Ei ole helppoa olla oman mielensä vanki kun ei enää kykene puhumaan tunteista. Olen kokenut oman äidin itsemurha yritykset kolmeen kertaan joista yksikään ei ole onnistunut. Mutta ne ovat jättäneet minuun eliniäiset arvet ja tehneet minusta täysin kylmäksi ja tunteettomaksi ihmiseksi. En tunne enää iloa mistään, en auringon valosta ei kesähelteestä puhumattakaan omasta vaimosta ja lapsista. Vaimoni haluaisi vielä kolmannen lapsen, mutta tunnen olevani tieni päässä. Haluaisin toteuttaa vaimoni toiveita, mutta tunnen olevani sekä fyysisesti että henkisesti vankina tässä todellisuudessa. Kun ajattelen tulevaisuutta en näe mitään toivoa, kaikki on vain yhä uudelleen toistuvaa samaa kaavaa. En jaksa tätä enää ja ainut asia mitä oikeasti näen on tieni päättyvän pimeyteen!
päätepysäkillä!
tiepäättyy
5<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet masentunut ja tuollainen tila on ihmispsyyken puolustusmekanismia, lukko kun ei kestä. Et sinä ole tunteeton möykky vaan mielesi ei vain nyt jaksa prosessoida tunteen tasolla.
On varmaan nyt ihan ok, että ette suunnittele perheen lisäystä.
On todella hirveä kokemus lapselle jos noin läheinen yrittää poistua elämästä. Oletko koskaan saanut puhua noista kokemuksista ja jakaa niitä kenenkään kanssa.
Koet vaipuvan pimeyteen, tunne on sinulle tosi, mutta tie voi avautua myös kirkkauteen.
Kirjoittele lisää. Ei tarvitse vaipua epätoivoon.
Täällä samassa pisteessä oleva perheenäiti, lisäystä ei toiveissa eikä haluissa. Puoliso ei kykene tukemaan/juttelemaan vaikka haluaisi johtuen pitkistä kärsimyksistä oman äidin hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Mielelläni juttelisin samassa tilanteessa olevan kanssa! :)
On se jännää, teillä on lapsia ja haluatte pois :D mä täällä meinasin kirjoittaa tänne, että mitä tehdä kun elämä vierii ohi ja kumppania ei löydy ja haluaisin perheen. Antakaa lapsenne mulle lainaan ja levätkää paha olonne pois! Hoitakaa itsenne kuntoon jotta voitte nauttia siitä mikä aarre teillä on :)
Oman vanhemman mielenterveysongelmat on raskas kokemus. Mun mummolla on skitsofrenia ja näin lapsenlapsenakin sitä on ollut välillä raskasta seurata. Mun omalla äidillä oli kanssa jotain, siitä ei meillä ole koskaan puhuttu. Ja äiti kuoli jo vuosia sitten. Mä pakenin lapsena ahdistavaa ja epätervettä kasvuympäristöä mielikuvitusmaailmaan. Se on kuulemma aika yleinen defenssi lapsilla. Loin sinne perheen jossa mun oli hyvä olla. Ihmismieli on niin kiehtova. Mitä kaikkea se keksii suojatakseen itseään.
Se että on ollut vaikea lapsuus, ei tarkoita sitä, että elämän pitäisi mennä pieleen. Suurinosa ihmisistä joilla on ollut vaikea lapsuus elää onnellista tervettä elämää aikuisina. Siispä hoitakaa itsenne kuntoon. Sairailla vanhemmilla ei ole oikeutta pilata teidän aikuisuutta! Taistelkaa vastaan!
Olet masentunut! Jopa siinä määrin, että vastavalmistunutkin lääkäri tajuaa asian vakavuuden, jos kerrot hänelle tänne kirjoittamasi.
Se tuntuu siltä, ettei jaksa edes seuraavaa päivää, saati viikkoa, kuukautta, vuotta... Pääasia on, että menet lääkärille, kerrot vaimollesi ja pysyt hengissä. Kunhan pysyt hengissä päivästä toiseen, vaikket haluaisi.
Mitä aloittaja on mieltä saamistaan kommenteista. Ja mitä sinulle tällä hetkellä kuuluu?