ajautua eräänlaiseen hypeen, eli ylpeyteen ja ylimielisyyteen, jos vastakkainen sukupuoli kovasti mielistelee ja nostattaa egoa. Saattaa ruveta luulemaan, että muille ihmisille voi tehdä mitä vaan, koska on niin haluttu. Kun käyttäytyy röyhkeästi, saattaa tietysti saada vihat niskaansa ja torjuntaa osaksensa. Se on ensimmäinen kriisi useimmilla. Siitä täytyy vaan päästä yli, ja opetella käyttäytymään.
Nuorena ihminen saattaa
Väsynytkouluttaja
17<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kuulostaa loogiselta. Mutta ei mitenkään kovin suuresti voi yleistää tuota, vaikka onhan niitä prinssejä ja prinsessoita, joita vanhemmat palvovat aivan pienestä pitäen. Useimmat kuitenkin kohtaavat hiukan toisenlaisen todellisuuden.
Pikemminkin toinen sukupuoli sen tekee, liian suuri suosio tekee sosiaalisen elämän liian helpoksi ja lopputuloksena muita kohtaan epäempaattisia, itserakkaasti toimivia miehiä ja naisia. Tämän takia aina joku komea on kusipää ja samoin joku kaunis vittumainen narttu, jolla on erioikeudet loukata ihmisiä mennen tullen, koska ihailijoita molemmilla riittää. Vanhemmat eivät tuota saa aikaan, vaan myöhempi ympäristö tekee curlingin.
Eikä aina tietysti tarvitse noiden olla niin komeita/kauniita, kunhan tietty sosiaalinen suosio on mahdollista. Kaikkeahan jokainen on jo nähnyt elämän varrella, hypeä on Niin montaa lajia.
Mies, joka on kohdellut kumppaneitaan aina ala-arvoisesti ja lopulta jättänyt heidät vaihtamalla parempaan... eipä jatkunutkaan ikuisesti tuo meno.
Naisia, jotka ovat aina pettäneet tai auttaneet pettämään "olen aika ihana"-itserakkaudella, kunnes heitä petetään.
Onhan noita esimerkkejä nuorten ihmisten hypestä kai loputtomiin. Yksi juttu on siinä, että ihmiset (yli)arvostavat aina itsensä kaltaisia. Ulkonäkökeskeinen miesten iskemisestä ja huomiosta elävä pissis on mielestään ikäluokkansa kermaa, koska hän toteuttaa omia ideaalejaan (ja samaan aikaan muita ideaaleja arvostavat samanikäiset halveksivat heitä).
Tai sitten on niitäkin, jotka ei saa mitään koskaan vastakkaiselta sukupuolelta.
Olen ollut kiusattu ja rumaksi haukuttu pienestä pitäen. Viisi vuotta takaperin joku kuitenkin muka näki rumiluksen sisimpään ja ihastui - tai niin luulin, nyt jälkeenpäin ymmärsin että olin vain joku hupitapaus hänelle, jolla naureskella kavereiden kanssa. En tyhmyyttäni ymmärtänyt sitä, ihan oikeasti luulin hänen olevan yhtä ihastunut kuin minä. Hän ei myöskään koskaan jättänyt minua, roikkumaan kyllä jätti vailla tiesi tunteideni voimakkuuden, ei vastannut viesteihin kun yritin kysellä että missä mennään. Aikani vaikeroin itsekseni ja nielin pettymyksen. Pääsin yli kaipailusta ja kun ymmärsin että olen vain pilkan kohde niin poistin yhteydenpitomahdollisuudet. Välttelen. Sen jälkeen on ollut muita kiinnostuneita, mutta en ole tohtinut tutustua kunnolla tai ollenkaan sillä perimmäinen ajatus tuosta kokemuksesta on että kaikki miehet on samanlaisia vedättäjiä. Siinä voi saada ylpeän leiman, mutta ei voi sitten mitään. Kun on kerran heittäytynyt täysillä tunteidensa vietäväksi ja saanut siipeensä, on tullut muuri ympärille. Torjunta on ainut mihin nyt pystyy.
Oletko jutellut hänen kanssaan?
Siinä tilanteessa oli itselläkin epätodellinen olo, kun mies oli vakuutellut omaa ihastumistaan ja sitten kuitenkin jätti hiljaisuuteen. Ilman sanottuja pakkeja on vaikea tietää mitä toisen päässä liikkuu. Yritin kysellä viesteillä hänen ajatuksistaan, mutta yleensä jäin ilman vastausta, pari kertaa hän vastasi että "nyt on kiireitä, vastaan myöhemmin..." 3 kk:n epätietoisuuden ja ikävässä kärvistelyn jälkeen tuli jo sellainen olo että olen kuin mikäkin epätoivoinen roikkuja,päättelin että häntä ei enää kiinnosta. Jos hän olisi suoraan sen jossain vaiheessa sanonut niin tottakai olisin pyrkinyt menemään eteenpäin enkä olisi niin pitkään perään kysellyt. Kuitenkin se, että olin vain naurunaihe hänelle ja kavereilleen, oli se piste i:n päälle etten halua olla missään tekemisissä enää. Tuskin hän sitä odottaakaan.
olet saanut osaksesi. Ei aikuisella, jokaon sinut itsensä kanssa, ole tarvetta kiusata noin ja vedättää toista. Unohda koko mäntti, kuin et ikänään olisi nähnytkään.
Kaipauksen saralla olen jo unohtanutkin. Tuli vain mieleen tuosta aloituksen aiheesta, että saatan vaikuttaa ylpeältä muille lähestyjille, kun pakittelen ja torjun tuon kokemani perusteella.
Hän on halunnut esittää sun avullasi muille naisten suosiossa olevaa, vaikka "suosio" perustui siihen, että et tiennyt jutun olevankin yhtäkkiä ohitse.
Huomasin kun kehuin miestäni häneen iski ylpistyminen ja ylimielisyys. Mutta toin takaisin maan pinalle pian ennenkuin teki hölmöä.
Ylimielisyys rumentaa kenen tahansa naamavärkin. Ehkä silloin nuorena ja tyhmänä saattoi mennä läpi tietty ylpeily, mutta kyllä nyt aikuisena osaa kiertää kaukaa ylimieliset ihmiset ja nyt huomaan, että yksinhän he sitten lopulta taapertavat naama (rupsahtaneella) norsunvitulla.
tai alkoholisoituneina.
kyllä elämänkoulu yleensä opettaa, toiset ylpistyy huomiosta ja toiset ei. Myös rakkaudettomuus tai ilman huomiotta jääminen on vaurioittavaa.
Olen aina ollut ujohko, introvertti. Olen kuitenkin yrittänyt karistaa sitä itsestäni vuosien aikana, ja mielestäni onnistunutkin jotenkin vaikka helppoa se ei ole ollut. Tietyissä tilanteissa pystyn olla luonteva ja keskustella ihmisten kanssa, mutta toisissa menen lukkoon, ja otan etäisyyttä, se voi vaikuttaa ylpeilyltä. Hassua on, että niissä tilanteissa joissa uskallan tulla ulos kuorestani ja nautin vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa, aiheuttaa joissakin sivullisissa närää. Juttelun kohteelta saatan saada positiivista huomiota kehujen muodossa, mikä vaivaannuttaa koska en tiedä miten niihin suhtautuisi. Se ei auta asiaa yhtään, että ympäristö tykkää kyttyrää saamastani huomiosta. Siitä alkaa yleensä pahasuinen juoruilu että olisin jotenkin ylpeä, vaikka en edes ota puheeksi saamaani positiivista palautetta. Kun sellaista juoruilua huomaan niin tulee tietty paha mieli. Kukaan muu kuin toinen introvertti ei ymmärrä, mitä ponnistelua se joskus vaatii, että pystyy normaaliin taikka luontevaan sosiaaliseen kontaktiin toisen kanssa, joidenkin kanssa se on helpompaa. Olen vielä kaiken lisäksi herkkä, eli jos aistin tai muutoin huomaan että en ole puhuttavan mieleen, niin sosiaalisuus kärsii heti. Pilkkaajille ja juoruilijoille en pysty määräänsä enempää olla ystävällinen, väliin kasvaa kyllä vahva seinä, ja siitä saa leiman ylpeä
Minun mielestäni ap itse asettaa itsensä jo johonkin ylivertaiseen, "jumalalliseen" asemaan arvostellessaan muita ja mukamas kouluttamalla muita. Ihmiset on hyvin erilaisia ja eiköhän moni elämänsä aikana ole kokenut monenlaisia takaiskuja, monet melko nuoretkin, joten erittäin ikävältä kuulostaa. Luonnehäiriöiset ihmiset lienee kuten narsismiin taipuvaiset lienee asia erikseen, mutta he eivät koskaan parannukaan.
vielä, että nuorena taikka politiikkona, hehheh.
Saatanan pissismuijat menköön takas mutsinsa vittuun, sinne mistä on tulluki!