Hei.
Olen 25-vuotias mies ja minulla ei ole yhtäkään ystävää tai kaveria paikallisesti (kotimaassa). Koulukavereita oli kun opiskelin datanomiksi, mutta ne ovat jo aikoja sitten hylänneet, koulun päättyessä. Vanhemmat ovat joskus huolissaan siitä että olen niin paljon yksin liikkeellä. Olen yrittänyt selittää, että viihdyn erinomaisesti yksin enkä kaipaa seuraa. Äidin mielestä tulen kohta hulluksu, vaikka minä en ole hullu. Minä vain nautin yksinolosta.
En ole siltikään yksin, kuuntelen musiikkia ja löysin netistä yhden todella hyväv kaverin toisesta Euroopan maasta. Me jutellaan tosi paljon Facebookissa ja joka viikko meillä on Hangoutsissa videochat. Me ollaan tosi läheisiä ystäviä ja voidaan jutella ihan mistä vain, vaikka välimatkaa on välillämme yli 1 000 kilometriä. Mitä voisin tehdä, että vanhemmat eivät olisi huolissaan enää minusta?
Tuntuu ettei puhuminenkaan auta, vaan aina patistetaan hankkimaan ystäviä. Tiedän sen itse, on ihmisiä, jotka nauttii olla yksin. Eikä siinä mistään hulluksi tulemista ole kysymys. Vinkkejä? Kiitos.
Olen 25-vuotias mies ja minulla ei ole yhtäkään ystävää tai kaveria paikallisesti (kotimaassa). Koulukavereita oli kun opiskelin datanomiksi, mutta ne ovat jo aikoja sitten hylänneet, koulun päättyessä. Vanhemmat ovat joskus huolissaan siitä että olen niin paljon yksin liikkeellä. Olen yrittänyt selittää, että viihdyn erinomaisesti yksin enkä kaipaa seuraa. Äidin mielestä tulen kohta hulluksu, vaikka minä en ole hullu. Minä vain nautin yksinolosta.
En ole siltikään yksin, kuuntelen musiikkia ja löysin netistä yhden todella hyväv kaverin toisesta Euroopan maasta. Me jutellaan tosi paljon Facebookissa ja joka viikko meillä on Hangoutsissa videochat. Me ollaan tosi läheisiä ystäviä ja voidaan jutella ihan mistä vain, vaikka välimatkaa on välillämme yli 1 000 kilometriä. Mitä voisin tehdä, että vanhemmat eivät olisi huolissaan enää minusta?
Tuntuu ettei puhuminenkaan auta, vaan aina patistetaan hankkimaan ystäviä. Tiedän sen itse, on ihmisiä, jotka nauttii olla yksin. Eikä siinä mistään hulluksi tulemista ole kysymys. Vinkkejä? Kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulen, etteivät vahnhempasi tule koskaan ymmärtämään sitä, että nautit yksinäisyydestä. :) Se kaiketi kuuluu vanhemmuuteen. En voi antaa muuta neuvoa kuin sen, että istut vanhempiesi kanssa alas joku kerta ja selität suoraan, että viihdyt tällä hetkellä parhaiten yksin. Kukapa tietää, miten tilanteet muuttuvat. Voit myös sanoa, että jatkuva patistaminen on mielestäsi ahdistavaa, ja että toivoisit vanhempiesi lopettavan sen. Jos pelkkä puhuminen ei auta, sano suoraan ettet halua puhua tai kuulla asiasta enää. Luultavasti he silti jatkavat patistamista, mutta kenties tämä vähentää sitä :)
Kannattaisi yrittää joka tapauksessa saada sosiaalisia kontakteja, vaikka viihtyisikin yksin. Ei tarvitse väkipakolla etsiä ketään, mutta ainakin varalta. Myöhemmin se on vaikeaa.
Jossei pimpula kiinnosta, niin kyllä sinä jonkinlainen hullu olet. Sen kyllä ymmärtää, että joidenkin naisten jälkeen tekee mieli olla vähän aikaa yksin, mutta pimpula saa kyllä kohta taas sortumaan suhteeseen.
Minulla oli vähän samantapainen tilanne joskus. Olen (lievä) Asperger-mölli, ja viihdyn siis "yksin" mielikuvituskavereideni ja tietokoneen tai television tai kirjojen kanssa. Äitini onkin aina ymmärtänyt tämän, mutta isällä on ollut tarve yrittää kaverustuttaa minua ties minkä hörhöjen kanssa, kuitenkaan siinä onnistumatta. En yksinkertaisesti viihdy muiden ihmisten kanssa vain siksi, että ne ovat "muita ihmisiä", vaan ihmisen, jonka kanssa viihdyn, täytyy olla (minulle) erityinen jollakin tapaa. Ellei erityisen kiinnostavia löydy, en kaipaa seuraa vaan viihdyn itseksenikin.
Mutta isääkin pahempi oli yksi naapuri, joka yritti jatkuvalla syötöllä, teini-iästäni aikuisikään asti, väen väkisin komentaa minua etsimään ystäviä. Aloittamaan harrastuksia (joista en ollut kiinnostunut) vain, jotta saisin "ystäviä". Tyyppi ei sitten millään käsittänyt, etten KÄRSI YKSINÄISYYDESTÄ, vaan PIDÄN YKSINOLOSTA.
Sellaiset ihmiset tarkoittavat tietenkin ihan hyvää ja viljelevät siinä sivussa mielellään kaikenlaisia iskulauseita: "kukaan ei halua olla yksin", "yksin tulee hulluksi", "ihmisen ei ole hyvä olla yksin", "kyllä seurassa olemiseen tottuu!" jne. Kaikessa hyväntahtoisuudessaankaan nuo ihmiset eivät vain ymmärrä, että meitä on täällä erilaisia. Jotkut vain viihtyvät omissa oloissaan, eivät koe yksin oloa mitenkään haitalliseksi tai ongelmaksi.
Ehkäpä kannattaa vain puhua rauhallisesti niille, jotka kokevat sinun yksinolosi ongelmaksi?
Juuri näin, ongelma on sama kuin sinulla, en vain nauti ihmisten kanssa oleilusta jos mielenkiinnonkohtete eivät kohtaa. Löysin yhden kaverin netistä, se on kuin kopio minusta, ja tullaan hyvin toimeen. Tykätään myös jutella toistemme kanssa videopuhelun kautta. Ja aiotaan nähdä ensi vuonna. Koulussa minulla oli sama ongelma, ihmiset olivat vain "kavereita". Oli mielipide-eroja ja olemme muutenkin erilaisia. En vain tullut toimeen. Minulla on sen verran outo musiikkimaku muista ja elämäntyyli, että minun on hankala löytyää samanlaisia ihmisiä.
Nyt viime aikoina en ole saanut enää kuulla raivoa siitä, että minulla ei ole kavereita vanhemmiltani, varmaan osaltaan ymmärsivät virheensä. On typerää vaatia kavereita hakemaan, jos henkilö viihtyy parhaiten yksin.
Nämä ovat huvittaviakin hellyyttävällä tavalla: 1000 km päässsä paras kaveri ja sitten nähdään kai ensi vuonna:)! Jokainen tyylillään vaan...
Mitä huvittavaa siinä on?
Kyllä muakin "huvittaa" se, että jotkut "rakastaa niiden kavereita" ja sanoo, ettei vois elää ilman niitä. Yhtä paljon kun "huvittaa" se, että jotkut näkee kavereitaan päivittäin tai lähes päivittäin. Minua ainakin rasittaisi suunnattomasti tuhlata aikaa sellaiseen humpuukiin.
Kavereita on kiva nähdä ja niiden kanssa on kiva tehdä joskus jotain, mutta että viikoittain tai PÄIVITTÄIN... ei kiesus..
(Lisäksi: jos se kaveri asuu ULKOMAILLA, niin tuskin on mahdollistakaan nähdä edes joka vuosi. Hyvä ystäväni ei ollut nähnyt siskoaan 7 vuoteen, koska sisko asuu ulkomailla.)