Terve. Ajattelin tulla kirjoittamaan hieman elämäntarinaani tänne, koska koen olevani avuton tällä hetkellä.
Olen 18 vuotias nuori mies, ja olen muuttanut opiskelun perässä isommalle paikkakunnalle kotiseudultani kuukausia sitten. Kärsin post-traumaattisesta stressihäiriöstä, mikä on seurausta siitä, kun minua kiusattiin peruskoulussa ja yläasteella, sekä siitä, kun isäni kaltoinkohteli minua. Lisäksi en omista ainuttakaan kaveria tällä hetkellä, ja vietän päiväni tietokoneen ääressä, välillä soitan kitaraa tai laulan. Olen suht. kiinnostunut musiikista, jota olenkin harrastanut noin puoli vuotta. Mutta silti, se ei muuta sitä faktaa että olen hemmetin paljon omissa oloissani jos ei lasketa sitä kun olen koulussa.
Tunnen oloni välillä masentuneeksi, kun ajattelen omaa elämääni. Muut minun ikäiset nuoret aikuiset pitävät hauskaa yhdessä, käyvät viikonloppuisin ulkona, jotkut heistä ovat parisuhteessa, yms. Sitten ajattelen itseäni ja omaa elämääni. En ole onnistunut melkeinpä missään, ja olen saanut kokea vain kiusaamista koko yläasteen ajan. Fyysistä sekä henkistä. Olen myös saanut kokea kovemman kautta, millaista on omistaa piittaamaton isä, ketä ei kiinnosta sinun elämäsi pätkääkään. Olen syrjitty ja yksin tässä maailmassa. Oikeastaan ainut asia, mikä minua motivoi tällä hetkellä, on musiikki.
Miten voin muuttaa suuntaani elämässä? Yritän päivä kerrallaan, olen ollut aina mukava muille minun ikäisilleni nuorille, pidän ulkonäöstäni huolta, yms. Silti en kelpaa kellekkään. En edes kaverina. En haluaisi elää lopun elämääni yksin, se ei ole minun valintani, olen vain joutunut tähän tilanteeseen jotenkin. Ja asiaa ei helpota se, että minulla on traumoja kiusaamisesta ja kaltoinkohtelusta, ja olen melko ahdistunut välillä. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta paskan vertaa, kuka olen. Moni vanha tuttu on lopettanut puhumisen minulle ja osa ei välttämättä edes tiedosta enään olemassaoloani.
Olen 18 vuotias nuori mies, ja olen muuttanut opiskelun perässä isommalle paikkakunnalle kotiseudultani kuukausia sitten. Kärsin post-traumaattisesta stressihäiriöstä, mikä on seurausta siitä, kun minua kiusattiin peruskoulussa ja yläasteella, sekä siitä, kun isäni kaltoinkohteli minua. Lisäksi en omista ainuttakaan kaveria tällä hetkellä, ja vietän päiväni tietokoneen ääressä, välillä soitan kitaraa tai laulan. Olen suht. kiinnostunut musiikista, jota olenkin harrastanut noin puoli vuotta. Mutta silti, se ei muuta sitä faktaa että olen hemmetin paljon omissa oloissani jos ei lasketa sitä kun olen koulussa.
Tunnen oloni välillä masentuneeksi, kun ajattelen omaa elämääni. Muut minun ikäiset nuoret aikuiset pitävät hauskaa yhdessä, käyvät viikonloppuisin ulkona, jotkut heistä ovat parisuhteessa, yms. Sitten ajattelen itseäni ja omaa elämääni. En ole onnistunut melkeinpä missään, ja olen saanut kokea vain kiusaamista koko yläasteen ajan. Fyysistä sekä henkistä. Olen myös saanut kokea kovemman kautta, millaista on omistaa piittaamaton isä, ketä ei kiinnosta sinun elämäsi pätkääkään. Olen syrjitty ja yksin tässä maailmassa. Oikeastaan ainut asia, mikä minua motivoi tällä hetkellä, on musiikki.
Miten voin muuttaa suuntaani elämässä? Yritän päivä kerrallaan, olen ollut aina mukava muille minun ikäisilleni nuorille, pidän ulkonäöstäni huolta, yms. Silti en kelpaa kellekkään. En edes kaverina. En haluaisi elää lopun elämääni yksin, se ei ole minun valintani, olen vain joutunut tähän tilanteeseen jotenkin. Ja asiaa ei helpota se, että minulla on traumoja kiusaamisesta ja kaltoinkohtelusta, ja olen melko ahdistunut välillä. Tuntuu, että ketään ei kiinnosta paskan vertaa, kuka olen. Moni vanha tuttu on lopettanut puhumisen minulle ja osa ei välttämättä edes tiedosta enään olemassaoloani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et ole arvoton. En tunne sinua, mutta tiedän ettet ole. Kuullostaa varmasti typerältä, mutta silti se on totta. Olen itse kohta 25- vuotias, ja pitkälti samassa tilanteessa kuin sinä. Minua on myös kiusattu vuosia, enkä omista yhtään ystävää. Vietän päiväni joko koulussa tai kotona tietokoneen ääressä, ja yritän löytää jotain tekemistä, joka veisi mietteet pois yksinäisyydestä.
Minäkin koen olevani arvoton. Tai pitäisi kai sanoa alempiarvoinen kuin muut.
Mutta en silti halua luopua toivosta, että joskus vielä löytäisin jonkun, jonka kanssa viettää aikaa, kenties jopa miehen jonka kanssa viettää loppuelämäni. Ehkä vielä joskus.
En tiedä, missä asut, mutta omalla paikkakunnallani on muutamia paikkoja, joihin voi mennä viettämään aikaa ja vain juttelemaan ihmisten kanssa, joilla on omia kokemuksia kaltoinkohtelusta ja yksinäisyydestä yleensä. Ne eivät ole seuranhakupaikkoja, vaan tarkoitettu yhdessäoloon ja juttelemiseen. ehkä paikkakunnaltasi löytyy samankaltaisia paikkoja.
Olen myös huomannut, että itseäni auttaa jo se, että voin puhua vaikka internetissä toisen ihmisen kanssa. En tiedä, voiko sitä sanoa ystävyydeksi jos ei ole koskaan nähnyt keskustelukumppania, mutta itse koen näiden ihmisten olevan minulle läheisempiä kuin esimerkiksi koulutoverini. Jos meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita juttu luistaa, ja olen löytänyt useita tällaisia ihmisiä.
En tiedä, onko tästä sinulle mitään hyötyä. Tuskinpa. Mutta toivon silti, ettet anna periksi. En tunne sinua, mutta jo lukemalla kirjoituksesi toivon, että tuntisin. Jos et muuta usko, niin usko edes tämä: minä olisin hyvin onnellinen, jos minulla olisi sinunlaisesi ystävä :)
Minulla on samoja kokemuksia, myös isäni on alkoholisti ja olen 16 opiskelen, muutin isommalle paikkakunnalle enkä tunne ketään (nyt muutamaan täältä koulun kautta tutustunu). Voitaisiinko tutustua jotenkin?
laittakaa mailii
Täällä ketjun aloittaja. Kyllä, muhun voi tutustua jos haluaa. ehkä aluksi voi ottaa yhteyttä sähköpostiin [email protected], mutta kysymällä saa muitakin tietoja, kuten skypen jne. laittakaa kaikki vaan viestiä ketkä tuntee olevansa samassa tilanteessa kuin mä.. mustaki ois mukava jutella vähä enemmä.