Huomasin juuri itsessäni erään ärsyttävän piirteen. Huomasin sen koska alkoi jälkeenpäin hävettämään erittäin paljon. Tätä on jatkunut tosi pitkään. Muistan yläkoulusta saman jutun, mutta sitten oli monta vuotta jolloin en tehnyt näin, mutta nyt se on tullut takaisin.
Kaveri kysyi rutiininomaisesti kysymyksen "Mitä kuuluu?" Vastasin "rehellisesti" että huonoa. Kaveri sitten huolestui ja kyseli mitä on sattunut. Oikeasti ei ollut edes mitään vakavaa, vähän vain väsytti ja harmitti juuri alkanut riita sukulaisten kanssa. Oikeasti asia ei kosketa minua paljoa ja en ole niin surullinen mitä esitän. Saan jollain tavalla jotain mielihyvää siitä, että ihmiset luulevat että minulla menee huonosti. Kaveri kyseli monta kertaa mikä minulla on hätänä ja haluaisi auttaa minua. En kertonut mitään koko asiasta ja käskin kaverin olla miettimättä sitä enää. Kaveri suostui, mutta kuitenkin kohta vielä sanoi, että voin aina puhua hänelle luottamuksellisesti ja voisin kertoa tämänkin asian kun olisin valmis. Sanoin, että anna asian olla. Olen monta kertaa nolannut itseni tämän inhottavan pakkomielteen takia ja hävettää tavata kavereitani enää. Minua hävettää. Mistä tällainen voi johtua? Joskus tunnen syvää surua sisälläni, mutta se ei häiritse elämääni. Se tulee vain harva ilta, kun itken, mutta olen kuitenkin onnellinen. Mutta aina kuitenkin pitää päästä kavereille "kehumaan" kuinka huonoa minulle kuuluu. Puoletkaan siitä tunteen ilmaisemisesta ei ole totta. Olen oikeasti onnellinen.
Jos jotain kiinnostaa, olen 21 vuotias nainen.

Vastaukset 2
Vanhimmat
On vittu kuule sama ongelma joten kuulisin mielelläni vastauksia tähän...:
http://www.vauva.fi/keskustelu/1393248/ketju/aiti_tekee_lapsesta_sairaan_saadakseen_huomiota
Välillinen munchausenin syndrooma kertoo huomiontarpeesta, kun pseudodiagnooseja jaellaan tyttärille ilman kliinisiä tutkimuksia.