Olen 16- vuotias tyttö ja mielialani on jo about 4 vuotta ihan vuoristorataa, ja tilanne on muuttunut ajan myötä kovin kummalliseksi, enkä tiedä mikä minulla oikein on.
Tällä hetkellä saan noin 3-5 kertaa viikossa äärimmäisen intensiivisiä itkukohtauksia, jotka alkavat yleensä ihan rauhallisesti pienellä itkulla, joka pahenee koko ajan ja muuttuu hallitsemattomaksi, yritän tukahduttaa itkun tästä seuraa pistävä rintakipu ja kouristukset ja tärinä koko kehossa, lisäksi itku on todella omituista, sillä se ei ole sellaista nyyhkytystä vaan kurkustani pääsee sellaista tukahdutettua huutoa, niinkun pihinää.
Nämä kohtaukset ovat jatkuneet jo vuoden ja ovat fyysisesti erittäin rankkoja. Aluksi nämä kohtaukset tapahtuivat yleensä vasta illalla kun olin kääriytynyt peittoon mutta kesää lähestyttäessä kohtauksia alkoi tulla myös kouluaamuina, jolloin jouduin vain juoksemaan vessaan itkemään ja inisemään rintakipuani kunnes kohtaus oli ohi.
Kohtaukset kestivät aluksi noin. 15 minuuttia, mutta nykyään en saa itkua loppumaan kun noin puolen tunnin tai tunnin päästä kohtauksen alusta.
Jos kohtaus tapahtuu yöllä, olen aamulla äärimmäisen puhki ja ihan loppuunlyöty, jos taas koulussa, joudun skippaamaan tunteja koska en saa kohtausta loppumaan ja itseäni kuriin ja järjestykseen!
En tiedä mitä oikein tapahtuu, ei minulle ole tapahtunut mitään henkisesti rasittavaa, läheiset ei ole kuolleet, koulussa menee hyvin, ystäviäkin roikkuu ympärillä vaikka en edes haluisi.
Jos joku osaa auttaa, niin apua otetaan mielellään vastaan. Tää on ihan kauheaa, ihan kuin oisin sairas tai jotain!
Tällä hetkellä saan noin 3-5 kertaa viikossa äärimmäisen intensiivisiä itkukohtauksia, jotka alkavat yleensä ihan rauhallisesti pienellä itkulla, joka pahenee koko ajan ja muuttuu hallitsemattomaksi, yritän tukahduttaa itkun tästä seuraa pistävä rintakipu ja kouristukset ja tärinä koko kehossa, lisäksi itku on todella omituista, sillä se ei ole sellaista nyyhkytystä vaan kurkustani pääsee sellaista tukahdutettua huutoa, niinkun pihinää.
Nämä kohtaukset ovat jatkuneet jo vuoden ja ovat fyysisesti erittäin rankkoja. Aluksi nämä kohtaukset tapahtuivat yleensä vasta illalla kun olin kääriytynyt peittoon mutta kesää lähestyttäessä kohtauksia alkoi tulla myös kouluaamuina, jolloin jouduin vain juoksemaan vessaan itkemään ja inisemään rintakipuani kunnes kohtaus oli ohi.
Kohtaukset kestivät aluksi noin. 15 minuuttia, mutta nykyään en saa itkua loppumaan kun noin puolen tunnin tai tunnin päästä kohtauksen alusta.
Jos kohtaus tapahtuu yöllä, olen aamulla äärimmäisen puhki ja ihan loppuunlyöty, jos taas koulussa, joudun skippaamaan tunteja koska en saa kohtausta loppumaan ja itseäni kuriin ja järjestykseen!
En tiedä mitä oikein tapahtuu, ei minulle ole tapahtunut mitään henkisesti rasittavaa, läheiset ei ole kuolleet, koulussa menee hyvin, ystäviäkin roikkuu ympärillä vaikka en edes haluisi.
Jos joku osaa auttaa, niin apua otetaan mielellään vastaan. Tää on ihan kauheaa, ihan kuin oisin sairas tai jotain!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsekin itken silloin tällöin. Yleensä aamuisin ja varsinkin maanantaina.
Kerroit että aikaisempina vuosina elämä on ollut vuoristorataa. Saitko noina vuosina apua. Sinulla saattaa olla alitajuisesti vielä stressiä, noilta vuosilta. Jutustelu menneistä, päivän murheista jonkun läheisen kanssa voisi auttaa purkamaan itkun syitä. Jos itkusta on tullut odotettu toiminta, niin sen voi laukaista myös totuttu tapa, että nyt pitää taas itkeä.
Kiitos vastauksesta!
En ole näinä vuosina puhunut tai edes maininnut näistä jutuistani kenellekään sillä minua on itseäni hävettänyt ja hämmentänyt että miksen enää toimi samalla tavalla kuin ennen. En oikein usko että kukaan ymmärtää, ja en oikein luota kehenkään, en ikinä juttele kenellekään mitään "syvällisiä" :D
On toki mahdollista että itkulle ei ole sen kummempaa syytä, ja että tosiaan siitä on tullut vain tapa. Kiitos viestistäsi :)
Minulle tulee mieleen, että tuo voisi olla lapsuuden itkemättömiä itkuja. Kuulostaa siltä kuin itkisit henkesi hädässä. Olitko kiltti ja vaivaton lapsi? Tai osaatko sanoa, olisiko sinut voitu jättää oman onnesi nojaan kun olet vauvana itkenyt hätääsi?
Luin juuri jostakin että yksikseen itkeminen ei paranna tilannetta, vaan se pahenee ja pahenee kunnes kehtaat itkeä jonkun sellaisen luotettavan ihmisen nähden, joka lohduttaa.
Itse olen sellainen etten hevillä luota kehenkään ja minulla itkeskely on vuosien mittaan vain lisääntynyt, kun en ole kehdannut sitä näyttää kenellekään muulle kuin eksälleni aikoinaan.
Ihan normaalia sun ikäiselle aikuistuvalle nuorelle. Nyt sun pitää vaan päästä purkamaan energiasi oikeaan tapaan, oikeaan paikkaan vaan ulos, tätä elämän energiaa kutsutaan milloin miksikin, esimerkiksi tämän ihmiselon angstin ulos kanavoimista sanotaan "sublimaatioksi".
Sinulla ei ilmeisesti ole mitään harrastuksia? Jos olisit lapseni kannustaisin sua perustamaan kaveriesi kanssa punk- bändin, vaikka tähän tapaan, Charlie on aika kova :
https://www.youtube.com/watch?v=ABhDiXbUaBE
Eikä sun tartte olla liian kiltti. Jokainen nuori kapinoi oman ikäisenänsä vanhempiansa vastaan, sisaruksiansa vastaan, kouluansa ja opettajiansa vastaan, ja kaikkea sitä vittua ja paskaa vastaan mikä ympärillä on. Tämä sinulta puuttuu. Kysymys on vaan siitä millä tavalla teet tämän. Teetkö sen "tyylillä", vai alatko viiltelemään itseäsi tai hyppäätkö äidin kohtuun takaisin vikisemään, siihen sun ääntelysi viittaa, kehon kieli ei yleensä valehtele. Suosittelen sulle olemaan rehellinen omille vihan tunteillesi niin paljon kuin mahdollista, tämä ei tietenkään tarkoita sitä että Breivikin tapaan lähdetään saarelle "hauskaa" pitämään vihantunteiden kanssa, ei. Kompromisseja löytyy. Siis sublimaatioita. Autojenkin rakenteeseen kuuluu huohotinputki joka päästää suurimmat paineet pois, siksi äänesi vinkuu ja korisee kun sillä ei ole tätä punk-purkautumiskanavaa, vielä.
John Lennonkin meni primaaliterapiaan kiljumaan ja karjumaan kurkkunsa suoraksi koska se vaan kuuluu ihmisen elämään päästä huutamaan kurkkunsa suoraksi.
https://www.youtube.com/watch?v=Eto7S-oBErk
John siis meni ihan oikeesti terapiaan, oppimaan huutamaan elämän tuskansa ulos. Sun pitää nyt sitten tehdä sama. Ja ihan sama miten tämän teet. Pääasia että lähdet. Liikkeelle. Sulla on kaksi vaihtoehtoa, joko käperryt itseesi vikisemään ja hyppäämään takaisin äidin kohtuun, tai hyppäät ulos elämään. Ehdotan vaihtoehdoksi jälkimmäistä, oikealla asenteella, niinkuin sillä kaverilla jolla on puoliksi TÄYSI lasi edessään ei puoliksi tyhjä lasi, niinkuin se elämän vihaaja luuli. Tämä on väärä elämän asenne.
Valitse siis elämä.
Ja kuuntele toi Johnin biisi, varsinkin sen loppuosa, se on tärkeää, se siis ihan oikeesti pitää räääääÄÄÄÄÄÄÄääääääkyä ulos, se ei muuten tehoa ja sun elämäntuska jää sun sisään. Alla karaoke-versio ja Christina Aquileran versio(mä kyllä kiljuisin enemmän tuona naisena, on vähän liian "sisäsiisti") :
https://www.youtube.com/watch?v=2rUoynd1wLo
https://www.youtube.com/watch?v=SOTqGVQVkt0
Oikee asenne siis sulla on se että sulla on koko elämä edessä, kaikkine mahdollisuuksineen, ei niin, että hui kun pelottaa, mitähän minä taas tänään en uskalla tehdä tulevassa elämässäni?
https://www.youtube.com/watch?v=5f5A4DnGtis
Charli XCX - Famous [Official Music Video YTMAs]
Kuulostipa tutulta. Olen samalla tavoin itkenyt lapsuudessa, nuoruudessa. En aina minäkään ymmärtänyt, mikä sitä laukaisi, mutta nimen omaan fyysisestikin se oli hirveän rankkaa. Varmaan verenpaineet paukkui, koko keho oli pingottunut ja purin tyynyä, ettei kukaan kuulisi. Toisaalta toivoin, että isä tai äiti olisi kuullut ja olisin saanut lohtua. Aamuisin silmäluomet olivat turvonneet ja ne hävetti koulussa.
Minulta palastui taustalta masennus. Hakeuduin psykoterapiaan opiskeluaikoina ja se auttoi. Enää en ole itkenyt..ei ole mitään, mitä kantaisin niin raskaana. Masennuksen syynä oli yksinäisyys omassa perheessäni; se, etten ollut nähty tai rakastettu. Olin myös koulukiusattu. Kannattaisiko sinun vähän lähteä avaamaan asioitasi jonkun kanssa? Saat ja voit hakeutua avun piiriin, vaikket tietäisikään, mikä sinua vaivaa/mikä itkun aiheuttaa. Jotakin raskasta sisälläsi varmaan on. Ei itku tule syyttä...et vain ehkä vielä kaikkea kantamaasi hahmota.
Oikein paljon voimia sinulle elämässäsi!