Miten toimia uhmakkaan taaperon kanssa?

En minäkään osaisi tuon paremmin toimia.

Olen lukenut, että tärkeää on "sanoittaa" lapsen tunteet, koska lapsi ei osaa sitä itse. Uhmakohtaus on lapsellekin kaaoottinen tilanne. Siihen ei saa lasta jättää yksin eikä uhkailla yksinjättämisellä. Lapsi ei osaa rauhoittaa vielä itse itseään vaan tarttee siihen vanhemman apua. Uhma ei lopu sillä, että aikuinenkin harmistuu, vaikka inhimillistä se onkin. Arvaapa vain, kuinka monta kertaa itsellä on pinna kärynnyt kolmivuotiaan tytön kanssa. Mutta että on tärkeää selittää lapselle, mitä tässä nyt tapahtui (sitten kun uhmakohtaus on ohi): että tuli paha mieli ja harmi, koska ..... ja että äitille tuli paha mieli, koska ..... ja että jos tekee näin tai noin tarttee pyytää anteeksi. Ja tietenkin jos äitikin on toiminut väärin (esim. tiuskinut ihan vain omien juttujen tähden, kun ittellä on hermot kireellä) (juu sitä tapahtuu), äitikin pyytää anteeksi. Siinä ikäänkuin antaa lapselle työkaluja omien tunteitten käsittelyyn tulevaa varten. Ja näyttää hyvää esimerkkiä siitä, että jos on toiminut tuhmasti, pitää pyytää anteeksi.

Näin olen pyrkinyt toimimaan. Enpä tiijä miten on mennyt, kun oon itsekin ensmästä kertaa äiti. Lisää vaan vinkkejä ja mietteitä kehiin, luen ittekin ne mielenkiinnolla!

Mutta tuo sinun tapasi toimia kuulostaa ihan hyvältä.

Ei koskaan saa antaa lapsen lyödä tai potkia. Potkivasta jalasta voi ottaa tukevan otteen ja sanoa tiukasti: EI, samoin kädestä. Oman lapsen kiukunpuuskan aikana nostin lyövän käden ylös pään päälle ja sanoin lujasti EI LYÖDÄ. Lyömistä ei koskaan tule sallia, sillä lapsi muistaa kyllä. Kokeilee uudelleen, kun huomaa, että oli onnistunut.
Kaikilla lapsilla on kausi, jolloin yrittävät pyristellä pois tilanteesta lyömällä ja potkimalla. Se menee kyllä ohi. Tiukka kielto voi johtaa itkuun ja pahaan mieleen, mutta on kovetettava itsensä, sillä lapsen parhaaksihan kielto on.
Minulla oli aina tapana puhua paljon lapsen kanssa ja varsinkin näistä riitatapauksista, joita saattoi tulla hiekkalaatikolla tms. Sanoin, että ME ei koskaan lyödä muita, se on rumaa ja riita vain kasvaa. Me lohdutamme sellaisia, joilla on paha mieli. Me ei tapella vaikka harmittaisi. Lapseni oli hyvin samaa mieltä ja oma-aloitteisestikin selitti näitä mielipiteitä tarvittaessa.
Tästä kyllä sitten seuraa se ehdoton periaate, että myöskään vanhemmat eivät lyö lapsiaan missään tilanteessa. Ohjeiden ja esimerkin pitää olla aukoton.
Lapsi on niin pienikokoinen, että pahimmatkin pyristelyt pystytään hillitsemään tiukalla otteella. Lapsi kainaloon ja tilanteesta pois tekemään jotain aivan muuta toisessa huoneessa tai ulkosalla kaukana riitatilanteesta.
Oma maltti on säilytettävä ja muistettava, ettei aikuinenkaan ole velvollinen ottamaan vastaan potkuja ja lyöntejä.
Pikkulapsen kasvatus on hikipäässä tehtävää työtä, johon oppii vain kokemuksen kautta. Kaikeksi onneksi oma lapsi on niin läheinen ja rakas, että kärsivällisyys MILTEI aina riittää! Ne poikkeukset antavat sitten oppitunnin myös vanhemmille.
En tiedä, lohduttaako, mutta sanon, että samat ongelmat ovat olleet kaikilla vanhemmilla, ja suurin osa konflikteista on unohtunut ja välit lapsiin ovat säilyneet vuosikymmenestä toiseen.
Omalla kohdallani on pieniä jo neljännessä polvessa. - Ja aina samanlaisia uhmaiässä!

En tiedä voiko kirjoittaa "ihana huomata että muillakin on näitä samoja kysymyksiä..", mutta itsellä on äärimmäisen vahvatahtoinen poika.4v ja kun ei sana mene perille ei sit millään.Nyt olen paniikissa,että tuleeko ilmoitus kun meni kaupungilla överiksi.Käveltiin käsi kädessä (pidin väkisin kädestä kiinni) autolle,koska yksinkertaisesti poika juoksee muuten autojen alle.Hermo napsahti.Poika sitten huutaa keskellä kaupunkia,et "sattuu!!" ja yrittää potkii samalla.En tiedä miltä näytti ulkopuolisen silmin,mut kun nappasi pojan syliin ja poika alko itkemään (kun vapaus kävelyyn vietiin pois) ni tämmöset tilanteet on vain liian luonteelle käypiä.Ja vain yksi esimerkki pojan "uhmasta".Vaikka uhmaa tää ei enää oo.Tää on hänen luonnetta..Väsynyt olen kiukutteluun ja vastaan sanomiseen,mut ehdot auttaa vähäsen. Jos ei haluta mennä sääntöjen mukaan ni sitten ei tule herkkuja tai jokin hauska juttu jätetään pois ohjelmasta.Hän ymmärtää,et huonosta käytöksestä en tuu palkitsemaan.Vaikeaa tää on ja vaikeaa löytää kultainen keskitie.Mut päivä kerrallaan.Ja haleja ja pusuja ei kuitenkaan jätetä pois.Niitä on rajaton määrä ja syliin pääsee aina kun haluaa..

Nyt menee ihan poskelleen kun otat syliin ja alat lohduttaa kun lasta kiukuttaa kun ei saa tehdä mitä haluaa eli lyödä sinua. Anna lapsen itkeä ja kiukutella ihan rauhassa kiinnittämättä mitään huomiota itkuun. Lapsi on jo opimassa, että itkemällä saa tahtonsa läpi ja huomiota.

Jos lasta kieltää tekemästä jotain, niin linjasta on syytä pitää kiinni ja turha siirtää lapsen huomiota muualle. Lapselta unohtuu mistä häntä kielletään.

Hyvin on toiminut meillä neljän kanssa kun ei turhaa hössötetä.

Hei.

Ensinnäkin onnea siitä, että olette saaneet lapsen ja nyt saatte seurata yhtä elämän ihmeistä kun olette mukana lapsen - ja samalla oman vanhemmuuden kasvussa.

Tilanne kuitenkin kuulostaa siltä, että kannattaisi jutella esim. neuvolassa siitä, millaiset ovat rakentavat käyttäytymismallit. On hienoa, että koet tarvitsevasi apua! Se osoittaa, että tahdot toimia parhaalla mahdollisella tavalla ja olet halukas oppimaan uusia taitoja. Minusta tuo, että ohjaat lapsen huomion muualle tai annat lelun kun hän itkee sen jälkeen kun häntä on ojennettu, ei kuulosta hyvältä. Voi olla että yksittäinen tilanne pelastuu, mutta kokonaisvaltaisesti tuo ei ole lapsen oppimisen kannalta kehittävää. Lisäksi vaikuttaa, että oma jaksamisenne on vaakalaudalla, jos miehesi meinasi jo tarttua väkivaltaan kimpaantuessaan. vanhempikin saa suuttua ja väsyä, mutta väkivallan uhkaan pitää puuttua tuoreeltaan. Neuvolan lisäksi monissa seurakunnissakin työskentelee erityisesti perheiden tukemiseen suuntaavia työntekijöitä. Voisit myös kysyä, onko omassa seurakunnassasi perhetyön diakonia tai vastaavaa jonka kanssa voisitte pohtia muunlaisia toimintamalleja.

Merja, diakoni