MIllaista oli elää kun oli normaali isä? Tai jos ei ollut isää? Itselläni oli mielisairas isä, tai on hän elossa yhäkin ja hän vihasi minua heti syntymästäni saakka. Hän koitti murksata itsetuntoni jo lapsesta saakka ja onnistuikin siinä. Veljeni on ATK-diplomi-insinööri, rauhanturvaaja koulutukseltaan, kahden lapsen isä kolmikerroksisessa talossaan. Minä olen kouluttautumaton, työtön alkoholisti jolla on pitkä rikosrekisteri. Ei väkivaltaa, mutta pieniä rötöksiä kyllä. Lapsuus oli sitä että jo pienenä piilotin mm. piirrustukseni häpeissäni koska ne olivat aina huonoja isäni mielestä, korkeintaan naurettavia. Kun olin 11v. Isäni oli lähdössä taas baariin äitini kanssa. Kun minä harmistuin, isäni sanoi hiljaisella äänellä puolittain kuiskaten "no eikö sun vaan kannattaisi tappaa itses? ...tai emmä tiedä tee mitä teet". Tilanne loppui kun äitini kuuli tämän ja syöksyi huoneeseen vihaisena. Isäni hakkasi äitiäni kännissä mennen tullen. Yleensä tuolloin esimurrosikäinen veljeni oli kavereillaan yökylässä. Turpaani sain myös lukuisasti. Peruskoulussa kun muut iloitsivat tulevasta viikonlopusta, minä lähinnä toivon että arki tulisi jo nopeasti koska me emme tehneet yhteisiä matkoja, harrastuksia emme harjoittaneet. Vanhemmat lähtivät yöelämään perjantai-iltana, veljeni pieksi ja nöyryytti minua ja tämä sunnuntai-iltana loppui kun krapulaiset vanhempani olivat paikalla. Olisi paljon muutakin kerrottavaa mutta tuskinpa se ketään kiinnostaisi. Mietin siis vain ja olisi mukava kuulla kokemuksia siitä millaista on elää perheen rinnalla jossa on normaali isä, ei sen varjossa?
MIllaista on elämä isän kanssa?
Jukka___
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tekisi aina mieli sanoa niille jotka parkuvat kun heillä ei ollut koskaan isää, että olisivat vain tyytyväisiä, monen isä on tehnyt lapsen elämästä helvetin ja pilannut koko loppuelämän. Miksi kuvitellaan, että se isä olisi ollut joku ihanne? Harvemmin ovat.
Oma isäni on narsisti, joka ei piittaa muuta kuin omaisuudestaan. Ihmissuhteet eivät merkitse mitään. Koko lapsuuteni pelkäsin isää, joka ajoittain pahoinpiteli äitiä. Isä myös vei itsetuntoni samoin kuin sinun isäsi, en tehnyt mitään oikein ja olin vääränlainen lapsi muutenkin aina. Äiti yritti itsemurhaa usean kerran ja löysin hänet tajuttomana sängystään ja olin hänen tukenaan ja terapeuttinaan pienestä lapsesta asti. Milloin talutin turvakotiin, milloin kriisikeskukseen, toisinaan psykologille pelkissä varvastossuissa kun äiti oli ihan sekaisin. Koko nuoruuteni menin nukkumaan peläten, että äiti tekee yön aikana itsemurhan. Nyt aikuisena sama peli jatkuu, on omia ongelmia ja vanhemmat jatkavat samaa peliä ja sysäävät ongelmansa minun niskaani, nyt alkaa kuitenkin kamelin selkä katketa, enkä jaksa enää olla empaattinen siihen suuntaan. Se siitä normaalista sitten.
:,( ei minullakaan hyvä lapsuus ollut, mutta asioita ei voi muuttaa. Itse voi tehdä asiat toisin ja olenkin tehnyt. En takerru menneisyyteen.
En tiiä, koska mun isä on m@@$i##o