Kaipaan kommentteja. Ihastuin samassa työpaikassa työskentelevään kollegaan (minä nainen, hän mies) hyvin vahvasti, kun työskentelimme samassa paikassa hiukkasen reilun vuoden. Tilanne muuttui siksi, että hän muutti viime vuoden loppupuolella toiseen maahan saatuaan sieltä työtä ja on siellä nyt ainakin vielä vuoden verran (ei kyllä oletettavasti sen jälkeen palaamassa meidän työpaikkaamme). Välillä hän kuitenkin tulee käymään meilläkin työpaikalla (ehkä viime vuoden loppuvuodesta keväällä ja kesällä hän on käynyt 4 kertaa vierailemassa). Hän on tietääkseni vapaa, mutta minulla on mies ja lapsi (9-v.).
Emme ole työskennelleet samoissa projekteissa tms., mutta olemme lounastaneet tai juoneen kahvia usein yhdessä henkilökunnan tiloissa. Hän on joskus tullut jopa mun työhuoneeseen ihan muuten vain kommentoidakseen jotain - samoin minä olen välillä käynyt juttelemassa ja tekemässä tikusta asiaa. Meillä on tosi paljon samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, ja EN OLE KOSKAAN kokenut kenenkään muun ihmisen kanssa tällaista tunnetta kuin että aika ja muu maailma sulkeutuu minun ja hänen ulkopuolelle, kun me pääsemme juttelemaan keskenämme. Joskus olemme siis vaipuneet puhumaan yhdessä lounaalla niin, etten ole edes tajunnut, että meidän vieressämme on syönyt muita ihmisiä. Sitten kun työkaverini on kommentoinut ja kysynyt myöhemmin, mistä puhuimme, niin olen tajunnut, että hänkin on ollut samassa tilassa. Tämän ihmisen ja minun ensitapaamisemme oli siinä mielessä merkittävä, että tunnistin hänet heti miellyttäväksi - en kuitenkaan silloin vielä ihastunut, mutta näin ja aistin hänestä heti, että hän on ihminen, jonka kanssa tulen toimeen.
Jos olisin vapaa, niin olisin varmasti tämän ihmisen kanssa jo vaikka missä, mutta koen, etten voi rikkoa perhettäni, vaikka oman mieheni kanssa ei tällaista samankaltaista yhteyttä ole koskaan ollut.
Olen yrittänyt olla tähän kollegaan yhteyksissä meilitse pari kertaa sen jälkeen, kun hän on lähtenyt toiseen maahan ja jatkanut keskustelua, jota olemme edellisellä kerralla tavatessamme käyneet. Hän ei ole vastannut kumpaankaan viestiin, mutta hän on kyllä lähettänyt itse yhden viestin alkukesästä ihan ammatillisessa mielessä (forwardoinut ammattiin liittyvän viestin ja lähettänyt samalla terveiset). Hän ei siis selvästikään halua ottaa aktiivisesti yhteyttä, mutta en mielestäni kuvittele, jos sanon, että hän tavalla tai toisella tykkää minusta. Emme muuten voisi jymähtää pitkäksi ajaksi juttelemaan jostakin meille merkityksellisestä asiasta, jos kiinnostusta hänenkään puolelta ei olisi.
Olen koskettanut häntä vain kerran - halasin, kun hän oli viimeistä päivää töissä meillä ja oli lähdössä uuteen työpaikkaan. Muuten en ole uskaltanut muissa tilanteissa koskettaa, kun tunteet ovat niin pinnassa - en vaan ole pystynyt. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että halasin ja pystyin sanomaan hänelle viimeisenä työpäivänä, että on tosi surullista, että hän on lähtemässä pois.
Eivät tunteet kyllä mihinkään ole hävinneet tässä reilussa puolessa vuodessa - mietin häntä päivittäin. Jokin pieni asia saa aina hänet mieleeni.
Nyt tunteet nousivat erityisesti pintaan, kun olin töissä. Hän saapui yllättäen käymään vierailulla, kun on palannut kotimaahansa lomailemaan. Näin kauhukseni ensin hänet käytävällä - sydän alkoi pomppia ihan sataa ja tuhatta. Istuimme sitten yhdessä taas lounaalla, jossa oli ensin muitakin työkavereita. Menin tietoisesti häntä vastapäätä istumaan. Ensin puhuin vieressäni olevan toisen työkaverin kanssa, mutta jossain vaiheessa sitten kysyin häneltä, miten hänellä on mennyt uudessa työpaikassa. Hänen kasvonsa olivat keskustelun alussa jotenkin jyrkät, mutta kun pääsimme jälleen keskustelun vauhtiin - vanhaan hyvään tyyliin - niin hänen kasvonsa jotenkin pehmenivät, hän jotenkin rentoutui. Jumituimme pitkäksi aikaa lounaalle, emmekä meinanneet päästä eroon toisistamme, kunnes mun oli pakko lähteä jatkamaan työjuttuja. Jätin hänet sitten siihen ja erotessamme hän sanoi, että nähdään pian taas uudestaan.
Mitä minun pitäisi tehdä hänen kanssaan? Haluaisin niin ilmaista hänelle, että haluaisin pitää hänet ihmisenä minun elämässäni, sillä nautin niin suuresti hänen seurastaan. Jotenkin koen, ettei minulla ei ole varaa menettää ihmistä, jonka kanssa nautin keskusteluista enemmän kuin koskaan elämässä ja jonka kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Mutta en tiedä, voiko tällaista asiaa sanoa: että nautin hänen seurastaan enkä halua hänestä luopua, mutta en voi hänelle tarjota ainakaan tässä elämänvaiheessa muuta kuin ystävyyden? Mitä ajattelette?
Entä miten te tulkitsette hänen käytöksensä? Minusta tuntuu jotenkin pahalta, ettei hän ole vastannut minun meileihini (joita en tosiaankaan ole liiallisesti lähettänyt)... Vai onko hän sitten vain päättänyt, ettei voi ruokkia tätä ihastusta enempää ja tekee siksi näin? Vai kuvittelenko sittenkin vain sen, että hän tykkää minusta, mikä selittäisi sen, ettei hän vastaa meileihini?
Emme ole työskennelleet samoissa projekteissa tms., mutta olemme lounastaneet tai juoneen kahvia usein yhdessä henkilökunnan tiloissa. Hän on joskus tullut jopa mun työhuoneeseen ihan muuten vain kommentoidakseen jotain - samoin minä olen välillä käynyt juttelemassa ja tekemässä tikusta asiaa. Meillä on tosi paljon samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, ja EN OLE KOSKAAN kokenut kenenkään muun ihmisen kanssa tällaista tunnetta kuin että aika ja muu maailma sulkeutuu minun ja hänen ulkopuolelle, kun me pääsemme juttelemaan keskenämme. Joskus olemme siis vaipuneet puhumaan yhdessä lounaalla niin, etten ole edes tajunnut, että meidän vieressämme on syönyt muita ihmisiä. Sitten kun työkaverini on kommentoinut ja kysynyt myöhemmin, mistä puhuimme, niin olen tajunnut, että hänkin on ollut samassa tilassa. Tämän ihmisen ja minun ensitapaamisemme oli siinä mielessä merkittävä, että tunnistin hänet heti miellyttäväksi - en kuitenkaan silloin vielä ihastunut, mutta näin ja aistin hänestä heti, että hän on ihminen, jonka kanssa tulen toimeen.
Jos olisin vapaa, niin olisin varmasti tämän ihmisen kanssa jo vaikka missä, mutta koen, etten voi rikkoa perhettäni, vaikka oman mieheni kanssa ei tällaista samankaltaista yhteyttä ole koskaan ollut.
Olen yrittänyt olla tähän kollegaan yhteyksissä meilitse pari kertaa sen jälkeen, kun hän on lähtenyt toiseen maahan ja jatkanut keskustelua, jota olemme edellisellä kerralla tavatessamme käyneet. Hän ei ole vastannut kumpaankaan viestiin, mutta hän on kyllä lähettänyt itse yhden viestin alkukesästä ihan ammatillisessa mielessä (forwardoinut ammattiin liittyvän viestin ja lähettänyt samalla terveiset). Hän ei siis selvästikään halua ottaa aktiivisesti yhteyttä, mutta en mielestäni kuvittele, jos sanon, että hän tavalla tai toisella tykkää minusta. Emme muuten voisi jymähtää pitkäksi ajaksi juttelemaan jostakin meille merkityksellisestä asiasta, jos kiinnostusta hänenkään puolelta ei olisi.
Olen koskettanut häntä vain kerran - halasin, kun hän oli viimeistä päivää töissä meillä ja oli lähdössä uuteen työpaikkaan. Muuten en ole uskaltanut muissa tilanteissa koskettaa, kun tunteet ovat niin pinnassa - en vaan ole pystynyt. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että halasin ja pystyin sanomaan hänelle viimeisenä työpäivänä, että on tosi surullista, että hän on lähtemässä pois.
Eivät tunteet kyllä mihinkään ole hävinneet tässä reilussa puolessa vuodessa - mietin häntä päivittäin. Jokin pieni asia saa aina hänet mieleeni.
Nyt tunteet nousivat erityisesti pintaan, kun olin töissä. Hän saapui yllättäen käymään vierailulla, kun on palannut kotimaahansa lomailemaan. Näin kauhukseni ensin hänet käytävällä - sydän alkoi pomppia ihan sataa ja tuhatta. Istuimme sitten yhdessä taas lounaalla, jossa oli ensin muitakin työkavereita. Menin tietoisesti häntä vastapäätä istumaan. Ensin puhuin vieressäni olevan toisen työkaverin kanssa, mutta jossain vaiheessa sitten kysyin häneltä, miten hänellä on mennyt uudessa työpaikassa. Hänen kasvonsa olivat keskustelun alussa jotenkin jyrkät, mutta kun pääsimme jälleen keskustelun vauhtiin - vanhaan hyvään tyyliin - niin hänen kasvonsa jotenkin pehmenivät, hän jotenkin rentoutui. Jumituimme pitkäksi aikaa lounaalle, emmekä meinanneet päästä eroon toisistamme, kunnes mun oli pakko lähteä jatkamaan työjuttuja. Jätin hänet sitten siihen ja erotessamme hän sanoi, että nähdään pian taas uudestaan.
Mitä minun pitäisi tehdä hänen kanssaan? Haluaisin niin ilmaista hänelle, että haluaisin pitää hänet ihmisenä minun elämässäni, sillä nautin niin suuresti hänen seurastaan. Jotenkin koen, ettei minulla ei ole varaa menettää ihmistä, jonka kanssa nautin keskusteluista enemmän kuin koskaan elämässä ja jonka kanssa tunnen olevani samalla aaltopituudella. Mutta en tiedä, voiko tällaista asiaa sanoa: että nautin hänen seurastaan enkä halua hänestä luopua, mutta en voi hänelle tarjota ainakaan tässä elämänvaiheessa muuta kuin ystävyyden? Mitä ajattelette?
Entä miten te tulkitsette hänen käytöksensä? Minusta tuntuu jotenkin pahalta, ettei hän ole vastannut minun meileihini (joita en tosiaankaan ole liiallisesti lähettänyt)... Vai onko hän sitten vain päättänyt, ettei voi ruokkia tätä ihastusta enempää ja tekee siksi näin? Vai kuvittelenko sittenkin vain sen, että hän tykkää minusta, mikä selittäisi sen, ettei hän vastaa meileihini?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuossa tilanteessa ei ehkä kannata ruokkia ihastusta. Sanoisin, rakasta, kärsi ja unhoita ilman sen suurempaa seremoniaa.
Näin olen vähän itsekin ajatellut, vaikka tuskaa tuottaakin tämä tilanne. PItää ehkä vain nauttia niistä harvoista hetkistä, kun hänet nykyään näkee. Hän on erityislaatuinen ihminen, ja toivottavasti hän tiedostaa sen.
Miksi ihmeessä ihmisen on niin vaikea sanoa ihmiselle, että merkitsee hän merkitsee jotakin?
Se on se herkkyyden pelko kai. Kai lauluntekijäkin arvostaa mielipidettä, että hänen laulunsa/teksti on saanut jotakin hyvää aikaan jossakin taivalta taivaltavalle.. Tai siinä ihaillaan idolia, ei ehkä niinkään henkilöä itsessään.... siksi kai helppoa.
Luulisi, että sen esiin tuominen saisi aikaan vaan hyviä asioita.
No tavallaan olen ilmaissut kyllä ihastuksen kohteelle sen, että hän on tärkeä minulle. Kun olen laittanut hänelle meiliä, niin olen kirjoittanut, että on hienoa tavata pitkästä aikaa tai että surullista, että hän lähti taas pois juuri, kun oli tullut. Kyllähän se samaa on. Mutta ehkä tässä on sen verran tunteita sitten pelissä, että tämä juttu on "kaikki tai ei mitään". Haluaisin kuitenkin kovasti säilyttää tämän ihmisen elämässäni.
Meetsä nyt jotkin halvalla?
En mee. Tapana on vain poimia noista vieressä olevista mainoksista aina nimimerkki...
Millaisia te oikein olette...minulla on mies ja poika...plaa ihastus plaa... oletteko jotenkin sairaita vai miköä on diaksnoosi!
eikö teillä ole mitään vastuuta ei tapoja eikä moraalia!?
Valitettavasti minulla ei ole diagnoosia - tunnen itseni suhteellisen terveeksi. Olen vain realisti: uskon, että lähes jokaisen ihmisen parisuhteessa ja ihmissuhteissa on erilaisia vaiheita. Ei tunteitaan ja ajatuksiaan voi kahlita, tekonsa voi - kuten olen tehnytkin.
Tietääkseni minulla on myös vastuu, myös tapoja ja moraali, vaikka niitä vähän ilkeästi epäiletkin: en ole tehnyt mitään moraalitonta ihastukseni kohteen kanssa. Olen ainoastaan tuntenut tunteita, joita en ole tuntenut aikaisemmin kenenkään kanssa. Koska kuitenkin olen sitoutunut mieheeni ja lapseeni (joka ei ole poika, kuten oletat), niin juttu ei siksi ole edennyt. Olen myös kertonut miehelleni tästä ihmisestä, mutten tosin ole paljastanut kokonaan sitä, kuinka suuria tunteita hän on minussa herättänyt. Mieheni siis tietää ihastukseni kohteen ja on kuullut hänen ja minun keskusteluista jotain.
Tapaamani ihminen eli ihastukseni kohde on minulle erityislaatuinen. Hän jakaa kanssani syvällisesti esimerkiksi pari mielenkiinnon kohdetta, mitä ei ole kenenkään muun ihmisen kanssa tapahtunut. Haluaisin olla hänen kanssaan yhteyksissä juuri sen takia, että hän on tullut minulle tärkeäksi ihmisenä ja jaamme tiettyjä intressejä. Mutta miten hallita tunteet?
Jos kohtaa kerran elämässään ihmisen, joka on samalla aaltopituudella, niin hylkääkö hänet ystävänäkin sen takia, että haluaa suojella parisuhdettaan? Olen elänyt kohta 40 vuotta, eikä minulla ole kuin pari läheistä ystävää - työssä kyllä on kavereita ja osaan olla sosiaalinen. Sielultaan kauniin ja samalla aaltopituudella olevan ihmisen tapaaminen on minulle niin harvinaista herkkua, etten haluaisi tästä ihmisestä luopua. Minulle onkin tärkeä tietää, että hän on olemassa elämässäni. Ihan samalla tavalla minulle on tärkeää, että minulla on lapsi ja mies.
Entäpä jos aloittaja sairastuisit syöpään, olisitko iloinen kun miehesi lähtisi nostelemaan ja jäisit yksin sairautesi ja poikasi kanssa?!
Tämä kommentti ei liity mitenkään siihen ongelmaan, josta olen kirjoittanut.
Sinänsä Sinun kysymyksesi on omituinen, koska et tunne minua etkä puolisoani. Minun mieheni ei ole niin naiivi, että jättäisi minut sairauden takia. Jos hän joskus minut jättäisi, niin syynä taitaisi olla tunteiden kuoleminen. Silloin jättämisen motiivi olisi perustellumpi ja varmaan puolisolleni sopivampi. Olisinko iloinen silloin - en varmastikaan olisi.