monet sijoitetut lapset kärsivät varhaisen kiintymyssuhteen häiriöstä. Oletteko kokeneet, että lapsi on kiintynyt teihin ja päinvastoin? Mitä olette tehneet kiintymisen edistämiseksi? Voiko rakastaa saamatta vastarakkautta....
kiintymisen häiriöstä...
Minnamanna
242191
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Meillä sijoitetuna lapsi ,joka sijoitettiin juuri sen vuoksi ettei tätä häiriötä tulisi.Vanhemmat eivät kykene välittämään tunnetasolla lapsesta ,eivätkä kykene normaaliin vuorovaikutus suhteeseen hänen kanssaan.Onneksi asiaan puututtiin hyvissä ajoin lapsen ollessa 3kk ja jo aiheutuneita ongelmia on saatu korjattua rakastavalla ja lempeällä hoidolla.Me olemme rakastuneet tähän lapseen kuin omaamme .Näin varhaisesta sijoituksesta kun on kyse niin ilman muuta kiintymys on tapahtunut myös lapsen taholta.Minua itseäni kiinnostaisi tietää ,miten on voinut vaikuttaa aika ennen meille tuloa ,ja voiko oireilla näin varhaisista ajoista isompana.Josko joku viisas kokenut osaisi täälä kertoa.
kertokaa toki miten tämä vuorovaikutushäiriö voi ilmetä myöhemmällä iällä jos ollenkaan.
hanki ja lue Mirjam Kallandin kirjoja varhaisestavuorovaikutuksesta ja sen häiriöistä.
mutta karkeasti yleistäen: pahimmat d-tyypin täysin kiinnittymättömät lapset kasvat psykopaattisiksi rikollisiksi. he saattavat olla äärimmäisen miellyttäviä ja taitavia käyttämään ihmisiä hyväkseen, oikeita auervaaaroja. tai sitten tunteettomia murhaajia, jotja tappavat tappaakseen ilman syytä.
sitten on A:ta B:tä ja C:tä. A:t ovat täydellisesti kiinnittyneitä ja sekään ei ollut hyvä, sillä heistä tuli helposti läheisriippuvaisia ja vähän avuttomia, sillä heitä oli hoivattu liikaa, tarpeisiin oli vastattu liian aikaisin, ennenkuin tarve oli syntynyt lapsen mieleen. eikä sekään ole hyvä.
B:t ovat ns. normaalikiintyneitä. ovat saaneet mitä tarvivat, mutta tuntevat myös odotuksen ja pettymyksen.ovat luottavaisia ja avoimia uusissa suhteissaan, mutta eivät menetä tasapainoaan jos kaikki ei käy mielen mukaan. VALTAOSA IHMISISTÄ on B:tyypin kiintyneitä
C:t ovat osittain/ristiriitaisesti kiintyneitä. heidän on vaikea luottaa, sillä heidän tarpeisiinsa on vastattu epätasapainoisesti, joskus on tullut tyydytydtä ennen tarvetta, ruokaa ja hoitoa on tarjottu ilma aihetta.joskus taas ei itkuun ole lainkaan reagoitu. lapselle jää päälle epävarmuus. mihinkään ei voi luottaa. jos tuo lähtee, palaako se? rakastetaanko minua? olenko hyvä? kuka minä olen?
eli meissä kaikissa on enemmän vai vähemmän kiintymyssuhteen häiriöiden jälkiä. harvat meistä ovat täysin eheitä. mutta pienempien vaurioiden kanssa elää, vaikeat vaativat hoitoa.
Miksi kysyt?
Onko sinun vaikea tuntea rakkautta rakastamatonta lasta kohtaan? Vai onko kyseessä akateeminen intressi, tutkimus, opinnäytetyö tai vastaava? Vai kysytkö kenties sossun tai vastaavan tunneasioissa ulkopuolisen ominaisuudessa?
Vastaukseni ovat motiiveistasi riippuen seuraavat:
1) On tavallista ja inhimillistä hämmentyä ja turhautuakin, kun lapsi ei ilmennä normaaliksi kokemaamme tunnekirjoa. Osa lapsista on 'kylmiä' osa taas 'pakkopositiivisia', muitakin variaatioita löytynee. En usko, että syvimmässä merkityksessä tällaista lasta voi kukaan rakastaa, mutta paljon lämpöä häneenkin voi kohdistaa. Syvimmän rakkauden uskon olevan mahdotonta siksi,että hänestä on kiintymyssuhteen häiriön takia kuollut (tai jäänyt kehittymättä) jotakin olennaista, eikä hän tavallaan ole täysi ehjä ihminen.
2)Kerro tutkimusaihe, oppilaitos jne.
3)Ei mitään ongelmia.
.. et vastaisi samanlailla jokaiselle "kysyjälle"? Eikö sossun kuulu tietää rehellistä vastausta?
Kysyn sijaisvanhempana. Minulla on lapsi, jolla on vaikea varhaisen kiintymyssuhteen häiriö. vaikka kuinka olemme yrittäneet kiintyä lapseen, tuntuu, että vastassa on seinä. On vaikea rakastaa, kun ei saa vastarakkautta. Sitten on sossu, jolle yritämme kertoa tätä, hän ei ymmärrä, luulee, että haluame luopua lapsesta emmekä jaksa enää sijoitusta. hokee vaan, että sijaislapsi ei tarvitse muuta kuin rakkautta ja syliä. Juu juu, sitähän tässä on yritetty. Olisko pitänyt pitää suunsa kiinni? toisaalta sitä haluaa lapsen parasta ja yrittää auttaa häntä olemalla avoin. Grrr....
olipas tyly vastaus! vastaatko kaikkeen tähän tapaan, vai provosoiko juuri tämä kysymys jostain syystä tuollaiseen..?
...ihmettelin :(
Anteeksi alkuperäinen, jos pahoitin mielesi.
Vastasin kolmijakoisesti, koska et antanut kysymyksessäsi tasutatietoja ja koska kysymys kuulosti lähinnä opiskelijalle tyypilliseltä kysymykseltä. Ja minä en hyväksy tieteellistä (muka) tutkimusta, jollei tutkija kerro kysyvänsä tutkimukseen.
Sossut eivät todellakaan näytä ymmärtävän tätä ongelmaa. Kun olen tyhmyyksissäni ollut rehellinen, on epäilty kykyjäni kasvattajana. Epäillä niitä saa ja pitääkin, mutta aihe oli mielestäni väärä. KUKAAN ei aidosti kiinny ihmiseen, joka on kuin kone. Näin se vaan menee. Sossuille ei siis kannata kertoa totuutta, he saavat siitä aseen sijaisvanhempia vastaan.
...olen huomannut..*huokaus*. Se tuntuu aivan järjenvastaiselta ja tuntuu, että sossun suhtautuminen latistaa kaiken avun saanninkin. Suurennuslasin alla on yhtäkkiä sijaisperhe - jaksamattomat, onnettomat uskaltavatkin valittaa. MUTTA EIHÄN SIITÄ OLE KYSYMYS!!! Asennevamma se on joka tässä väsyttää :(
sossuista on mitään käsitystä siitä minkälaista arkielämä näiden sijoittettujen lasten ja heidän ongelmiensa/sairauksien kanssa on.
Se on sama kun selittäisi sokealle punaista väriä kun heille yrittää näitä asioita valottaa.
Turhauttavaa kun tuntuu että eivät usko vaikka kuinka selität.Olisi kiva jos uskoisivat mitä sijaisperheet kertovat ja olisivat tukena ja auttasivat etsimään ratkaisuja ongelmiin mutta näin taitaa aika harvoin olla.
Meillä vaihtui sossu, vakituinen lähti pätevöitymään ja tuuraajana lapseton opiskelija, jolla on paljon kirjatietoa mutta vähän kokemusta edes tavallisista lapsista. Tuuraaja on ihmisenä ihana, tuntuu välittävän aidosti lapsesta ja panostaa bioihin.
MUTTA tämä kiintymyshäiriö vissiin sitten kirjassa menee suunnilleen näin: Otsikko, 5 riviä tilanteen kuvausta ja lopussa ratkaisu. Ongelma 'ratkeaa' muutamassa sekunnissa. Oikeassa elämässä tahkotaan ja tahkotaan ja aina pidempien biolomien jälkeen ollaan muutamaa askelta taaempana. Ilmeisesti jokin alitajuinen / ennen varsinaista muistamisukää koettu sieltä putkahtelee ja kasvattaa muuria lapsen ja muun maailma väliin??
Niin siitä purkauksesta... Tämä omalla tavallaan ihana sossutyttö on vakuuttunut, että sijaismuksun perhe kannattaa vaihtaa. Toivon sydämestäni, että eivät sitä tekisi. Jos päätyvät vaihtoon, toivon että tyttö pärjää. Aikoinaan meillä meni sisäänajossa pari vuotta. Toisaalta ymmärrän että olisi helpompi bioille ja kaikille, jos tyttö asuisi lähempänä biojaan.
No joo, hyvää joulua kaikille!
....miten sijaislapset yleensä kiintyy noinkin hyvin sijaisperheeseen, koska ei heille anneta lupaa kiintyä, he joutuvat olemaan "mielinkielin" kaikille, kyllä lapselta vaaditaan tosi paljon.
Kyllä tuo kiintymishäiriö on silmiinpistävää, etenkin jos sairaalaankin joutuu ja pitkään olemaan, niin he jopa viihtyvät siellä, jotku ei ikävöi lainkaan kotia, se tuntuu pahalta, siinä tulee tunne, että sairaalassa on kivampaa, kuin kotona.
On meilläkin lapsia, jotka ei ikävöi lainkaan esim. juuri sairaala-jaksoilla kotiin.
samoin muita vastaavia tilanteita.
Jos tulee vieraita, niin usein leikillään kysytään, että lähdetkös mukaan, niin kyllä nää lapset varmaan lähtiskin niiden vieraiden mukaan, kyllä ne vieraat sen ymmärtää, kun siitä on ollut juttua, mutta tuntuu se kyllä tosi pahalta itsestä.
On niin typeriä ihmisiä jotka eivät tätä oikein ymmärrä.
sijaisperhe ei aina ole paras sijoituspaikka kiintymyssuhdehäiriöiselle lapselle. Lueppa mitä sijaisvanhemmat kirjoittavat www.verkkoklinikka.fi - sivuilla, nyt juuri on paljon tätä koskevaa juttua!!!
joko lapsella on virallinen RAD-diagnoosi?. sen saa kun menee perheneuvolaan testeihin ja testeissä löytyy varhaisen vuorovaikutuksen kiintymyssuhde häiriö.
ja kun diagnoosi, voi alkaa hakemaan apua terapiasta. meillä käy lapsi nyt koppaterapiaa ja sen todella huomaa auttavan jo puolenvuoden jälkeen. vaikka välillä on taantuman takia vaikeampaa, on ihana huomata kuinka lapsi vuosien tyhjyyden jälkeen hakee varovasti kontaktia.
juuri juttelin terapeutin kanssa ja hän sanoi, että sos.puolella ei millään voi olla näin erityistrauman syvällistä tuntemusta, joten sossusi ei välttämäti edes tiedä mikä lapsen ongelma on. pelkkä rakkaus ja syli ei tosiaan riitä. niiden lisäksi tarvitaan taantumista trauman synnyn aikoihin ja korvaavia kokemuksia silloisten laiminlyöntien tilalle.
etsi käsiisi kaikki mirjam kallandin kirjat varhaisesta vuorovaikutussuhteesta ja kiintymyssuhdehäiriöistä. niistä saa paljon tietoa ja tukea.
ja muista, että sinä joka ehkä ensimmäisenä ihmisenä olet yrittänyt luoda lapseen normaalin kiintymyssuhteen, olet tämän vaativan lapsen ainoa oikea henkinen äiti, kun lapsi lopulta syntyy minäksi. sillä näiltä varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta kärsiviltä lapsilta puuttuu myös kuva itsestä eikä heillä ole minää.
pystyykö lapsenne katsomaan kuvaansa peilistä ja sanomaan siellä minä olen. meidän ei pysty kutsumaan kuvaa omaksikuvakseen. varma merkki tästä häiriöstä.
Meidän sijoituspojalla on todettu kiintymyssuhdehäiriö, joka on alkanut aivan pienenä. Muutaman vuoden painostuksen jälkeen saimme hänet hoitoon. Halusimme saada lapselle apua, että hän jotenkin selviäisi kasvussaan.
Kun asetimme kyseenalaiseksi joitakin hoitavan tahon metodeita, asia on kääntynytkin sellaiseksi että sijoitus purkaantuu, koska emme pysty tunnetasolla vastaamaan lapsen tarpeisiin, niin että hän eheytyisi, eli meidän tulisi olla terapeuttisempia ?!.Laitoksessako muka tunnetasolla tämä hoidettaisiin.
Olkaapa tarkkoja, miten lastanne ohjaatte hoitoon ettette itse joudu hoidettaviksi.
Kiintymyssuhde häiriöön tarvitaan kaksi, sijaisvanhempi ja lapsi tässä tapauksessa. Kyllä nuori sossu on oikeassa, luota vain hänen tietotaitoonsa, nykyisin ei ole mitään ihmeellistä siinä, että menette lapsen kanssa molemmat hoitoon. Mistä tuollainen ajatus että kieltäytyisit, tottakai sossu vetää johtopäätöksensä oletko sopiva sijaisvanhemmaksi jos kieltäydyt.
kiintymyssuhde häiriöt syntyvät kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana ja niistä vaikuttavin on ENSIMMÄINEN IKÄVUOSI. tuskin se häiriö on synrynyr sujaisperheessä
Niin..lapselle kiintymyssuhdehäiriö on syntynyt ennen meille sijoitusta, diagnoosi oli jo tullessa. Jos se olisi meillä ollessa syntynyt ja meistä johtuen, ymmärtäisin jotenkin mukana olomme myös hoidossa, mutta eihän vanhemmuutta pidä mitata niin, että suostumme (perheterapia) hoitoon vaikka emme ole hoidon tarpeessa.
Paras tapa elää normaalia perhe-elämää on olla hiljaa ja nyökytellä että hyvin menee. Kukaan ei välitä aidosti lapsen hyvinvoinnista.
Kerroit aiemmin, että olit kyseenalaistanut "joitakin hoitavan tahon metodeita" ja ymmärsin että päällepäsmäät asiantuntijoiden yrittäessä auttaa hoidossasi olevaa lasta ja estää hänen tarvitsemaansa tukea ja apua. Mikäli hänellä diagnoosi oli tullessaan, niin kyllähän tilanteen olisi noina sinun hoidossasi olleina vuosina pitänyt kuitenkin mennä myönteisempään suuntaan, sitä ei ole sossujen arvion mukaan kuitenkaan tapahtunut.
Nyt ilmoitat kieltäytyväsi lapsen kasvun tukemisesta kokonaan.
Lyöt lyttyyn sosiaalityöntekijää vetoamalla hänen ikäänsä. Miksi?
tavallisen äidin vastaus ei varmaan ollut minulle tai ehkä sittenkin. En minä ole koskaan kieltänyt lapsen kasvun tukemista, päin vastoin. Olen itse saanut järjestää kaikki tutkimukset, hoidot ja sairaalapikan. Kukaan muu ei ole asiasta välittänyt. Hoidon edistyessä todetaan ettemme olekkaan hyviä "vanhempia", kun emme ole suostuneet perheterapian, sillä lapsihan tässä sairas on ja ollut jo kauan ennen meille tuloa. Lapsi on toki meillä kehittynyt, mutta asiantuntija apua hän on tarvinnut.
Sossun iästä on varmasti maininnut joku muu.
Vastaan nyt, vaikka en ole minkään sortin ammattilainen tai tiedä asioista siinä määrin, eli mutu tuntumalla:) Suot varmaan anteeksi sen;)
Mutta, luulisin ettei perheterapiassa ole kyse siitä, että teissä olisi vikaa tai ettäö te olisitte jotenkin vahingollisia lapsellenne, vaan siitä, että autetaan koko perhettä. Kun eteen tulee asioita jotka koskevat lasta, niin usein vanhemmatkin tarvitsevat apua homman käsittelyssä. Voi myös olla, että "perhe" terapia auttaa lasta, eli välttämättä kyse ei ole siitä, että sinä ja miehesi niinklään tarvitsisitte terapiaa. Tertapiassa yleinsäkkin käydään tuntemuksia läpi ja sitä miltä tuntuu ja miten menee. Se, että sossu tai terapia ihmiset suhtautuvat noin, niin taitaa olla aika..hmmhh..tavallista. Jos ehdotettu asia ei kelpaa niin...
Olisiko siitä perheterapiasta sitten liiaksi haittaa? Itse olen perheterapiassa käynyt lapseni vuoksi, jota hyväksikäytettiin ja se ei oikeastaan ollut muuta kuin lätinää siitä miten koko perhe kestää ko. prosessin. Tällä yritettiin ja pyrittiin tukemaan sitä, että me perheenä pysymme yhdessä ja jaksamme. Sanotaan näin, että se oli pakollinen paha, mutta olin valmis käymään sen läpi lapseni vuoksi ja ajattelin, että ehkä siitä olisi jotain apua (ehkä siitä oli, ehkä ei, en kuitenkaan koskaan puhunut siellä sellaisista asioista jotka olivat itselleni vaikeita vaan kävin ne läpi muualla, missä ei tarvinnut pelätä, että omat asiat kääntyvät itseään vastaan tai lasta). Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että vika olisi ollut meidän, tai että me olisimme istuneet syytetyn penkillä. Meilläkin lapsi oli se joka oli hoidon tarpeessa, mutta samalla sitten haluttiin hoitaa meitä vanhempia (tai lähinnä minua äitiä, kun isä ei hoitoon suostunut) eikä se ollut muuta kuin juttelua siitä tai tästä. Mitään sellaista he eivät minulle kertoneet tai sanoneet mitä en olisi jo sisäistänyt, lähinnä vaan hokivat, että hyvin menee ja kehuivat, eli siis yrittävät kannustaa ja pitää taistelutahtoa yllä.
Ehkä voisitte kokeilla edes kerran perheterapiaa, ellette jo ole?
Yst. Entinen sioitettu myös
..ai perheterapialätinää lapsen vuoksi? Kuules, kun ei perheterapiat kiinnosta meitäkään, eikä monia muitakaan. Miksi on niin vaikeaa hakea/saada esim. kriisiterapiaa lapselle, jossa hän saisi käydä asiantuntija-auttajan kanssa ongelmiaan ja traumojaan läpi?!?!? me ei ainakaan olla koettu hyötyvämme pätkääkään perheterapiasta nimenomaan sijaisperheen muodossa ja roolissa. Parhaat lätinät saa aikaiseksi toiseten sijaisvanhempien/ystävien kanssa!!!
hetkessä ohimenevää.
Meillä 12 vuotias ja oireilee hyvin pahasti ja selvät merkit kiintymissuhdehäiriöistä, enkä usko että tulevat koskaan aivan tavallisiksi ilman merkkejä häiriintymisestä.
Kysyt voiko lasta rakastaa saamatta vastarakkautta?
Mielestäni aikuinen ja tietoinen vanhempi voi rakastaa ja kiintyä lapseen oli se sitten mikä tahansa ongelma tai häiriintyminen. Ei nämä viat ole lapsen vikoja vaan monen vaikeuden lopputulos.
Lapsi on "kiintynyt meihin" mutta se ongelma jonkä näemme eri tilanteissa. Esim. olemme kuin poissa hänen maailmastaan kun meille selkänsä kääntää. Samoin näemme sen hyvin selvästi kun tapaamisissa eroaa äidistään. Ensin alkuvaiheessa se tuntui hyvin oudolta ja kylmän tunteettomalta.
Uudet jopa ventovieraat ihmiset ovat hänelle hyvin "läheisiä" ystäviä kuten hän usein sen on ilmaissut. Mutta poissa kuin tuulen viemiä kun jättää "ystävät". On kuin ei haluaisi jatkaa ystävyyttä vaikka yritämme joskus kannustaa yhteyden pitoa. Hän ei osaa laittaa itselleen rajoja vaan on hyvin helppo "saalis" jos joku haluaa käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Tämä ei tunneperäisesti meitä mitenkään häiritse kun olemme tietoisia siitä mikä on siihen syy. Olemme ohjaavia ja turvallisia sekä luotettavia aikuisia sijaisvanhempia sekä perhe kokonaisuudessa on se joka kasvattaa yhteistä tunnepohjaa ja me henkeä.
Käymme terapiassa sekä lapsi että me vanhemmat. Ilman terapiaa ja työnohjausta emme jaksaisi kaikkia vastoinkäymisiä.
Tämä ongelma on niin laaja se käsittää koulun,opettajan, "kaverit"jotka ovat loppuun käytetty, bioäidin, oman pienen biosuvun sitten tietenkin me sijaisvanhemmat saamme sen kaiken purkautumisen sekä syytökset jne.
Nyt en tällä kertaa tämän enempää sitten ensi vuonne voin palata asiaan uudelleen, nyt vietämme rauhallista joulua.
Hyvää ja Rauhallista Joulua myös sinulle joka satut tätä lukemaan.