Hymyä huuleen...

Sain tekstiviestillä yhteydenoton Turkmenistanin ja Uzbekistanin rajalla sijaitsevasta Amu Daryan -kansallispuistosta. Aluksi luulin, että metsäpeura tai karhu oli teilannut jonkun samoilijan, ottanut kännykän ja yrittänyt tilata pitsaa kotiinkuljetuksella. Ei sentään. Kyseessä oli entinen merirosvopäällikkö Ubdul, joka vielä 1990-luvulla tunnettiin Kaspianmeren kauhuna.

Niille, jotka eivät tunne maantiedettä, voin kertoa, ettei Kaspianmeri ole periaatteessa Päijännettä kummempi lammikko. Se sattuu olemaan maailmalla Päijännettä tunnetumpi, koska sijaitsee lähempänä turistien suosimia uimarantoja. Kaspianmerellä lilluu pääasiassa kalastusaluksia sekä muutamia öljytankkereita, jotka eksyivät sinne 1970-luvulla kun öljykriisi oli pahimmillaan.

Näiden seikkojen pohjalta jokainen varmasti ymmärtää, ettei Ubdulin ura merirosvona ollut erityisen tuottelias. Kalaa hän sai rosvousreissuillaan yllin kyllin, mutta eipä oikein muuta. Kun harrastaa merirosvousta soutuveneestä käsin on aika toivotonta yrittää pysäyttää kolmesataametrinen öljytankkeri. Kyllä Ubdul muutaman kerran yritti, mutta lopputulos oli aikamoisen säälittävä.

Se miten Ubdul päätyi merirosvohommista Amu Daryan -kansallispuistoon, on varsin jännittävä tarina. Asianhan on niin, että Uzbekistanin matkailuministeriö sai lopulta tarpeekseen turistien polkuveneitä terrorisoivasta merirosvosta. Matkailuministeriö otti yhteyttä Natoon ja pyysi sotilaallista apua. Amerikkalaisilla sattui olemaan juuri silloin toimettomana yksi lentotukialus, joka olisi mielellään osallistunut merirosvojahtiin. Aluksen saaminen Kaspianmerelle oli kuitenkin sen verran haastavaa, että tuli halvemmaksi lähettää se Iranin edustalle kiusaamaan paikallisia kamelinkasvattajia.

Kerran kännipäissään Ubdul souti Uzbekistanin aluevesien ulkopuolelle ja törmäsi pohjoisempana Venäjän merivoimien fregattiin. Aurinko paistoi Ubdulin silmiin ja hän luuli venäläistä fregattia Azerbaidžanilaiseksi ravintolalaivaksi. Fregatin suuntaan lenteli laatikkotolkulla tyhjiä pulloja, kunnes aurinko meni pilveen ja Ubdul tajusi, että sotuveneen ympärillä pärskyvä vesi ei ollut kalojen aikaansaannosta vaan liittyi jotenkin ravintolalaivan aseistukseen. Silmien siristäminen paransi huomattavasti Ubdulin kaukonäköä ja aika nopesti hän tajusi olevansa tekemisissä sotalaivan kanssa.

Merirosvot ovat tunnetusti hyviä soutajia, ja venäläiset ovat vielä tunnetumpia ohiampujia. Ubdul siis pääsi karkuun, mutta Venäjän Kaspianmeren laivastoa jäi hieman kaivelemaan meritaistelun lopputulos. Ei siis ole ihme, että kun Uzbekistanin matkailuministeriö pyysi Venäjältä apua, merirosvon perään lähti kahden Slava-luokan ohjusristeilijän lisäksi ydinasein varustautunut sukellusvene.

Merirosvot ovat tunnetusti myös fiksuja, paitsi ne jotka ovat erehtyneet Renny Harlinin elokuvaan. Nähtyään sota-alukset Ubdul tajusi, että ammatinvaihto rupesi olemaan ajankohtaista. Ubdul myi soutuveneensä hyvään hintaan eräälle amerikkalaisturistille, jota ei ole sittemmin nähty muualla kuin taivaan porteilla.

Ubdul pakeni Amu Daryan -kansallispuistoon ja rupesi oppaaksi. Yllätys oli melkoinen kun hän rupesi ansaitsemaan kuukaudessa saman verran kuin merirosvona kahdenkymmenen vuoden aikana yhteensä.

Vuosien uurastuksen jälkeen Ubdul oli sitten vihdoin tällä viikolla päättänyt juhlia palkitsemalla itsensä hopeisella sangolla. Täytyy kyllä sanoa, että etelän maissa ihmiset osaavat juhlistaa menestystään oikealla tavalla. Suomalainen ei olisi paljon sankoja miettinyt. Suomalainen olisi ostanut autolastillisen viinaa, juonut yksinään kaiken, vetänyt esimiestään turpaan ja saanut lopputilin.

Että siinä teille kulttuurieroja oikein sankokaupalla.