Luin erään kirjoituksen, jonka oli kirjoittanut entinen koulukiusaaja. Hän pohti antaisiko kiusattu hänelle anteeksi. Ihmiset kommenteissa kehottivat häntä ottamaan yhteyttä kiusattuun, joka heidän mukaansa varmasti arvostaisi elettä...
Ehkä. Minä en...
Minua kiusattiin ala-asteen puolesta välistä ylä-asteen loppuun, jolloin kiusaajat vaihtoivat eri kouluihin. Kiusaamisen aloitti ihminen jota olin pitänyt ystävänä, joka tietenkin tiesi kaikki 10-vuotiaan minun salaisuuteni... (kiusaaminen oli aina henkistä, eikä aikuiset huomanneet)
Jos hän tulisi nyt pyytämään minulta anteeksi en usko että pystyisin hänelle anteeksi antamaan.
15-vuotiaana ainoat ihmiset joille puhuin, muutenkin kuin kysyttäessä oli perheeni. Tietenkään en heille kertonut asiasta, teeskentelin vain että kaikki oli hyvin.
Lintsasin paljon, sairastuin fyysisesti, ja lukio jäi kesken. Yritin ammattikoulussa ja alku lähtikin hyvin, mutta en pystynyt luottamaan ihmisiin. Miksi he olivat ystävällisiä, mitä he tekisivät jos luottaisin... aloin taas lintsata. Ja aloin viillellä. Fyysinen kipu hellitti hetkeksi ainaista ahdistusta, mutta vain hetkeksi...
Jäin kiinni viiltelystä, mutta en saanut ymmärrystä enkä apua läheisiltäni, vanhempani sanoivat häpeävänsä minua...
Meni vielä pari vuotta ennen kuin toisen itsemurhayrityksen jälkeen pääsin hoitoon.
Ammattikoulu jäi sen jälkeen kesken ja hakeuduin sairauslomien jälkeen kuntoutustuelle.
Nyt monta vuotta myöhemmin, monien eri terapioiden, eri lääkkeiden jälkeen haluaisin sanoa olevani kunnossa! Mutta en ole. Voin toki paremmin, olen kohta kolmekymppinen, olen opiskellut ammattia (tällä hetkellä keskeytyksellä, ollut vuoden ja jatkan nyt syksyllä), asun omillani.
Mutta... en pysty uskomaan ihmisiin. Olen nykyään hyvin sosiaalinen ja aktiivinen (harrastan paljon ja kuulun aktiivisena osana erilaisiin yhdistyksiin), mutta ihmissuhteeni ovat pinnallisia, en paljasta todellista minääni enää kenellekään. Minulla on yksi "ystävä", mielenterveyskuntoutuja kuten minäkin, valittettavasti hänkin jokunen vuosi sitten näytti oikeat karvansa, asioita joita olin kertonut vain hänelle sain kuulla sisareltani joka oli kuullut asian kaveriltaan, joka on "ystäväni" kaveri...
Minun itsetuntoni, ja uskoni ihmisiin ovat rampautuneet, ja pahoin pelkään etteivät ne tule paranemaan.
Olen päättänyt etten vello menneissä enää, joten halusin vielä kerran purkaa tuntojani ja sen jälkeen yritän jättää kaiken taakseni (sanoin yritän koska en usko sen olevan helppoa...)
Ehkä jonain päivänä pystyn luottamaan sen verran että pystyn luomaan pysyviä ja turvallisia ihmissuhteita. (Ehkä jopa pystyn löytämään parisuhteen, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa yhdessä)
Teksti on pitkä, tuskin kukaan jaksaa lukea sitä, mutta sainpahan sanottua asiani.
Hyvää loppukesää kaikille!
Ehkä. Minä en...
Minua kiusattiin ala-asteen puolesta välistä ylä-asteen loppuun, jolloin kiusaajat vaihtoivat eri kouluihin. Kiusaamisen aloitti ihminen jota olin pitänyt ystävänä, joka tietenkin tiesi kaikki 10-vuotiaan minun salaisuuteni... (kiusaaminen oli aina henkistä, eikä aikuiset huomanneet)
Jos hän tulisi nyt pyytämään minulta anteeksi en usko että pystyisin hänelle anteeksi antamaan.
15-vuotiaana ainoat ihmiset joille puhuin, muutenkin kuin kysyttäessä oli perheeni. Tietenkään en heille kertonut asiasta, teeskentelin vain että kaikki oli hyvin.
Lintsasin paljon, sairastuin fyysisesti, ja lukio jäi kesken. Yritin ammattikoulussa ja alku lähtikin hyvin, mutta en pystynyt luottamaan ihmisiin. Miksi he olivat ystävällisiä, mitä he tekisivät jos luottaisin... aloin taas lintsata. Ja aloin viillellä. Fyysinen kipu hellitti hetkeksi ainaista ahdistusta, mutta vain hetkeksi...
Jäin kiinni viiltelystä, mutta en saanut ymmärrystä enkä apua läheisiltäni, vanhempani sanoivat häpeävänsä minua...
Meni vielä pari vuotta ennen kuin toisen itsemurhayrityksen jälkeen pääsin hoitoon.
Ammattikoulu jäi sen jälkeen kesken ja hakeuduin sairauslomien jälkeen kuntoutustuelle.
Nyt monta vuotta myöhemmin, monien eri terapioiden, eri lääkkeiden jälkeen haluaisin sanoa olevani kunnossa! Mutta en ole. Voin toki paremmin, olen kohta kolmekymppinen, olen opiskellut ammattia (tällä hetkellä keskeytyksellä, ollut vuoden ja jatkan nyt syksyllä), asun omillani.
Mutta... en pysty uskomaan ihmisiin. Olen nykyään hyvin sosiaalinen ja aktiivinen (harrastan paljon ja kuulun aktiivisena osana erilaisiin yhdistyksiin), mutta ihmissuhteeni ovat pinnallisia, en paljasta todellista minääni enää kenellekään. Minulla on yksi "ystävä", mielenterveyskuntoutuja kuten minäkin, valittettavasti hänkin jokunen vuosi sitten näytti oikeat karvansa, asioita joita olin kertonut vain hänelle sain kuulla sisareltani joka oli kuullut asian kaveriltaan, joka on "ystäväni" kaveri...
Minun itsetuntoni, ja uskoni ihmisiin ovat rampautuneet, ja pahoin pelkään etteivät ne tule paranemaan.
Olen päättänyt etten vello menneissä enää, joten halusin vielä kerran purkaa tuntojani ja sen jälkeen yritän jättää kaiken taakseni (sanoin yritän koska en usko sen olevan helppoa...)
Ehkä jonain päivänä pystyn luottamaan sen verran että pystyn luomaan pysyviä ja turvallisia ihmissuhteita. (Ehkä jopa pystyn löytämään parisuhteen, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa yhdessä)
Teksti on pitkä, tuskin kukaan jaksaa lukea sitä, mutta sainpahan sanottua asiani.
Hyvää loppukesää kaikille!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.