Yhyyyyyyyy

Toissa iltana oli uutisia Pluto-luotaimesta. Ajattelin ihan samaa, mutta en niin toiveikkaana. Tuli mieleen, että periaatteessa meteoriitti voisi jysähtää katon läpi maikkariini ja se olisi sitten siinä tämä elämä. Sitten valtasi toisenlainen ajatus - vahvasti Jumalaan uskovana tiedän, että Hänen sallimattaan ei edes hiuskarvani valahda maahan.
Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Matt. 10: 30.

Olin nuorena todella yksinäinen, siis parikymppisenä ja vähän yli, ehkä allekin. Öisin en saanut nukuttua, teki mieli repiä hiukset päästä, itkin ja käperryin tuskaani. Aamulla olin väsynyt, enkä jaksanut mitään. Löysin kuitenkin yhden harrastuksen, ensiavun spr:ssä ja sain kavereita sekä arkista elämää. Jonkin ajan kuluttua aloin myös lenkkeillä ja uida, luulen, että nämä pelastivat minut. Toki olen nyt vanhanakin helposti masentuvaa sorttia, mutta pääsin kuitenkin tuosta karmivasta yksinäisyydestä ja raastavasta tuskasta. Olihan se alkuun vaikeaa, mutta koin, ettei ole vaihtoehtoa ja sitten aloin vähitellen pitää elmästä, jonkin verran.

Mun puolesta tänne pallonpuoliskolle joutais mätkähtää jokin isompi järkälemurikka kokoluokkaa muutama kymmenen kilometriä ja kosmisella nopeudella yhtenä kappaleena perille asti. Päästäis samalla tästä koko paska eliölajista kerralla, vielä jos tuon sais viimeistään tässä muutaman kymmenen vuoden sisällä. Tosin ei minua ainakaan haittaisi yhtään vaikka jo heti huomenna kävis noin.

Joo rupeaa tuntuu et en enää pystu tähän. Mulla tää liittyy oman kuvan näkemiseen ja oon saanu arvoni ihan vaan tekojeni tekemisen kautta ja sit romahin. Tai uupumus breakdown ei jakda kärsiä ja ajatella samalla tavalla. Mut en jaksa inhota itteeni, tai et en pääse ulos tai saa tekee asioita. Elän niin mieleni vankilassa. En jaksa, ja tuntuu nii, yksinäiseltä. Ja varsinki jos en lähe minnelään. Mikä on paikkavtässä ja tarkotus mulla. Annan kaikkien muiden olla olemassa juuri sellasena ku on mut minä en saa ditä olla. Näen itteni niin oksettavana.