Tervehdys,
Kirjoittelin tuossa taannoin psykiatrilleni havainnollistaakseni omaa tarinaani ja omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat menneet. Ihan mielenkiintoista kirjoitettavaa, kun joutuu A4:een tiivistämään asioita, joista on tähän mennessä kirjoittanut satoja sivuja selvittäessäni päätäni. Kai pikaisen prosessin opetus on myös se, että kärsityt vääryydet ja tekemäni pahuudet ovat kaikki vain nyansseja, yksityiskohtia vailla itseisarvoa, joista kokonaisuus rakentuu. Vastuu on kannettava eikös juu ja niinku yks kaveri mulle sanoi: "Voi olla että menetit paljon kaunista elämästäsi, mutta sait ensi kertaa mahdollisuuden elää onnellisen, rehellisen elämän."
Synapsis:
Syystä tai toisesta, minulle on lapsena tehty äitini toimesta sekä fyysisesti, että psyykkisesti hyvin selväksi, kuinka huono / turha minä ja minun elämäni on. Tämä on tapahtunut jo aivan pikkulapsesta asti, reilusti ennen kouluikää, jatkuen läpi nuoruus- ja aikuisvuosien. Lapsen asemassa, olen uskonut oman äitini sanat todeksi ja tullut asiasta hyvin surulliseksi ja kokenut voimakasta mielipahaa omasta itsestä, omasta pahuudesta, omasta kelpaamattomuudesta ja omasta huonoudesta. Siitä on seurannut masennus, joka on liittynyt persoonani osaksi jo hyvin varhain. (Ensimmäinen itsemurhayritys 4-5v, vuosien 12-22 välillä kymmeniä itsemurhaviestejä ja laadittuja ”testamentteja”, sekä nippu muita masennuksen perustuntomerkkejä yöllisine hampaanpuremisineen, paniikki- ja pakkohäiriöineen, kouluikäisine vuoteenkasteluineen jne. jne).
Masennus on pahentunut, koska koko perheeseen vaikuttava äidin käytös ja tilanne on perheessä kokonaan vaiettu (myönnetään vasta nyt) ja koska pahan olon ja surun ilmaisemiseen ei ole ollut mahdollisuutta. Omat oireeni olivat jossain määrin yhteneväiset muun perheen oireiden ja käytöksen kanssa, joten keskenämme meidän perheen tilanne oli se "normaali", jossa vilpittömästi uskoin muidenkin "kunnon perheiden elävän". Toki tiesin perheessä olevan korjaamisen varaa, mutta pärjäsiväthän muutkin mainiosti oman olonsa kanssa, eikä heilläkään ollut valitettavaa. Piti siis vaan kestää ja hyväksyä tuo mystinen, jatkuva paha olo osaksi omaa itseä, mun elämää ja arkea. "Kaikilla maailman ihmisillä lienee yhtälailla paha olo, olenko minä erityisen heikko kun minusta tuntuu välillä, että sen kanssa on vaikea kestää?", ajattelin. Ja heikkous oli synneistä suurin meidän perheessämme. Se piti visusti piilottaa. Usko omaan huonouteen, pahuuteen ja kyvyttömyyteen on ollut hyvin syvä.
Alle 12 vuotiaana löytynyt porno ja erittäin runsas masturbointi tarjosivat turvan ja pakopaikan mielihyvän maailmaan, joka lohdutti ja jossa kivut eivät tuntuneet, eikä suru painanut mieltä.
Silti olen tiennyt pakopaikkani olevan väärä, synkkä ja häpeällinen. Tästä on seurannut lisää tuskaa ja pahaa oloa, joka on vaatinut kovempia mielihyvän kokemuksia peittääkseen kasvavan pahanolon alleen. Tässä vaiheessa ajattelin jo usein, että jatkuva paha oloni on peräisin siitä syyllisyydestä, jota koin mielihyvää etsiessäni.
Minussa olevan pahan ja huonouden, vaikeasti käsiteltävän asian, olen arjessani tavalla tai toisella dissosioinut, eli "ulkoistanut" omasta itsestäni ja mielestäni niin, että olen voinut elää pintapuolisesti ”omatunto puhtaana”. Kuitenkin ns. pahan puoleni olemassa olo on koko ajan ollut minun tiedossa ja sitä tietoutta olen voinut paeta vain antautumalla uudelleen suosikki "huumeeni" vieteltäväksi. Paha-minä on myös ollut se osa minua, joka on ottanut vastaan pahimmat sivallukset ja hyökkäykset. Paha-minä on kestänyt, se ei ole itkenyt tai ollut heikko. Ainoa mitä se tarvitsi kestääkseen, oli tasainen annostus mielihyvää, jolla pahasta olosta pääsi pois.
Vastaavasti hyvä puoleni, josta kaikki paha on ulkoistettu tiedostamattomalle tasolle, on saanut mahdollisuuden kehittää itsestään heikkouksista ja vajaavuuksista vapaan, ylivahvan minän, joka on kokenut voimakasta ylemmyyden tunnetta toisiin ihmisiin. Eli hyvyyttä ja paremmuutta inhimillisyyden tuolla puolen. Toden ja normaalin määritteet menivät mielessäni sekaisin, koska se maailma, johon minä olen uskonut, on kokonaisuudessaan perustunut sille käsitykselle omasta itsestäni, jonka olin kotona oppinut.
Pärjätäkseni maailmassa olen useaan otteeseen pyrkinyt manipuloimaan muiden ihmisten maailmankuvaa paremmin omaani vastaavaksi, jotta kokisin toimintaympäristön tutuksi ja turvalliseksi. Omassa maailmassani minun on mm. ollut mahdotonta uskoa, että kelpaisin kenellekään omana itsenäni, ilman temppuja tai rooleja, tai että kukaan voisi minua rakastaa. Onnellisuus on minulle tarkoittanut sitä, että elämä ja olo on mahdollisimman vähän miinuksella ja kipuja minimimäärä. Eli, jos onnellisuuden olisi jakanut asteikolle miinus 10 – plus 10, niin minä pompin ilosta ja maalasin mielessäni kukkasia, kun pääsin miinus yhteen ja elo ei tuntunut ollenkaan niin kurjalta, kuin normaalisti. En edes tiennyt, että mitään plus-asteikkoa on olemassa.
Kuitenkin löytynyt kumppani sanan varsinaisessa merkityksessä, ihana, tuttu, turvallinen tyttö ja 8 vuoden syvenevä ihmissuhde teki tehtävänsä ja minäkuvani alkoi muuttua. Tulin enemmän omaksi itsekseni, kuin koskaan aikaisemmin. Aloin epäilä, että hän todella tarkoitti sitä, kun vakuutti rakastavansa minua. Aloin myös tunnistaa ongelmaani ja uskalsin puhua siitä puolisolleni, ilmoitin hakevani apua ja lähdin sitä myös hakemaan.
Kuitenkin noidankehä masennuksen ja tuskan kasvamisen ja sen vaatiman kovemman lääkkeen saamiseksi vei loogisesti minut pohjalle nopeammin kuin minä ehdin ajatella. Täällä ollaan edelleen, kaikki elämästä meni ja juuri nyt tunne ei ole kovin katarttinen.
Terveisin,
Pelokas-P
Kirjoittelin tuossa taannoin psykiatrilleni havainnollistaakseni omaa tarinaani ja omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat menneet. Ihan mielenkiintoista kirjoitettavaa, kun joutuu A4:een tiivistämään asioita, joista on tähän mennessä kirjoittanut satoja sivuja selvittäessäni päätäni. Kai pikaisen prosessin opetus on myös se, että kärsityt vääryydet ja tekemäni pahuudet ovat kaikki vain nyansseja, yksityiskohtia vailla itseisarvoa, joista kokonaisuus rakentuu. Vastuu on kannettava eikös juu ja niinku yks kaveri mulle sanoi: "Voi olla että menetit paljon kaunista elämästäsi, mutta sait ensi kertaa mahdollisuuden elää onnellisen, rehellisen elämän."
Synapsis:
Syystä tai toisesta, minulle on lapsena tehty äitini toimesta sekä fyysisesti, että psyykkisesti hyvin selväksi, kuinka huono / turha minä ja minun elämäni on. Tämä on tapahtunut jo aivan pikkulapsesta asti, reilusti ennen kouluikää, jatkuen läpi nuoruus- ja aikuisvuosien. Lapsen asemassa, olen uskonut oman äitini sanat todeksi ja tullut asiasta hyvin surulliseksi ja kokenut voimakasta mielipahaa omasta itsestä, omasta pahuudesta, omasta kelpaamattomuudesta ja omasta huonoudesta. Siitä on seurannut masennus, joka on liittynyt persoonani osaksi jo hyvin varhain. (Ensimmäinen itsemurhayritys 4-5v, vuosien 12-22 välillä kymmeniä itsemurhaviestejä ja laadittuja ”testamentteja”, sekä nippu muita masennuksen perustuntomerkkejä yöllisine hampaanpuremisineen, paniikki- ja pakkohäiriöineen, kouluikäisine vuoteenkasteluineen jne. jne).
Masennus on pahentunut, koska koko perheeseen vaikuttava äidin käytös ja tilanne on perheessä kokonaan vaiettu (myönnetään vasta nyt) ja koska pahan olon ja surun ilmaisemiseen ei ole ollut mahdollisuutta. Omat oireeni olivat jossain määrin yhteneväiset muun perheen oireiden ja käytöksen kanssa, joten keskenämme meidän perheen tilanne oli se "normaali", jossa vilpittömästi uskoin muidenkin "kunnon perheiden elävän". Toki tiesin perheessä olevan korjaamisen varaa, mutta pärjäsiväthän muutkin mainiosti oman olonsa kanssa, eikä heilläkään ollut valitettavaa. Piti siis vaan kestää ja hyväksyä tuo mystinen, jatkuva paha olo osaksi omaa itseä, mun elämää ja arkea. "Kaikilla maailman ihmisillä lienee yhtälailla paha olo, olenko minä erityisen heikko kun minusta tuntuu välillä, että sen kanssa on vaikea kestää?", ajattelin. Ja heikkous oli synneistä suurin meidän perheessämme. Se piti visusti piilottaa. Usko omaan huonouteen, pahuuteen ja kyvyttömyyteen on ollut hyvin syvä.
Alle 12 vuotiaana löytynyt porno ja erittäin runsas masturbointi tarjosivat turvan ja pakopaikan mielihyvän maailmaan, joka lohdutti ja jossa kivut eivät tuntuneet, eikä suru painanut mieltä.
Silti olen tiennyt pakopaikkani olevan väärä, synkkä ja häpeällinen. Tästä on seurannut lisää tuskaa ja pahaa oloa, joka on vaatinut kovempia mielihyvän kokemuksia peittääkseen kasvavan pahanolon alleen. Tässä vaiheessa ajattelin jo usein, että jatkuva paha oloni on peräisin siitä syyllisyydestä, jota koin mielihyvää etsiessäni.
Minussa olevan pahan ja huonouden, vaikeasti käsiteltävän asian, olen arjessani tavalla tai toisella dissosioinut, eli "ulkoistanut" omasta itsestäni ja mielestäni niin, että olen voinut elää pintapuolisesti ”omatunto puhtaana”. Kuitenkin ns. pahan puoleni olemassa olo on koko ajan ollut minun tiedossa ja sitä tietoutta olen voinut paeta vain antautumalla uudelleen suosikki "huumeeni" vieteltäväksi. Paha-minä on myös ollut se osa minua, joka on ottanut vastaan pahimmat sivallukset ja hyökkäykset. Paha-minä on kestänyt, se ei ole itkenyt tai ollut heikko. Ainoa mitä se tarvitsi kestääkseen, oli tasainen annostus mielihyvää, jolla pahasta olosta pääsi pois.
Vastaavasti hyvä puoleni, josta kaikki paha on ulkoistettu tiedostamattomalle tasolle, on saanut mahdollisuuden kehittää itsestään heikkouksista ja vajaavuuksista vapaan, ylivahvan minän, joka on kokenut voimakasta ylemmyyden tunnetta toisiin ihmisiin. Eli hyvyyttä ja paremmuutta inhimillisyyden tuolla puolen. Toden ja normaalin määritteet menivät mielessäni sekaisin, koska se maailma, johon minä olen uskonut, on kokonaisuudessaan perustunut sille käsitykselle omasta itsestäni, jonka olin kotona oppinut.
Pärjätäkseni maailmassa olen useaan otteeseen pyrkinyt manipuloimaan muiden ihmisten maailmankuvaa paremmin omaani vastaavaksi, jotta kokisin toimintaympäristön tutuksi ja turvalliseksi. Omassa maailmassani minun on mm. ollut mahdotonta uskoa, että kelpaisin kenellekään omana itsenäni, ilman temppuja tai rooleja, tai että kukaan voisi minua rakastaa. Onnellisuus on minulle tarkoittanut sitä, että elämä ja olo on mahdollisimman vähän miinuksella ja kipuja minimimäärä. Eli, jos onnellisuuden olisi jakanut asteikolle miinus 10 – plus 10, niin minä pompin ilosta ja maalasin mielessäni kukkasia, kun pääsin miinus yhteen ja elo ei tuntunut ollenkaan niin kurjalta, kuin normaalisti. En edes tiennyt, että mitään plus-asteikkoa on olemassa.
Kuitenkin löytynyt kumppani sanan varsinaisessa merkityksessä, ihana, tuttu, turvallinen tyttö ja 8 vuoden syvenevä ihmissuhde teki tehtävänsä ja minäkuvani alkoi muuttua. Tulin enemmän omaksi itsekseni, kuin koskaan aikaisemmin. Aloin epäilä, että hän todella tarkoitti sitä, kun vakuutti rakastavansa minua. Aloin myös tunnistaa ongelmaani ja uskalsin puhua siitä puolisolleni, ilmoitin hakevani apua ja lähdin sitä myös hakemaan.
Kuitenkin noidankehä masennuksen ja tuskan kasvamisen ja sen vaatiman kovemman lääkkeen saamiseksi vei loogisesti minut pohjalle nopeammin kuin minä ehdin ajatella. Täällä ollaan edelleen, kaikki elämästä meni ja juuri nyt tunne ei ole kovin katarttinen.
Terveisin,
Pelokas-P
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tunnistin tarinasta useita liiankin tuttuja asioita. Hieman erilaiset olosuhteet, mutta paljon samaa ja siitä seuraten paljon pahaa oloa, syyllisyyttä ja pelkoa.
Sillä kaikki hyvä mitä on, on olemassa vain siksi, että voin joskus kokea sen menettämisen tuskan. Näin minä ajattelen ja sen ajatuksen ympärille kiedon jokaisen tekoni ja sanani.
99 % kaikesta ajasta, mikä minulla on, olen surullinen ja kieriskelen tuskassani, itken kuin lapsi ja syytän itseäni kaikesta.
Lopun ajan luulen olevani onnellinen, kunnes alkaa alamäki, joka sitten päättyy haluun päättää päivänsä.
Kuin laskisin leikkipuiston lyhyttä liukumäkeä, kiipeäminen ylös kestää kauan, mutta alastuloon ei sitten vaaditakaan mitään.
...kuitenkin, että tiedostat ongelmasi! Tie parempaan ei kyllä varmasti tule olemaan helppo, mutta suuri kynnyskysymys onkin juuri tuo ongelman tiedostaminen. Ainakin minulla sekin jo helpottaa. Vähitellen usko itsen hyvyyteen voi kasvaa. Koita jaksaa!
Pitkä oli viestisi, se on hyvä merkki.
Olet vielä tajuissasi. Useimmat ns. ystävistäni
laittavat vain viestin missä ilmoittavat tänä
yönä tappavansa itsensä. Tämän takia minä itse
sitten aina silloin tällöin olen osastolla pari
viikkoa. No toivoa on. Olen aloittanut tämän aktiivisen auttamisen. En tiedä mihin pystyn
mutta olkaa hereillä, tiedän nyt paljon enemmän
kuin vuosi sitten. Hypnoosista on suuri apu.