Miksi, on varmaan suurin kysymys kaiken tapahtuneen jälkeen mikä kalvaa omaisten ja ystävien mieltä. Joskus siihen kysymykseen ei koskaan saada vastausta. On raastavaa saada tieto siitä, että joku sinulle läheinen ystävä on halunnut tarkoituksellisesti kuolla ja jättää kaiken. Miksi hän halusi tehdä hallaa omaisille ja ystäville? Miksi hän ei voinut antaa ajan kulua ja asioiden tulla itse selvitetyiksi? Miksi en huomannut mitään ja voinut auttaa? Olin todellakin myöhässä apuni ja sanojeni kanssa mitä olisin halunnut sanoa ja yrittää ohjata parempaan huomiseen. Miksi todellakin kalvaa mieltä kaiken tämän jälkeen.
Vuosi tulee kohta tästä kaikesta ja vieläkin ajattelen häntä joka päivä, joka hetki muistuttaa jotain hänestä, samanlainen auto, hajuvesi, samanlaiset vaatteet tai jopa se että kuulen ihmisten mainitsevan hänen nimensä, ihan pienimmätkin asiat saattaa saada silmäni kostumaan ja kyyneleet virtaamaan. Ajattelen, että mikä on voinut olla niin huonosti, ettei pakotietä entiseen enää ollut. Enkö rakastanut tai antanut tarpeeksi itsestäni, enkö ottanut siipieni suojaan kun hän sitä eniten tarvitsi. Luulin, että kaikki on hyvin ja kaiken voi ratkaista rakkaudella.
Olin alussa vihainen hänelle, vaikka suru olikin tehnyt suuren reiän sydämeeni. Nyt en tiedä pitäisikö olla surullinen vai vihainen vai olla jopa onnellinen hänen puolestaan, koska ainakin hänellä on nyt hyvä olla. Miettiessäni ulospääsyä kaikesta surusta ja miksi kysymyksistä halusin jopa itse mennä ottamaan selvää kaikkeen tapahtuneeseen. En kuitenkaan kykenisi tuottamaan sitä samaa tuskaa enää ystäville ja sukulaisille, en vain pystyisi siihen. Ehkä jonain päivänä kuitenkin saan vastauksia kysymyksiini ja voin jatkaa elämääni rauhallisin mielin, vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi olla syyttämättä itseäni kaikesta. Olisihan minun pitänyt tietää tai ainakin aavistaa jotain, mutta kuljin vain silmät suljettuina kaikesta pahasta.
Hän on kuin lumisadepallo, kun sitä kääntää kaikki lumi valuu pohjaan ja kääntää uudelleen, hiutaleet leijailevat hiljaa alas koskettaen hellästi poskiani ja sulaen kauniisti hiuksilleni. Eniten minua huolestuttaa se, että hän on siellä yksin
ja tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Ehkä hän viihtyy siellä ja on virheettömän maailman vankina. Paluuta entiseen ei enää ole.
Jos olisin tiennyt, että se on viimeinen kerta kun näen hänen nukahtavan, olisin peitellyt hänet huolellisemmin ja lukenut hänen puolestaan rukouksen. Jos olisin vain tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun näin hänen astuvan ulos ovesta, olisin rutistanut vielä lujasti ja pyytänyt vielä takaisin. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen tapaamisemme olisi toki minulla ollut aikaa sanoa välittäväni hänestä. Sanotaan, että elämä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia, mutta ei se tarjoa, joku päivä on se viimeinen. Kaikki eivät ehdi nähdä huomista. Miksi odottaa huomista jos ehdit tekemään sen jo tänään?
Jos huomista ei tulekaan, kadut katkerasti, että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä, viimeisen halauksen halaamatta, että sinulla oli liian kiire ehtiäksesi täyttämään toiveen, joka osoittautui hänelle viimeiseksi.
Kun elämä etääntyy ruumiista, kuin laiva rannasta, silloin tarrautuu tiukasti kuolemaan kuin köyteen joka vie pois, heittäytyy sen varaan siinä ainoassa toivossa että päätyy jonnekin muualle.
Muistan sen kuin eilisen päivän, sen tunteen, kuin aalto olisi tunkeutunut sydämeni lävitse, kun sain kuulla rakkauteni kadonneen. En uskonut sitä todeksi. En sallinut kaipausta, sillä se olisi tarkoittanut etten olisi hänen kanssaan enää, niin tyhmältä kuin kuulostaakin, en uskonut. En todellakaan uskonut. Aloin nähdä unia, jotka olivat liian todellisia ollakseen tosia. Saatoin kuulla hänen nauravan tai leikittelevän sanoilla, mitä hän teki usein. Saatan nähdä hänet väkimassan joukossa, kun alan etsiä häntä niin en löydä. Etsin katseellani ja juoksen saavuttamatta häntä. Kaikki on vain harhaa mitä mieleni tekee.
Kun olin pieni, mummoni sanoi aina, että kun ihminen kuolee, niin pääsee taivaaseen ja saa oman tähden, voi olla onnellinen. Iltaisin katsellessani tähtiä etsin taivaalta kaikkein kirkkaimman ja saatan jutella sille päivän kuulumisia ja kysellä millaista taivaassa on. Tunnen siten rauhan tulvivan mieleeni, vaikka hän on yksin heleänvärisessä terälehtimeressä. Maanpinnalle putoili pehmeitä viattomia lumihiutaleita, kuin sille olisi laskeutunut verho, oli hänen kuolemansa jälkeen ensimmäinen kerta kun tuli lunta. Tuska ei vain hellitä vaikka kuinka yrittää unohtaa, mutta en tiedä saanko edes unohtaa. Jos unohdan, petänkö hänet? En halua satuttaa häntä enää lisää, sillä hän on kaikkein haavoittuvaisin. Kuin särkynyt enkeli, niin hauras ja haavoittuvainen. Uskon, että taivaassa on nyt hyvä olla ja siellä on joku joka pitää hänestä hyvää huolta. Hän voi katsella ja suojella minua aina iltaisin sieltä kirkkaimmalta tähdeltä. Uskon, että kun ikävoin oikein kovasti, voin nähdä hänen kasvonsa peileissä ja ikkunoissa auringon heijastaessa. Olet ilmassa ympärilläni, viluisissa aamuissa, auringon säteissä, aina luonani.
Mitä kuollut oikeastaan tarkoittaa? Luulen sen tarkoittavan menetettyä, jähmettynyttä kauneutta. Tavatessani hänet ensi kerran, näin kuinka hän hymyili, kuin valo joka lävisti hämmentyneen sydämeni. En koskaan ole nähnyt niin kaunista hymyä. Jokaisen ihmisen elämässä on vain yksi todellinen rakkaus, muut ovat vain ihastuksia. Ne surulliset kasvot, jotka kyynelehtivät muistotilaisuudessa ovat usein mielessäni. Mitä heidän mielessään liikkuu? Olenko ainut joka vielä häntä muistelee ja ajattelee? Tuntuu kuin muut olisivat jo unohtaneet, vai vieläkö hekin surevat, mutta vaikenevat? Mieleni on sekaisin. En pysty kunnolla keskittymään koulun käymiseen enkä muihinkaan arkisiin asioihin. On epäoikeudenmukaista, että juuri hän on poissa, eikä tule takaisin.
Tällä kirjoituksella haluan kertoa niille ketkä ovat joutuneet ystävänsä itsemurhan käymään läpi, että ette suinkaan ole tässä suuressa maailmassa yksin ja muistakaa, että aina on kuuntelevia korvia ja puhuminen auttaa. Jos et pysty puhumaan, niin kirjoita ajatuksia paperille. Muista kuitenkin, että pakeneminen ei auta, aika parantaa haavat.. Ja niille jotka itsemurhaa harkitsevat, niin ÄLÄ tee sitä!
Vuosi tulee kohta tästä kaikesta ja vieläkin ajattelen häntä joka päivä, joka hetki muistuttaa jotain hänestä, samanlainen auto, hajuvesi, samanlaiset vaatteet tai jopa se että kuulen ihmisten mainitsevan hänen nimensä, ihan pienimmätkin asiat saattaa saada silmäni kostumaan ja kyyneleet virtaamaan. Ajattelen, että mikä on voinut olla niin huonosti, ettei pakotietä entiseen enää ollut. Enkö rakastanut tai antanut tarpeeksi itsestäni, enkö ottanut siipieni suojaan kun hän sitä eniten tarvitsi. Luulin, että kaikki on hyvin ja kaiken voi ratkaista rakkaudella.
Olin alussa vihainen hänelle, vaikka suru olikin tehnyt suuren reiän sydämeeni. Nyt en tiedä pitäisikö olla surullinen vai vihainen vai olla jopa onnellinen hänen puolestaan, koska ainakin hänellä on nyt hyvä olla. Miettiessäni ulospääsyä kaikesta surusta ja miksi kysymyksistä halusin jopa itse mennä ottamaan selvää kaikkeen tapahtuneeseen. En kuitenkaan kykenisi tuottamaan sitä samaa tuskaa enää ystäville ja sukulaisille, en vain pystyisi siihen. Ehkä jonain päivänä kuitenkin saan vastauksia kysymyksiini ja voin jatkaa elämääni rauhallisin mielin, vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista. En voi olla syyttämättä itseäni kaikesta. Olisihan minun pitänyt tietää tai ainakin aavistaa jotain, mutta kuljin vain silmät suljettuina kaikesta pahasta.
Hän on kuin lumisadepallo, kun sitä kääntää kaikki lumi valuu pohjaan ja kääntää uudelleen, hiutaleet leijailevat hiljaa alas koskettaen hellästi poskiani ja sulaen kauniisti hiuksilleni. Eniten minua huolestuttaa se, että hän on siellä yksin
ja tunteeko hän olonsa yksinäiseksi? Ehkä hän viihtyy siellä ja on virheettömän maailman vankina. Paluuta entiseen ei enää ole.
Jos olisin tiennyt, että se on viimeinen kerta kun näen hänen nukahtavan, olisin peitellyt hänet huolellisemmin ja lukenut hänen puolestaan rukouksen. Jos olisin vain tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun näin hänen astuvan ulos ovesta, olisin rutistanut vielä lujasti ja pyytänyt vielä takaisin. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen tapaamisemme olisi toki minulla ollut aikaa sanoa välittäväni hänestä. Sanotaan, että elämä tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia, mutta ei se tarjoa, joku päivä on se viimeinen. Kaikki eivät ehdi nähdä huomista. Miksi odottaa huomista jos ehdit tekemään sen jo tänään?
Jos huomista ei tulekaan, kadut katkerasti, että jätit viimeisen hymyn hymyilemättä, viimeisen halauksen halaamatta, että sinulla oli liian kiire ehtiäksesi täyttämään toiveen, joka osoittautui hänelle viimeiseksi.
Kun elämä etääntyy ruumiista, kuin laiva rannasta, silloin tarrautuu tiukasti kuolemaan kuin köyteen joka vie pois, heittäytyy sen varaan siinä ainoassa toivossa että päätyy jonnekin muualle.
Muistan sen kuin eilisen päivän, sen tunteen, kuin aalto olisi tunkeutunut sydämeni lävitse, kun sain kuulla rakkauteni kadonneen. En uskonut sitä todeksi. En sallinut kaipausta, sillä se olisi tarkoittanut etten olisi hänen kanssaan enää, niin tyhmältä kuin kuulostaakin, en uskonut. En todellakaan uskonut. Aloin nähdä unia, jotka olivat liian todellisia ollakseen tosia. Saatoin kuulla hänen nauravan tai leikittelevän sanoilla, mitä hän teki usein. Saatan nähdä hänet väkimassan joukossa, kun alan etsiä häntä niin en löydä. Etsin katseellani ja juoksen saavuttamatta häntä. Kaikki on vain harhaa mitä mieleni tekee.
Kun olin pieni, mummoni sanoi aina, että kun ihminen kuolee, niin pääsee taivaaseen ja saa oman tähden, voi olla onnellinen. Iltaisin katsellessani tähtiä etsin taivaalta kaikkein kirkkaimman ja saatan jutella sille päivän kuulumisia ja kysellä millaista taivaassa on. Tunnen siten rauhan tulvivan mieleeni, vaikka hän on yksin heleänvärisessä terälehtimeressä. Maanpinnalle putoili pehmeitä viattomia lumihiutaleita, kuin sille olisi laskeutunut verho, oli hänen kuolemansa jälkeen ensimmäinen kerta kun tuli lunta. Tuska ei vain hellitä vaikka kuinka yrittää unohtaa, mutta en tiedä saanko edes unohtaa. Jos unohdan, petänkö hänet? En halua satuttaa häntä enää lisää, sillä hän on kaikkein haavoittuvaisin. Kuin särkynyt enkeli, niin hauras ja haavoittuvainen. Uskon, että taivaassa on nyt hyvä olla ja siellä on joku joka pitää hänestä hyvää huolta. Hän voi katsella ja suojella minua aina iltaisin sieltä kirkkaimmalta tähdeltä. Uskon, että kun ikävoin oikein kovasti, voin nähdä hänen kasvonsa peileissä ja ikkunoissa auringon heijastaessa. Olet ilmassa ympärilläni, viluisissa aamuissa, auringon säteissä, aina luonani.
Mitä kuollut oikeastaan tarkoittaa? Luulen sen tarkoittavan menetettyä, jähmettynyttä kauneutta. Tavatessani hänet ensi kerran, näin kuinka hän hymyili, kuin valo joka lävisti hämmentyneen sydämeni. En koskaan ole nähnyt niin kaunista hymyä. Jokaisen ihmisen elämässä on vain yksi todellinen rakkaus, muut ovat vain ihastuksia. Ne surulliset kasvot, jotka kyynelehtivät muistotilaisuudessa ovat usein mielessäni. Mitä heidän mielessään liikkuu? Olenko ainut joka vielä häntä muistelee ja ajattelee? Tuntuu kuin muut olisivat jo unohtaneet, vai vieläkö hekin surevat, mutta vaikenevat? Mieleni on sekaisin. En pysty kunnolla keskittymään koulun käymiseen enkä muihinkaan arkisiin asioihin. On epäoikeudenmukaista, että juuri hän on poissa, eikä tule takaisin.
Tällä kirjoituksella haluan kertoa niille ketkä ovat joutuneet ystävänsä itsemurhan käymään läpi, että ette suinkaan ole tässä suuressa maailmassa yksin ja muistakaa, että aina on kuuntelevia korvia ja puhuminen auttaa. Jos et pysty puhumaan, niin kirjoita ajatuksia paperille. Muista kuitenkin, että pakeneminen ei auta, aika parantaa haavat.. Ja niille jotka itsemurhaa harkitsevat, niin ÄLÄ tee sitä!
Vastaukset 7
Vanhimmat
(Siinä oli romaani, jota en lukenut puoliksikaan)
Itsemurha voi olla ratkaisu. Vihaan ajattelutapaa, että se on jotenkin itsekästä. Se on itsekästä, kun ei katso muualle kuin eteensä, on että "voi voi, nyt se tappo ihtesä. Olipas tyhmä ruma tyttö".
Mä itseasiassa voisin melkein tappaa itseni. En vielä, mutta haluan kuolla niin. Ehkä hyppään kalliolta. o.O
Samapa tuo. Jos joku itsensä aikoo tappaa, siihen ei saa sanoa "Omapa on elämäs. Tee sillä mitä haluat" koska se jos jokin siihen kannustaa. Ja sitten voivotellaan että mitä se nyt niin.
Katselkaa tarkemmin. Aina on liian myöhäistä.
en tiedä ymmärsitkö pointtiani tässä asiassa.
siis on jokaisen oma asia tappaako itsensä vai ei mutta pitäisi ajatella sen verran eteenpäin mitä se merkitsee ystäville ja sukulaisille.
voiko enää muut jatkaa huomiseen. mulla se nyt ainakin on ollut vaikeeta... ja en todellakaan haluaisi sitä enää mun ystäville... mutta en tiedä mitä todella tapahtuu jos en vaan jaksa enää tätä tuskaa!
Kirjoitit tosi kauniisti, oli ilo lukea tekstäsi, vaikka se olikin niin surullista.
Pari vuotta menee suruun ja sen käsittelemiseen noin yleensä ja ehkä enemmänkin, esim. sinun tapauksessa. MUTTA ÄLÄ SYYTÄ ITSEÄSI. Itsemurha on tosi itsekäs teko, eikä sitä voi laittaa kenenkään syyksi....... Olen sitä joskus itsekin miettinyt....ja mitä sitten lapset ja mies siitä ajattelevat? Nyt olen kuitenkin vahvoilla, eikä sellaisia aijatuksia ole. Se voi olla hetken mielijohde, esim. humalassa myöskin, täytyy ottaa huomioon. Eiku puukko rintaan ja hyvästi. Mutta se on tekijän oma syy ja hänen heikkoutensa. SINÄ ET OLE SYYLLINEN TEKSTIISI PERUSTUEN.
Jos hän on ollut sun nainen, oletan sun olevan mies. Ei se johdu pelkästään susta, vaan kaikesta entisestä elämästä, mitä on tapahtunut, mitä et ehkä tiedäkään, mitä hälle on sattunu. Älä syytä itseäsi. Hänellä on nyt kuitenkin hyvä olla ja me täällää tavalliset tallaajat yriteään elää ja olla. Aina kannattais miettiä niitä hyviä juttuja ja mitä hyvää teilläkin on ollut. Kun pääset pahimman yli niin muistele vaan niitä jaa kaikkea hyväää ja mitä siiitä oot saanu. Sitäpaaitsi kuitenkinhan on tutkittu, kun pitäis valita ristijä, niin omansa kaikki ottaa. Voimia sulle ja jos haluat mun kaa kahestaaan mailalla niin lähetä , mihin voin vastata.Vastaa piean, jos ooot hereilllä.
karin
Jolie: Miksi hän halusi tehdä hallaa omaisille ja ystäville
Karin: Itsemurha on tosi itsekäs teko
Aika harvoinhan se on mikään 'kosto' läheisille.
Ja aikamoista 'epäitsekkyyttä' vaatii, jos jaksaa jatkaa elämäänsä päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kun se on vain ääretöntä kärsimystä ilman toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.
Kirjoitin tosi nopeesti eilen, koska käyn täällä masennuspalstalla salaa. Kirjoitan sokkona ja siksi tuli niin paljon virheitä. Nyt tarkastan. Sorry vaan.
Vielä pari juttua siihen kuolemaan. Ei hän ole siellä taivaassa yksin. Siellä on vaikka ketä, usko vaan. Nytkin hän varmaan istuu pilven päällä ja vilkuttaa.
Mun äiti kuoli 10 v sitten ja se oli tosi traumaattinen kokemus. Unien näkeminen ja väkijoukossakin näkeminen kuuluvat siihen surutyöhön, sanoi yks lääkäri mulle.
Aina, kun västäräkki lentää meidän ikkunan alle, ajattelen, että se on äiti, joka tuli luuraamaan, mitä tyttärelle kuuluu. Sulla se on tähti.
kiitos sinulle et jaksoit lukea...siis ihminen josta kerroin oli mulle todella rakas ja en syytä häntä mistään, en syytä ketään mistään.
haluan vaan jatkaa, mutta en tiedä jaksanko koska asiat vaan pyörii mielessänija en edes itse tiedä enää mitä ajattelen..
ensinnäkin,olen äärettömän pahoillani siitä että olet joutunut kohtaamaan tämän asian ja menettänyt rakkaasi.harvoin vastaan näihin viesteihin mutta kirjoituksesi oli niin kaunis ja totuuden mukainen että oli aivan pakko vastata.käyt aivan varmasti läpi samoja kysymyksiä kuin kuka tahansa joka on menettänyt läheisensä niin kamalalla tavalla.kukaan ei meille tänne maanpälle jääneille kerro,mikä oli syy läheisen tekoon.kukaan ei myöskään kerro sitäkään että onko rakkaallamme hyvä olla.en ole uskovainen mutta uskon että jos ihminen kuolee niin hänen on ainakin hyvä sen jälkeen olla.sinua varmasti kaivaa syyllisyys ettet tehnyt mitään asian hyväksi,että olisit voinut estää sen mutta sitäkään meille ei kukaan kerro,olisiko siitä ollut mitään hyötyä.Kun ihminen tappaa itsensä,se on ihmisen oma päätös,ei kukaan voi siihen vaikuttaa.jos ihminen on jo päättänyt tappaa itsensä,hän luultavasti tekee sen koitti kuka tahansa auttaa miten tahansa.korostan sitä että se on ihmisen oma päätös,eikä se ole kenenkään vika.ei kenenkään.ei se tunnu oikealta,vaikka ymmärrän sen että ihmisellä on niin paha olla ettei hän jaksa.se sattuu läheisiin,se sattuu kauheasti.jokainen läheinen varmasti syyttää osalta itseään.mutta niin sen ei pidä olla.monella ihmisellä on tässä elämässä hetki jolloin tuntuu että tekisi mieli luovuttaa.mutta toisaalta ihmisen täytyykin koittaa olla sen verran vahva että jaksaa mennä eteenpäin ja sen verran utelias että haluaa nähdä mitä maailma vielä eteen tuo.elämässä on hyviä ja huonoja aikoja.välillä todellä huonoja aikoja.ehkä sinun pieni enkelisi ei ollut niin vahva että olisi jaksanut kattoa loppuun asti mitä elämä tullessaan tuo.sinulla on oikeus surra niin kauan kuin sinusta siltä tuntuu.muista kuitenkin että me jotka jäämme tänne maanpäälle,meidän on tarkoitus jatkaa elämää ja katsoa mitä se meille antaa.rakkaallasi on aina paikka sydämmessäsi,eikä se tarkoita että unohdat hänet kun jatkat elämääsi.uskon että missä hän ikinä onkin,toivoo että sinä jatkat elämääsi ja tulet onnelliseksi.aivan varmasti tuskasi helpottaa,ajan myötä. hyvät jaksamiset.