Kaapissa, vieläkin

Minkä ikäinen olet? Mä tulisin kaapista heti kun olis mitä kertoa, eli jos löytäisin kumppanin! Mä 35v

Ai joku muukin on jumissa Narniassa. :D Lähimmät ystävät tietää mutta perhe/opiskelukaverit ei osaa edes aavistaa.. Ja mitä pidempään väistelen kertomista, sitä vaikeampaa siitä tulee. Mutta kertominen on kyllä vaikeampaa, kun ei ole tyttöystävää.

Jotkut ovat koko ikänsä kaapissa, kertomatta edes omille ihastuksilleen olevansa naisiin päin ja välittävänsä heistä. Harmi sinänsä. Ei voi enää vanhainkodissa korjata asiaa, kun elämä on jo "eletty" pimeässä komerossa ja mahdollisesti miehen kanssa suhteessa kituuttaen. Mikä saa ihmiset häpeämään omaa minuuttansa? Onko pelko siitä, että vanhemmat, ystävät, työkaverit hylkäävät "paljastumisen" jälkeen? Eikö mahdollisesti edes hyväksytä itse itseänsä? Kertokaa omista kokemuksistanne, että mikä siinä asiassa pelottaa/hävettää?
Jokaisella on vain yksi ja oma elämä! Muistakaa elää se niin, ettei tarvitse vanhana katua yhtikäs mitään. Itse olen henkilökohtaisesti tästä asiasta sitä mieltä, että eiväthän heterotkaan tule koskaan kaapista ulos ja toitota, että tykkäävät vastakkaisesta sukupuolesta. Sitten niille ilmestyy kumppanit ja ne viedään näytille joka paikkaan. Homoseksuaalienkin pitäisi toimia vain samalla tavalla ja elää elämäänsä avoimesti ja mitään häpeilemättä. Toisaalta vanhempien/ystävien/tuttujen pitäisi ottaa asia yhtä luonnollisena kuin heterosuhteetkin eikä paheksua koskaan toisen kumppania olipa hän mitä sukupuolta tahansa.

Älä huoli, olethan sinä jo tullut sieltä kaapista, koska jotkut läheisesi jo tietävät. Mä olen sitä mieltä, että kaapista tulo tapahtuu jokaisella omaa tahtiaan; pikkuhiljaa sitä kertoo sopivan tielaisuuden tullen ihmisille omasta elämästään, myös lesboudesta, ei sitä tarvitse heti oitis kaikille kuulutta.a jos niin ei koe tarpeelliseksi. Siis niin, että jos tulee jonkun kanssa puhetta vaikka parisuhteesta niin siinä voi mainita, että puoliso on nainen jne. Ei esim. työpaikalla edes tarvitse kertoa omasta yksityiselämästään sen suurempia kuten eivät monet heterotkaan tee. Mutta jokainen tietenkin tavallaan.
Ota rauhallisesti ja anna elämän kulkea eteenpäin päivä kerrallaan, niin myöhemmin huomaat tulleesi kaapista kokonaan ilman sen suurempaa hälinää. Itse olen juuri noin elänyt, en ajatellut sitä kaapista tuloa niin aktiivisesti, tulin vaan vähitellen.
Anteeksi hiukan epäselvä postaus, olen ihan aamu-uninen vielä : )

Tulin ulos kaapista omille vanhemmilleni ja olen saanut kokea äitini itkut ja isäni haukut. Ei tunnu mukavalta. Ahdistaa sekin, että heillä on asiasta niin paha olo. Mitä voisin tehdä? Olen tässä ja nyt: olen edelleen heidän tyttärensä, sama kuin kuukausi sitten ennen ulostuloa. Silti rysäys oli valtava eikä voinut olla vaikuttamatta kaikkeen. Seurustelusuhteeni rakoilee tämän takia koska koen ahdistusta jokaisena päivänä. En tunne vapautuneeni. Tunnen pelkoa. Koska se menee pois? tahdon vain olla onnellinen. Onneeni kuuluu silti myös että läheiseni pysyisivät edelleen läheisinäni.

Kaikella on aika ja tarkoitus. Itse tulin pikku hiljaa sieltä kaapista, en tykkää sanonnasta. Minun mielestä se ei ole mikään ilmotusluontoinen asia, ei heterotkaan sitä tee. Läheisimmät tietää omasta ulostulosta ja loput saa tietää sitä mukaan, kun koen sen tarpeelliseksi.
Paras ulostulo on ollut omalle veljelle kertominen. Veljen vastaus oli, että hän on tiennyt sen aina. Olispa tuo voinut kertoa sen minullekin :). Tiesin sen toki itsekin, mutta sekavassa elämäntilanteessa ei ollut aikaa itselle, mutta nyt on.
Asiasta kertominen, joko lähentää ihmisiä tai karkoittaa. Itse ajattelen näin, että jos jollekin ei sovi se, että pidän naisista ja ihminen lähtee pois mun elämästä, niin se on sitten niin. Se ihminen ei ole mun arvoinen ja saa mennäkin. Pääsääntöisesti asia on otettu hyvin vastaan ja on jopa lähentänyt suhteita omiin sukulaisiin. Elämä osaa yllättää.

Tässä ketjussa on jo muutaman kerran todettu, ettei mitään kaapista ulostuloa tarvitse tehdä, koska heterotkaan ei toitota tykkäävänsä vastakkaisesta sukupuolesta... Mutta ihan vaan haluaisin huomauttaa että niin kun heteroiden ei tartte erikseen kertoakaan, kaikki olettaa jo muutenkin. : D Itse halusin kertoa, tulla siis kaapista, että loppuisi ne poikaystävien kyselyt/kukaan ei enää odota mitään. Hyvin vapauttavaa. Pahoja peloja oli myös itsellä, mutta kävi kuitenkin sen verran tuuri, että sisarusten mielestä ihan ok, ja äidin myös. Jotkust sukulaiset/kaverit (joista oli etääntynyt enivei kun ei voinut todella jutella omasta elämästään) putosi mun elämästä pois, mutta parempi niin. :) Kaapista tuleminen ei oikeestaan ookaan mikään kertaluotoinen julistus, oikeestaan sitä tulee aina ja jatkuvasti ulos kun mainitsee uudelle ihmiselle... Mutta kerta kerran jälkeen helpompaa, erityisesti kun voi jo puhua tyttöystävästä tms. Tsemppiä kaikille vielä kaapissa tai osittain siellä oleileville!

Kiitos ihanista viesteistä! Ei se tilanne niin kauhealta aina tunnu, vaikka välillä epätoivo meinaakin iskeä. Tällä viikolla kerroin asiasta yhdelle työkaverilleni ja kuten tässä ketjussa joku totesi, kaapista tulo etenee vähitellen. Olen iloinen jokaisesta hetkestä, jossa olen voinut olla aidosti ja rehellisesti oma itseni. Ja niitä hetkiä tulee vielä paljon lisää. Sekin on hyvä muistaa, että kaikki ihmiset eivät ehkä suhtaudu myönteisesti. Voimia teille kaikille, joiden läheiset eivät pysty asiaa hyväksymään. Eletään omaa elämäämme, rohkeasti :)

Mä muutin pari vuotta sitten pienelle paikkakunnalle ja täällä oon kaapissa työkavereilleni ja muille puolitutuille. Ystäviä olen löytänyt vain pari täältä ja ne tietää. Entisessä elämässä en ollut kaapissa. Eli ei se oo mikään että tule kerran kaapista pois ja sitten olet loppuelämäsi ulkona. Aina pitäisi tulla uudessa ympäristössä uudelleen, koska ensioletus uudesta ihmisestä on se hetero.