En olisi koskaan kuvitellut sanovani tätä mutta olen liian yksin enkä voi sille minkään. Oon ollut koko elämäni ajan yksin ilman kaveria ja koulukiusattuna. Enkä ole koskaan ollut suosittu koulussa vaan vihattu. Koulu on jo ohi. Aloitan kohta ammattiopistossa ja olen täysin yksin. Riparilla vasta tajusin että olen liian yksin. Istuin penkillä ja eräs tyttö tuli istumaan viereeni ja kysyi miksi olen yksin. Vastasin: koska kaikki vihaavat minua. Hän taas sanoi etteivät kaikki vihaa sinua, enkä minä ole vihollisesi. Sanoin: ehkä et mutta et silti pidä minusta. Hän taas sanoi että jos ihminen on yksin se ei ole hyväksyttävää mutta jos hän on kenentahansa kanssa niin se on hyvä. Silloin hän lähti ja aloin miettimään asiaa. Yritin seuraavana vuonna (ysillä) hankkia yhtä henkilöä (jonka nykyään tiedän olevan ADHD) kaverikseni mutta hän kirjaimellisesti sylki päin naamaa. Kuulin erään naisen olleen ihastunut minuun. Vuoden lopussa hänet hurmasi eräs henkilö ja hän rakastui välittömästi. Sitten jokin muuttui minussa ja pahasti. Aloin olettaa että minun täytyy olla yksin. Ysiluokka loppui. Kukaan ei tullut hyvästelemään. Kukaat ei tullut onnittelemaan peruskoulusta pääsystä. Kävelin vain koulun alueelta ulos ja menin kotiin. Kesän alussa tulin vainoharhaiseksi. Vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi mitä olen koskaan ennen ollut. Aloin luulla että kaikki haluavat minulle jotain pahaa. Aloin kehittää fyysistä kuntoani jottei minun tarvitsisi pelätä yksin olemista. Tajuan että tarvitsen kipeästi seuraa ja apua mutta en sitä kykene hankkimaan. En pysty olemaan ihmisten seurassa. En voi, olen tottunut olemaan yksin. Yksinäisyys on mennyt liian pitkälle. Nyt olen vain yksinäinen järkäle. Minun on oltava yksin, näin olen ymmärtänyt.
Pahoittelen pitkää tekstiä. En halua mitään "Oot homo" tai "Ei kiinnosta, tapa ittes" kommentteja. Haluan tietää mitä pitää tehdä.
Pahoittelen pitkää tekstiä. En halua mitään "Oot homo" tai "Ei kiinnosta, tapa ittes" kommentteja. Haluan tietää mitä pitää tehdä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kunpa osaisinkin auttaa... mutta ehkä sää siellä amiksessa tutustut uusiin ihmisiin ja saat uusia kavereita..? Itsellä katkes yläasteen jälkeen yhteydenpito lähes kaikkien kavereiden kanssa ja olin todella yksinäinen niihin aikoihin. Amiksessa kuitenkin tutustuin pariin luokkakaveriin, joista sitten tulikin hyviä ystäviäni. Ihan vaan sillain tutustuttiin kun juteltiin luokassa jotain ja sit kysyin heiltä, että voinko tulla heidän kans syömään kun en tunne ketään luokasta. Rupesin sit käymään heidän kanssaan aina syömässä ja aluksi se olikin aika kiusallista, eikä kukaan oikeen viitsinyt sanoa mitään, mutta meni viikko ja sit me puhuttiinki jo tosi paljon. Meni kuukausi ja me oltiin jo niin hyviä kaveruksia, että hengattiin myös vapaa-ajalla.
Oot homo!
Ja tuota minä en halunnut kuulla! Haluan tietää onko mitään tehtävissä vai olenko ikuisesti eristetty muista.
Itse ainakin löysin netistä hyvän ystävän, ollaan jo pari vuotta tunnettu.. Muut "ystäväni" ovat täysiä kusipäitä ja jään aina kolmanneksi pyöräksi.. ":)" saatanan ihana tunne..
Ihan ku oisin omaa elämäntarinaani lukenut... paitsi että oon lukiossa :D onks sul kik?
Hei
Kirjoituksesi on tosi koskettava. "Yksinäinen järkäle" saa vedet silmiini, niin pahalta tuntuu puolestasi. En osaa varmaan auttaa yhtä hyvin kuin ikätoverisi, joilta olet jo saanutkin vastauksia. Mutta siitä olen varma, että yksinäisyys ei ole mitenkään sinun syytäsi. Olet tutustumisen arvoinen ja hieno ihminen, olen varma siitä! Osaat tosi koskettavasti pukea ajatuksiasi sanoiksi.
Loppuelämääsi et ole mitenkään tuomittu olemaan yksinäisenä saarena muiden joukossa. Tietysti se ei tällä hetkellä auta, varsinkin kun Sinulla on tosi masentavia kokemuksia taustallasi.
Oletko koskaan ajatellut jutella asioistasi jollekin luotettavalle aikuiselle? Paikkakunnallasi on varmasti sellaisia tahoja, joihin voi olla yhteydessä. Joskus pelkkä puhuminen selkiyttää ja saa uutta voimaa jatkaa eteenpäin.
Lähetän Sinulle lämpimiä ajatuksia !
Pappi Elisabet
Vaihdetaanko esim. sähköposti osoitteita ni voitais ehk jutella? :) tai jotain semmosta.
Mene puhumaan psykologille. Siitä se lähtee, kunhan ensin saat ensin siellä itsesi jotenkin auki ja pystyt puhumaan jollekin. Voit olla varma, että hän ei naura sinulle, eikä vähättele ongelmaasi. Tärkeintä on kuitenkin, että saat itsesi avautumaan seurassa, jossa sinun ei tarvitse pelätä, ettei sinua hyväksyttäisi sellaisena kuin olet. Sen jälkeen pystyt vähitellen tutustumaan myös muihin ihmisiin.
Tai miksei mielisairaalaan samantien?