Onko se niin, että kuten kevät, sekin on parasta vain mielikuvissa. Oikeasti kevät on pölyinen ja valoltaan räikeä, joko liian varhainen tai aina kuin piruuttaan myöhässä. Linnut, ne tuhannet ja tuhannet joita odotit, ovatkin meluisia, lentävät kysymättä auringon edestä, auringon, joka on epätodellisen kirkas ja liian varhainen, ei anna öidesi olla. Turvasatamiesi. Se näyttää sinulle ikkunalasin pinnan, joka on kirjottu talven sumuilla ja pysähtyneisyydellä, ostetulla välkkeellä, uusilla vuosilla, vuosilla joita keräät mielesi helminauhaan, muttet tahtoisi osata enää laskea. Vihreä mitä odotit, kasvaa silmissäsi hetken kohisten ja köynnöstäen, jättäen kuitenkin kaipaamaan aina sitä kaikkein parasta hetkeä, hetkeä, jolloin valo olisi ollut sopivin, kätesi olisi ennättänyt kameralle yhtä sekuntia aiemmin. Olisit painanut oven kiinni hieman nopeammin. Pestyn asfaltin kostea pinta, kivikaupungin vanhojen talojen parkkiintuneisuus. Karheus, kaiut rappukäytävissä, kumarrut nostamaan pudonneen sateenvarjon. Mustarastas, joka tulee vuosi vuodelta päivää aiemmin. Yllättää vielä kuitenkin tarinoillaan. Vertaako ihminen keväitään aina johonkin tiettyyn ensimmäiseen kevääseensä? Aikaan, jolloin ihmisen kokonaisuus oli liian tietämätön. Naiiviudessaan sietämätön.
Otsikkotähän
abcdeeee
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hieno kirjoitus. Vaarallistahan on juuri se, että mielikuvituksissaan muodostaa kiintymyssuhteen täysin tuntemattomaan ihmiseen...
En minä kaipaa tuntemattomia oikeasti. En täällä enkä muualla. Vanha tuttu sieltä kaukaa menneisyydestä pysyy sydämessäni. Ei ole kiire mihinkään. Yksinäisyys ei ahdista. Vaikka menisi vuosia ennen kuin ollaan yhdessä.
Mitä tutummaksi elämä käy, sen nopeammin vuodet kiitävät. Aisteilla on nälkä eikä ole enää mitään mitä syödä.