Mikäköhän mussa on? Oon 27vuotias mies ja mulla ei ole ollut yhtäkään vakavaa parisuhdetta. Säätöjä on ollut sillontällöin, mutta yhtä lukuunottamatta kaikki on loppunut viimeistään 3 kuukauden kuluttua. Viimeisin loppui noin kuukausi sitten ja kesti jopa puoli vuotta. Joka kerta saan kuulla että olen tosi ihana mutta plääplääplää... Ei kyllä mene enää läpi. Mussa täytyy olla jotain vikaa kun en 27vuoden aikana ole löytänyt yhden yhtä mulle sopivaa naista vaikka vaihtoehtojakin on (ihme kyllä) ollut. Ystävätkin ovat käytännössä kaikki pettäneet luottamuksen. Suurin osa niin monta kertaa että välit on ollut pakko laittaa poikki ihan oman mielenterveyden kannalta.
Nyt olen jäänyt niin yksin että olen itkenyt harva se päivä ja toivonut edes olon helpotusta. Turhaan... Kohta pitäisi taas kesälomilta töihinkin mennä (aika sosiaalinen ala) ja olo on ihan kauhea. En enää tiedä miten jaksan... Ihan pakko oli vaan avautua kun ei ole ketään/mitään muutakaan mihin puhua.
Nyt olen jäänyt niin yksin että olen itkenyt harva se päivä ja toivonut edes olon helpotusta. Turhaan... Kohta pitäisi taas kesälomilta töihinkin mennä (aika sosiaalinen ala) ja olo on ihan kauhea. En enää tiedä miten jaksan... Ihan pakko oli vaan avautua kun ei ole ketään/mitään muutakaan mihin puhua.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tunnistan sanoissasi jotakin kovin samaa. Olen huono puhumaan kasvotusten, mutta tekstillä siihen kykenen.
Itse olen nainen, sinua muutaman vuoden vanhempi. En ole koskaan ollut suhteessa, edes lyhyessä. Muutama hyvin epäterve ja ruma "järjestely" on ollut: kai se on niin, että kun on riittävän pitkään riittävän yksin, sitä on valmis monenlaista kompromissia kokeilemaan. Usein olen saanut kuulla olevani kaunis, seksikäskin, kiinnostava: mutta hyvin selväksi on tullut sekin, ettei minusta ole haluttu kuin eksoottista välipalaa, pelkkää seksiä, enkä minä semmoiseen...
Sairasteluni myötä jäivät työt ja niiden mukana ystävät. Se mitä kannan ei ole tarttuvaa laatua, mutta menestymistä ja kovaa kiipimistä arvostaneessa työyhteisössä se silti toi näemmä sellaisen stigman, etteivät vanhat kollegat sattumalta kohdatessaan oikein enää edes katso päin: minähän olin se, joka ei jaksanut. Ehkä ne pelkäävät, jotenkin, huonouteni tarttuvan?
Oli aika, jolloin itkin enemmänkin. Nykyään harvemmin. Olo on useimmiten liian tyhjä siihenkin.
Hiljaisuus on pahinta. Eikä siihen totu, ei kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen. Aloitin bloginkin, hetki sitten. En kerätäkseni lukijoita tai pyrkiäkseni julkkikseksi, vaan saadakseni itselleni edes jonkin sellaisen kanavan puhua ääneen, etten tuntisi itseäni niin hulluksi, poissuljetuksi, hiljalleen näkyvistä häviäväksi kuin millaiselta on tähän saakka tuntunut.
Jos haluat, voisimme ehkä yrittää auttaa toisiamme pitämään toisemme hieman enemmän järjissään, pois sieltä jostain mustasta?
https://pienipaivakirjayksinaisyydesta.wordpress.com/
" Joka kerta saan kuulla että olen tosi ihana mutta plääplääplää... "
Tuo on kyllä petollista naisilta kun naiset eivät voi koskaan sanoa todellista syytä pakkeihin. Naiset kehuu kaikenlaisilla sanoilla ja samalla antaa pakit, ristiriitaista.
Jos saisi kuulla totuuden niin sitä voisi ehkä yrittää muuttaa itsessään. Naiset kun kaikki tahtovat samoja asioita miehestä niin palaute auttaisi..
Yksi kaveri (toinen niistä kahdesta) sanoi että "älä missään nimessä kuvittele että sussa olisi vikaa"...
Mulle on käynyt siis samoin että jätetyksi olen aina jäänyt ja se sattuu.
On ollut kaksi lyhyttä juttua sekä yksi muutaman vuoden kestänyt.
Lyhyet jutut oli ainoastaan viikonlopputapaamisia, pidempikin enimmäkseen samaa.
Toisin kuin KohtaEpätoivoisella, mulla ei ole ollut vaihtoehtoja mistä valita.
Se on hankala sanoa kenessä se vika lopulta on, haluaisin kuvitella ettei minussa mutta enpä tiedä, siihen suuntaan taidan lopulta kallistua.
"Ihana" on myös melko tuttu sana...ilmeisesti en tarpeeksi ihana.
Myös "kiva" ja "kiltti" on kuultu.
Mä en vaadi ihmeitä, ihan tavallista elämää ja arkea kun sais jonkun kanssa viettää.
Vähän kateellisena mietin muita joilla on puoliso/kumppani, joku siellä kotona vaikka nyt kyseiset sanookin että ei se mitään ruusuilla tanssimista ole.
Tahtoisin silti kokeilla ja rakastua. Ei jaksaisi olla enää yksin.
Mulla on vaan tyhjä koti johon tulen töistä (kaksi kissaa sisältyy) sekä edellämainitut kaksi ystävää joihin pidän harvakseltaan yhteyttä.
Toisaalta pelottaa ajatus tutustua johonkin kovin sosiaaliseen naiseen jolla on iso ystäväpiiri. Kun löytyisi toinen yksinäinen jonka kanssa ei enää olisi yksinäistä vaan oltaisiin toinen toistemme parhaat ystävät.
Toisinaan silmäkulma kostuu kun ajelen yksin töistä kotiin nyt pikkuhiljaa pimenevinä iltoina ja mietin ettei ole ketään vastassa.
Ei edes muita autoja tule vastaan, ei ketään...
Kissat sentään odottaa isäntää kotiin ja tulevat viereen nukkumaan.
Nti_niemisen mainitsema hiljaisuus ei vaivaa, en kuuntele autossa edes radiota. Nyt kun miettii niin ehkä sen takia sitä yksinäisyyttä ajattelee enemmän kun ei ole taustaääniä....
Hienoa tekstiä muuten blogissasi, aloin seuraamaan.
Nyt kun syksy lähenee ja illat pimenee niin jotain kontaktia alkaa kaipaamaan, niinpä itsekin ajatelin alkaa kirjoittelemaan täällä, jos löytyisi kohtalotovereita ja juttuseuraa.
Sellaisia ajatuksia täältä päin...
Keskustelupalstoja minulla on toisinaan ikävä. Somepuolelta toki löytyy Facebookia sun muuta, mutta itse totuin aikoinani keskustelufoorumeihin juttupaikkoina, nimimerkillä mutta silti yhteisönä. Joitakin ihmisiä niistä keskustelupaikoista tapasin oikeassakin elämässä, tultiin tavallaan tutuiksi muutenkin, osa on tai oli siellä ulkomailla, kaukana.
Somepuolella tahti tuntuu nopeammalta, hyökkäävämmältä, vähemmän henkilökohtaiselta. Noilla foorumeilla oli aikanaan olo ja meno enemmän kuin vakituisessa kahvilassa tms., kantajengillä omat jutut ja vieraat siinä seassa. Chattihuoneet olivat toinen samanlainen. Nyt niitä on vähemmän, mutta ehkä täällä sitten...
Minä vilkaisin muutaman kerran näitä chattihuoneita, josko sieltä olis löytynyt juttuseuraa, mutta ei todellakaan. On niin inside-juttuja ettei siellä voi kuulua joukkoon ja tuskinpa siellä yksinäisiä kohtalotovereita on jotka haluaa samaa kuin minä.
Ja kyllä, sama täällä että itseilmaisu vaan toimii paremmin kirjoitettaessa.
En osaa ylläpitää keskustelua, small talk ei luonnistu.
Hemmetin koskettava blogikirjoitus tämä tuorein "Mitä minusta jää kun aika koittaa". Olen itsekin tuota miettinyt omalle kohdalleni.
Huomaako kukaan jos en palaakaan sivistyksen pariin?
Tuleeko kukaan kyselemään oven taakse, ja kuinka pian kun olen nukkunut pois?
Materiaa sitä haalii ympärilleen mutta mihin se kaikki päätyy lopulta?
Toivottavasti jollekin joka osaa arvostaa ja muistaa että olin olemassa...
Kiitän, sanoista. Joskus tuntee itsensä suorastaan vähän hulluksi tai vähintään omituseksi pohtiessaan ääneen moisia, asioita, joita ns. normaali ei välttämättä taida huomata olevan olemassakaan.
Chattihuoneita olen joskus koettanut harrastaa enemmänkin, mutta nykyään niitä on tosiaan kovin vähän, ja ne sitten usein täynnä juuri tätä inside -osastoa, tai siltä ainakin tuntuu. Eikä siinä sinällään mitään väärää; onhan se mukava, jos jotkut ovat löytäneet oman porukkansa.
Surullinen olo minulle sen sijaan on tullut tämän palvelun Sokkotreffi -huoneessa. En loggaa sinne usein. Se tunne, kun kieli jäätyy kuvaannolliseen kitalakeen kiinni, se vaihe kun pitäisi kuvailla itseään, kertoa itsestään - ja jos olen rehellinen, lakkaa jutustelu useimmiten jo siihen.
Kiinostaisiko sinua seksisuhde yksinäisen miehen kans. Alkuun kerta homma ja miettii jatkoo myöhemmin? Mikäli kiinnostaisi, niin voidaan tutustua.
Nämä yksinäisyys puheet ei sen kummemmin vie elämässä eteenpäin, mut seksi saattais piristää,,,,ainakin itseeni, todennäköisesti myös sinua ja teitä kaikkia.
Ei ikinä seurustelua ja muutenkin lähes kokematon, mut ei siitä sen enempää. Ei se ole minulle ongelma.
Mun kokemus on että tavallaan piristää mutta toisaalta taas ei, kun kuitenkin koko ajan miettii ja tietää että kaipaisi jotain vähän laajempaa suhdetta.
Jotenkin arvasin että tähänhän tämäkin kääntyy. Veikkaan että juuri samaa on varmaan haettu Nti_Niemisen mainitsemassa Sokkotreffi-huoneessa.
Sitten kun ei ole herunutkaan niin jutustelu loppuu.
Myöskin ensimmäisessä viestissään hän sanoo että hänestä on haettu pelkkää seksiä eikä sellainen häntä kiinnosta.
En minäkään mikään aseksuaali ole mutta olisihan nämä puheet kerrankin voinut jättää pois eikä heti alkaa vonkaamaan.
Yksinäisyyttä ei korvata seksillä. Mä ainakin tarvitsen jotain ihan muuta, jotain pysyvämpää ja luotettavampaa. Ensin rakennetaan ystävyyspohja, sen jälkeen, jos hyvin käy, edetään parisuhdetasolle. Seksi tulee sitten ehkä kylkiäisenä jossain vaiheessa . Ehkä mä olen vanhanaikainen mutta tällä edetään.
Minä taas ajattelen niin päin, että seksillä on hyvä lähtee liikkeelle, kun ei ole mitään odotuksia parisuhteiden osalta ja jos jonain päivänä niin hyvin käy, että ihan parisuhdekkin löytyy, niin kiva juttu. Tuo mistä sinä puhut on minusta liian raskas lähestyminen. Itse toisaalta pärjään hyvin yksinkin, eli en ole masentunut samaan tapaan kuin te, mutta silti kaipaan seuraa ja seksiä ja parisuhdettakin ehkä.
Kyllähän se seksikin ja esim. keikalla käynti yhdessä on parempi kuin ei yhtään mitään ja yksin olo. Useimmiten on mukava olla yksinkin, mutta kun aikaa menee, niin ihan kävisi se panokin jo. Älkää olko liian vakavia. Ollaan vapaita ihmisiä.
Se jota kiinnostaa niin...
heyjoe101(at)gmail.com
Kyllähän se seksikin ja esim. keikalla käynti yhdessä on parempi kuin ei yhtään mitään ja yksin olo. Useimmiten on mukava olla yksinkin, mutta kun aikaa menee, niin ihan kävisi se panokin jo. Älkää olko liian vakavia. Ollaan vapaita ihmisiä.
Se jota kiinnostaa niin...
heyjoe101(at)gmail.com
Varma tapa muistuttaa siitä, ettei naisessa kiinnosta yksilö vaan vain se vagina on aloittaa vonkaamisella. Vielä paremmin omaa piittaamattomuutta ja toisen käyttöä pelkkänä huviesineenä voi alleviivata esimerkiksi jättämällä huomiotta sen, mitä tämä kertoo itsestään: jos tosiaan olen jo aiemmassa postauksessa maininnut mikä on suhteeni yhden illan juttuihin tai ryhtymiseen pelkäksi seksiseuraksi, voisi sen ottaa huomioonkin.
Tosin otan tässä huomioon senkin, ettei vonkaava kommentoija välttämättä ole edes kovin tosissaan.
Metsänmiehen huomio on hyvä ja osuva: seksinpuute ei ole synonyymi yksinäisyydelle - eikä seksi ole sekään synonyymi yksinäisyyden kokemuksen lieventämiselle. Päinvastoin: pelkkä seksi vailla muuta yhteyttä voi jopa entisestään syventää arvottomuuden ja yksinjäämisen tunnetta. "Muilla on sydäntoveri, minä kelpaan vain pilluksi".
Ok, mikäli ei napannut, niin eipä mitään. En sanonutkaan, että se on synonyymi millekkään. Minä vaan en välitä rypeä missään itsesäälissä ja vaikeroida. Oon vapaa ja elämä edelleen edessä, kohti uusia seikkailuja. On mukavaa elää ja kun ei nipota joka asiasta. Peace..ja tsemppiä!
Taitaa olla rebelfly83 vaihtanut nimimerkkiä, kun se vonkaaminen vanhalla nimellä alkoi varmaan omiin silmiinkin vaikuttaa jo epätoivoiselta.
s4 0l37 voidd4j4, saum1l4153t ra-pa-kastaa voidd4j4t
No onpa tavallaan helpottavaa (vaikka ei sinänsä hyvä) kuulla etten ole yksin tämän asian kanssa. Itsekin olen muidenkin tapaan parempi puhumaan kirjoittaen, koska silloin kerkeää miettiä asioita paremmin eikä sosiaalinen jäykkyys ihan niin paljoa näy. Kävin myös katsomassa Nti_Niemisen blogia ja oli kyllä osaltaan tosi osuvia juttuja.
Nyt työt ovat pitäneet vähän otteessaan, mutta huomaan jo nyt että hiukan on taas huonompaan suuntaan mennyt viime keväästä. Jotenkin sitä kaipaisi myös Metsänmies36 tapaan sitä normaalia arkea jonkun kanssa, ettei tarvitsisi aina töiden jälkeen tyhjään kotiin palata.
Tähän hätään olisi kyllä kieltämättä loistava perustaa vaikka jokin keskusteluryhmä johonkin missä voisi ihan vaikka kaikki yksinäiset jutella asioista mitä nyt mielenpäällä aina onkin.
Ihan joitakin sen tyyppisiä keskusteluryhmiä olen löytänyt, mutta valitettavasti lähinnä tuolta mielenterveyspuolelta tai sitten uskonnollisten ryhmien ylläpitäminä: ja vaikka meissa mielenterveystapauksissakin on yksinäisiäkin, eivät nämä jutut ole tietenkään synonyymejä keskenään ja siten nuo foorumit ovat jääneet itselleni hieman vieraammiksi, niissä kun aihepiirit kuitenkin ovat osin toiset. Uskonnolliset taas sopivat paremmin niille, joilla on elämässään korkeampia voimia: saatan käydä vuosittain kuuntelemassa joululauluja kirkossa, mutta sen suuremmin sellaiset eivät minun juttuni ole, vaikka monelle muulle saattavat sopiakin.
Sillä laittaisin arvoa, jos tosiaan olisi jokin ryhmä tai foorumi, jolla jutella ihan arkisista asioista, kuunnella muiden arkisuuksia ja tuntea siten olevansa vähän enemmän ihminen: kun on vain se tyhjä asunto ja omat, pienet tekemiset, olisi ne mukava edes välillisesti liittää osaksi muidenkin arkea - ja saada pieni kytky muiden todellisuuksiin. Kutsutaan sitä nyt sitten vaikka "sosiaaliseksi kanssakäymiseksi".
Mä hetken mietin myös jotain sinkkutapaamisia mutta kun niissäkin löytyy vain ne ääripäät: toisaalla baarikokoontuminen, toisaalla seurakunnan järjestämä tapaaminen. Mä olen raitis mutten uskonnollinen joten kumpikaan noista ei oikein tunnu omalta :D.
Pitäisi löytää joku välimalli.
Enkä itsekään kyllä kaipaa kummempaa kuin jakaa ja kuunnella/lukea arkisia asioita.
No teitähän on tässä sitten jo muutama itseni lisäksi, jos sellainen ryhmä yritettäisiin laittaa kasaan. Jonkun vain tarvitsee tehdä aloite sen perustamiseksi. Yritetään nyt sitten; ei tässä mitään menetettävääkään ole.
Ehdotan siis IRC kanavan perustamista, enkä nyt puhu IRC-galleriasta. Kyseessä on siis periaatteessa moderoitu tekstipohjainen chat huone, johon pääsee käsiksi minkä tahansa IRC-asiakasohjelman kautta. Näitä löytyy kaikenlaisia asennettavista asiakasohjelmista aina web-selaimessa pyöriviin.
Kokeiluna nyt pistinkin jo tällaisen kanavan pystyyn ja se sijaitsee Quakenetissä (irc.quakenet.org) nimellä #aihevapaa . Jos IRC on sinulle uusi asia, helpoiten mukaan pääset syöttämällä web selaimen osoiteriville osoitteen: https://webchat.quakenet.org/ . Sitten syötät Nickname kohtaan haluamasi nimimerkin (jonka pystyy vaihtamaan lennosta milloin vain) ja Channels kohtaan syötät #aihevapaa . Seuraavaksi painat Join chat ja seuraava vaihe jääköön mielikuvituksesi varaan.
Olisi hienoa, jos edes pieni ryhmä vakioidlareita/kävijöitä saataisiin kasaan. Sen pohjalta olisi hyvä rakentaa yhteisöä. Vaikeinta on tietysti päästä alkuun, mutta ei keskustelun syntymiseen tarvita kuin kaksi. Itse ircissä idlailen kellon ympäri lähestulkoon aina, ellen satu olemaan kokonaista päivää pidempään poissa koneelta.
Kaikki kynnelle kykenevät siis mukaan ikään, sukupuoleen, siviilisäätyyn ja sosiaaliseen statukseen katsomatta. Toivottavasti kiinnostusta löytyy. Yritetään pitää jutut sivistyneellä tasolla ja trollit vedetään kölin alta. Jos mieleen juolahtaa kysymyksiä ircciin tai irccaamiseen liittyen, kysykää pois; opastan mielelläni.
Samansuuntaisia joskus mietin, erityisesti silloin kun asuin vielä isommalla paikkakunnalla, jossa muiden tapahtumien ohella riitti myös näitä erilaisia sinkkutapaamisia. En tullut lopulta menneeksi: jotakin rusettiluistelun tapaista olisin kukaties tullut kokeilleeksikin, mutta soittolistamusiikilla ladattu yökerho ei houkutellut, eikä toisaalta se seurakuntaversiokaan - asiakkaansa varmasti löytävät molemmat, tyytyväisetkin sellaiset: kohderyhmänsä kaikella.
Samaten näissä tapaamismalleissa minua on ahdistanut ajatus siitä, millaista se voisi olla, konseptin lähtökohta. Ajatellut, että se varmaankin olisi samankaltaista kuin osa niistä tapaamisista, joihin päädyin kokeillessani internetin deittipalstoja. Suurin osa kohdatuista oli tietenkin normaaleja ja täysipäisiä ihmisiä, vaikkei kiinnostusta sen kummemmin kohtaamisten myötä syntynytkään - mutta kovin moni näistä tapaamisista tuntui kovin keinotekoiselta, stressaavalta, enemmän työhaastattelulta kuin treffeiltä. En tiedä: ehkä sinkkubileissä olisi voinut olla rennompikin tunnelma. Ahdisti silti, ajatus hevosmarkkinamenosta: olosta koko ajan aktiivisesti esillä, jokaisessa kysymyksessä mittatikku, jokainen reaktio mitottuna ja muihin verrattuna. Olen epävarma, en poikkeuksellisen kaunis tai itsevarma: ei minusta ollut, sellaisiin bileisiin.
Ei se ota, jollei annakaan. :)
Sekin oli hyvin hyvin ohimenevä ajatus näistä sinkkutapaamisista.
En mitenkään vakavasti niille uhrannut aivokapasiteettia koska nehän on (luulisin) lopulta sellaisia tapahtumia joissa ulkoisten avujen perusteella tekee valinnan tutustumisen kohteeksi. Lisäksi myös pienellä paikkakunnalla asuvan Metsänmiehen olisi pitänyt lähteä suureen maailmaan, isoon kaupunkiin. Oli epäilys että onko sikäläisillä aikaa tällaiselle ruuhka-Suomen ulkopuolella asuvalle. Se epäilys on edelleen olemassa.
Ja samoin myös epävarmuutta: Olenko tarpeeksi kiinnostava?
Deittipalstoja myös selanneena tein havainnon että kuvattomat profiilit oli niitä kaikista parhaita, ilman pinnallisuutta. Tavallisia (ujoja), ehkä introverttejä, itseni kaltaisia. Muutaman kanssa kirjoittelin, pitkiäkin aikoja. Joitakin tapasin, yhden kanssa vietin lyhyen hetken "parina" mutta silti erillään välimatkan takia.
Mukavia ihmisiä kaikki kyseiset mutta useissa tapauksissa aivan liian kaukana.
Kahden erillisen elämän yhdistäminen on vaikeaa varsinkin jos ne elämät on uomissaan eri paikkakunnilla, kaukana toisistaan.
Ehkä joskus löytyy läheltä joku...
Täällä 27v nainen joka on just samanlaisessa tilanteessa kuin tähän vastailleet: muutama epämääräinen säätö on ollu ja se siitä sitten, toinen osapuoli on ne aina lopettanut. Myöhemmin oon itse ymmärtäny että ei ne ees olleet sellaisia ihmisiä jotka olis mulle sopivia.
Tuttu tunne.
Olin kauhian ihastunut erääseen joka tajusi saman myös itsestään hetken päästä.
Tiesin toki etukäteen että oltiin kovin erilaiset: raitis vs. holisti, yksin viihtyvä vs. erittäin sosiaalinen jne. Minä siis noita ensin mainittuja.
No eihän se kestänyt kuin pari-kolme kk.
Täysin väärä ihminenhän hän mulle oli mutta ihastuneena ei vaan ajattele kovinkaan järkevästi.
Minulla on melko ruma tausta, mitä näihin ihmisasioihin tulee. Joitakin vuosia sitten ihastuin, ensimmäistä kertaa vuosiin. Kesti pitkään, ennen kuin tunnistinkaan koko tunnetta, sitä, miksi halusin hakeutua paikkoihin, joissa tämä henkilö oli, miksi tuntui niin lämpimältä jos tämä oli likellä. Kun tajusin, säikähdin.
Jälkeenpäin kaduttaa, että tulin sanoneeksi hänelle asiasta. Että yritin lähestyä, sanoa sillä kömpelöllä tavallani, että taidan tykätä sinusta, enemmänkin. Sosiaalisen piirini jäänteiden laitamilta tätäkin henkilöä katselin. Tunnustukseeni asti välit olivat, noh, normaalit. Senkin jälkeen hän toki käyttäytyi, vaikkei läsnäoloni tuomaa vaivaantuneisuutta täysin pystynytkään peittämään. Enkä häntä siitä syytä tai soimaa. Aikanaan ahkerakin viestien vaihtelu tyrehtyi ja lopulta lakkasi.
Ja toisaalta - olen ehkä tyytyväinenkin, ettei hän vastannut myöntävästi, kiinnostunut takaisin. Sillä mitä ne lauloivatkaan päivänsäteestä ja menninkäisestä? Enemmän se olisi sattunut, jos tämä pieni valon olento olisi yrittänyt selvitä minun nokisten arpieni kanssa.