvat argumentit ja salailun ilmapiiri.
Minusta on liikkeen elämän ja kuoleman kysymys, kohdataanko nuo asiat avoimesti ja rehellisesti vai jatketaanko väistelyä, salailua ja mustan selittämistä valkoiseksi.
Natsi-saksa vertauksesi oli osuva. Samoin Marxin kauniiden, inhimillisessä humaanisuudessaan lähes "kristillisten" kirjoitusten (vrt. Raamattu) pohjalta tulkittu kommunistinen yhteiskuntajärjestys ja sen vallankäytön mekanismit.
Itse teen vertauksen mielelläni perheeseen. Virtahepo olohuoneessa on minusta osuva. Miten sen kanssa toimitaan? Jos siis vaikka kotona olisi ollut fyysistä väkivaltaa. Opetettaisiinko perheenjäsenille, että itse kussakin on myös itsessään vikaa kun joutuu pahoipitelyn kohteeksi, se tulee muistaa ja olla ehdottomasti hiljaa ulospäin. Kodin asioita ei huudella, omaa pesää ei liata. Näin toimimalla synnytettäisiin ahdistavan epärehellinen ja traumatisoiva ilmapiiri.
Kun ainoa oikea vaihtoehto ja myös uuden suunnan aloitus olisi tunnustaa tosiasiat, meillä ei hallittu tilannetta, tehtiin väärin, pyytää anteeksi, ehkä selittää mikä siihen vääryyteen omalta kannalta ajatellen on johtanut. Ulkopuolista apuakin ehkä tarvittaisiin.
Noin toimimalla tilanteen vahingoittavuus voitaisiin minimoida kun ei kiusallisten tosiasioiden peittämiseksi vielä lipsuttaisi syöttämään pahoinpitelyn uhreille epärehellistä, epäloogista ja oudolla tavalla syyllistävää maailmankuvaa.
Eräs ystäväni sanoi, ettei 70-lukua millään voida alkaa käsitellä koska samalla jouduttaisiin tunnustamaan julkisesti, että silloin todella tehtiin väärin (nykuisinhän se on vähän noin ja näin, miten sen nyt ottaa...). Samalla sellaisista toimintakäytännöistä jouduttaisiin lopullisesti luopumaan - onko vl-liike siihen valmis?
Mikä olisi mielestäsi se käytännön toimi, millä esim. mainitsemasi puolueeton selvitys voitaisiin aloittaa? Luulen, että sille olisi suuri tilaus - mutta myös vastustus olisi melkoista.
Niin... miten saada historiallinen tutkimus konkreettisesti liikkeelle? Ensimmäisenä tulee mieleen syvä huokaus: Ei taida onnistua. Mutta toisaalta, miksi luovuttaa heti; eihän sitä koskaan tiedä.
Voisimmeko tällä palstalla luonnostella yhdessä hankesuunnitelmaa 70-luvun hoitokokousten historiatutkimukselle. Jos saisimme mukaan 5-10 palstalaista ja jokainen kehittäisi yhteistä suunnitelmaa 5-10 vaiheessa, saataisiin yhteensä 25-100 kehitysvaihetta, mikä ehkä tuottaisi noin 4-5 kuukaudessa luonnoksen. Tarkoitan nyt ihan vakavaa, ammattimaista suunnitelmaluonnosta. Sen pitäisi sisältää seuraavantapaisia asioita:
1. Tutkimuksen tavoitteet ja laajuus
2. Aineistotarpeet (arkistot, haastattelut, julkaisut, äänitteet, ...)
3. Tutkimuksen metodit
4. Tutkimustehtävät yksityiskohtaisesti
5. Arviot eri tehtävien työmääristä ja aikatauluista
6. Sidosryhmät (Aineistojen haltijat, haastateltavat)
7. Rahoitus
8. Tekijät
9. Kokemukset alustavista yhteydenotoista (Eli otettaisiin alustavasti yhteyttä sidosryhmiin ja pyrittäisiin selvittämään heidän yhteistyöhalukkuutensa)
10. Odotetut tulokset
Ajatuksena siis on, että työn alla olisi yksi yhteinen suunnitelmaluonnos ja että jokaisella olisi lupa esittää siihen parannuksia. Aluksi toimittaisiin aivoriihimäisesti (sensuroimatta), myöhemmin pyrittäisiin myös karsimaan, säätämään ja korjaamaan. Jos esiintyy erimielisyyttä jostain suunnitelman osasta, annetaan syntyä useampia haaroja; ne voivat myöhemmin sulautua yhteen tai olla sulautumatta.
Kun luonnos/luonnokset olisi saatu valmiiksi, voisimme arvioida sen/niiden toteuttamiskelpoisuuden. Jos siinä vaiheessa löytyy riittävän yksimielinen porukka viemään hanketta eteenpäin, se porukka voisi kokoontua, kirjoittaa luonnoksen puhtaaksi ja päättää jatkotoimista. Siinä vaiheessa porukan olisi kai pakko myös 'tulla ulos' eli esitellä asiaa julkisesti omilla nimillään.
Täällä netissä tehtävään luonnosteluun osallistuminen ei tietenkään sido mihinkään, vaan jokaisella on oikeus jättäytyä pois missä vaiheessa tahansa. Uskon, että suunnitelmaluonnoksen tekeminen olisi jo sellaisenaan hyödyllistä vaikkei se johtaisikaan jatkotoimiin.
Onkohan joukossamme ketään historiantutkimuksen ammattilaista?
Sinä itse näyt olevan hyvä ammattilainen tutkimuksen alalta. Vaikka et olisi historiantutkimuksen ammattilainen, niin joka tapauksessa humanistisenalan ammattilainen näyt olevan. Kukaan muu kuin ammattilainen ei olisi voinut noin järjestelmällistä ja -sanoisinko-täydellistä suunnitelmaa kehittää näin äkkiä.
Jos sinua kiinnostaa, olisin mielelläni mukana tässä projektissa, en suinkaan johtajana, vaan pikkuosasena vain.
Jatkahan kehittelyä. Voisit tehdä uuden aloituksen tältä pohjalta, sillä tuo sinun tekstisi hukkuu tähän paikkaan. Saisit siihen monia muitakin mielipiteitä.
Onnea hyvälle jatkolle:)
Minäkään en ehkä haluaisi olla vetäjänä tällaisessa ryhmätyössä. Luultavasti pelkään riippumattomuuteni menettämistä, ja riippumattomuus on mulle tällä hetkellä hyvin tärkeää. Haluan säilyttää vapauteni tarkastella kriittisesti sekä vlestadiolaisuutta että kaikkea muutakin; vl on vain mulle kaikkein tärkein tarkasteltava, koska olen itse siinä mukana.
Toisaalta, historiatutkimuksen ideana olisikin, että pidättäydytään jyrkästi ottamasta kantaa siihen, tehtiinkö oikein vai väärin. Pyrittäisiin vain saamaan selville, mitä tehtiin.
Toivon, että asia etenee omalla painollaan Suomi24:ssa tai muualla.
Luultavasti vetäydyn lähipäivinä joulutauolle tältä palstalta. Joulun jälkeen täytyy katsoa, löytyykö puhtia jatkaa kirjoittelua.
Mutta, isot projektit kannattaa aloittaa heti. Joten yksi kysymys ilmiön laajuudesta: onko kenelläkään arviota siitä, kuinka monta ihmisitä Suomessa sidottiin vuosien 1970-1980 välisenä aikana? Oliko sitominen joillain paikkakunnilla erityisen vilkasta tai oliko joitakin paikkoja, joissa sellaista ei lainkaan esiintynyt?
Älä lähde palstalta lopullisesti, Mehem. Sinua tarvitaan täällä.
Joululoman tietysti olemme itse kukin ansainneet.
Suunnitelmasi historiantutkimuksesta oli vakuuttava. Siihen voisivat ryhtyä naimattomat teologit (eivätkö naimattomuus ja kiinnostus teologiaan korreloikin aika lailla...)
Itse jokunen vuosi sitten gradun vääntäneenä useampi pieni lapsi jaloissa ja yksi vatsassa katson kauhulla noita suunnitelmiasi. Ei löytyisi tässä elämäntilanteessa aikaa eikä voimiakaan. Jatkuva ylikuormitustilanne vallitsee jo nykyisellään ihan tavallisen arjen pyörittämisessä.
Mutta näen tilanteen tietyllä tavalla valoisana tällaisenakin.
Välillä nimittäin uskoni hiukan horjui nimenomaan täällä palstalla, kun itse kaikenkarvaisine epäilyksineen ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Siis täällä. Livenä olen aina ihan riittävästi tuntenut kuuluvani joukkoon, ympärilläni on ollut pääasiassa hyvin sydämellisiä ja avarakatseisia vl-kristittyjä. En toden totta ole kokenut liikettä siinä valossa kuin se täällä välillä alkoi tuntua.
Paitsi yksittäisissä tapauksissa, jotka sitten minua aika lailla ovat kauhistuttaneetkin. Uskon nimissä on ympärilläni tapahtunut sellaisiakin asioita, joita ei millään ymmärrä rakkauden töiksi.
Ja tietysti on ankeita muistoja lapsuudesta, minun kotipaikkakunnallani oli kovat kuohut 70-luvulla ja niistä tavalla tai toisella joutui osalliseksi itse jokainen.
Mutta näen tilanteen valoisana siitä syystä, että yhä useampi pohtii uskonasioita rehellisesti ja omakohtaisesti. Tärkeää on myös sen asian ymmärtäminen, että vaikka itselle nämä tietyllä tavalla lähempää tarkastelua kestämättömät piirteet vl-liikkeessä eivät käytännön elämän kannalta olisikaan kauhean suuri asia, keskuudessamme on niitä, jotka oma toimintamme ja uskolle asettamamme ehdot saa loittonemaan Jumalasta.
Irrottautuminen liikkeestä ei ole koskaan tuntunut itselleni edes vaihtoehdolta. Pidän monista asioista, esim. opillisessa mielessä kritisoimani elämäntapa sopii minulle, en kaipaa elämääni "maailmallisia huvituksia", en ole luonteeltani sellainen. Enkä kaikkia vl-liikkeen paheksumia huvituksia edes pidä maailmallisina (esim. klassisen musiikin konsertit), eli voisin niitä kyllä harrastaakin - mutta eivät vaan kiinnosta. Ja vl-ihmisistä tykkään ihan mahdottomasti.
Sitä paitsi en katso sen olevan edes ihan vapaan valintani asia siinä mielessä, että minulla kuten monella muullakin, on uskon lisäksi myös syvälle juurtunut vl-identiteetti. Siitä tuskin koskaan pääsisi vaikka miten ratkaisisi uskonasiansa. Irrottautuminen olisi minulle väkivaltainen reuhtaisu jota siis monestakaan syystä en halua.
Tietysti olisi hyvä vielä saada itsensä vakuuttumaan siitä, että myös vl-uskolla voi päästä taivaaseen :)...
Jos olisin elänyt, minulle olisi todennäköisesti pidetty hoitokokousta, minulle ja miehelleni. Mutta minä tiedän, että silloin aikanaan teimme väärin. Yritimme kovasti kilvoitella, mutta emme jaksaneet. Siitä asiasta olisin ilomielin tehnyt parannusta vaikka seurakunnan edessä.
Mutta jos olisi niin, etten tietäisi, mitä olen väärin tehnyt, vaatisin selitystä. Olen kuullut, että silloin toimittiin monessa tilanteessa liian äkkinäisesti, liian jyrkästi. Ja tehtiin hirveästi vahinkoa. Mutta on niitä asioita korjattukin. Ja nykyään toiminta on toisenlaista.
En minä kyllä muista, että Jumalan valtakunnan muuttumattomuudesta olisi puhuttu. Jumalan Sana on muuttumaton, elävä usko on muuttumaton. Tottakai Jumalan valtakunta muuttuu, se koostuu niin monesta eri asiasta. Ja usein on todettu, että seurakunta voi erehtyä, mutta kun se huomataan, virheet pyritään korjaamaan. Mielestäni hajaannusten aiheuttamassa 70-luvun lakihenkisyydessä oli kyse juuri tästä. Enää ei sellaista ole, vaan uskominen on todellakin nykyään vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.
Niin, tiedän että nykyään on toisin. Mutta ei se muuta alkuperäistä ihmettelyäni miksikään. Luulen että jos sanoisit näkemyksenäsi, että Jumalan valtakunta voi muuttua ja seurakunta erehtyä, saisit aika paljon vastustusta. Se kyllä voidaan sanoa, että ulkonaiset tavat saattavat muuttua, mutta oppi ei. Ja tämä sitomiskäytäntö kuuluu hyvinkin niihin opillisiin eikä kulttuuriisiin asioihin, koska siinä käsitellään suoraan ihmisen sieluntilaa ja hänen autuuttaan.
Sanoit, että kun seurakunta erehtyy, virheet pyritään korjaamaan. Miten käy, jos seurakunta on erehtynyt sitoessaan jonkun ulkopuolelle? Onko tällaista sitomista koskaan peruutettu? Mikä on vääryydellä sidotun ihmisen sieluntila mielestäsi?