Ne hiljaisiksi aalloiksi

Niin monta kertaa
päivä painuu iltaan
etten voi muuta enää
odottaakaan.
Ne puhuvat noususta
toiveiden keskellä
mutta minä kuuntelen
universumia,
yli sen
mitä he tietävät,
ja olen yksin
en ole tietäjä,
paitsi itselleni
keskellä niiden aaltojen
joissa kosket kuohuu
ja vaikka ilta painuu
taas uudelleen,
yö tarjoaa hiljaisuuden
universumin,
jonka aallot kuuluvat herkimmin
kun he ovat vaienneet,
he jotka ovat tietäneet
paremmin.

Se loistaa,
ne loistavat,
kuin kertoen tarinaa
jonka vain harvat kuulevat.
Se näyttää täydelliseltä,
kauniilta,
vangitsevalta,
vaikka sisälleen kätkee ristiriidan,
täydellisyyden illuusio
viestii asioiden tosilaidan.
Muiden ääni on valhetta,
kaukaista paksua turhaa usvaa
epätäydellistä kerrattua,
harhaa massasta,
ja he pärjäävät
onnellisina
sillä he osaavat puhua.
Minulla ei ole sanoja
on vain aaltoja,
aikaa rikkoutunutta,
violettia
tähtitaivaalla.

Kuulit sen jo,
kuulit sen sarjan alussa
kuulit sen eilen,
kuulet huomenna.
Kuten he ivaavat;
mikään ei muutu;
elämä on niin rankkaa,
ydintuhon jälkeen
nousee vain yksi käsi
ja yksi keho
ja se on minun
sillä ainoa mitä osaan tehdä
on nousta.
Ei kiinnosta ne sanat
tai se irve,
joka syntyy maalatusta naamiosta,
ei kiinnosta ne liikkeet
heijastetut muilta ulkoa opitut
tai sadistien solmuilla kierot punotut.
Ampiainen pistää
ja kuolee.

"Paine on kestettävä"
vaikka he vain purkaavat omaa painettaan,
sadismin jatkumossa.
Kyse ei ole persoonista
kyse on tiedosta
kestävästä ja vankasta.
"Tee kuten mekin teemme, tiedämme mitä teemme"
vaikka se on epätietoisuus kaiken sadismin takana.
En halua olla
sellainen kuin luullaan
vaikken tiedä,
voivat olla oikeassa,
minussa on osa
joka sanoo mitä tehdä,
ei ääneen vaan hilaisuudella,
se määrää
enemmän kuin minä itse
tai mitä oäätän.
En jaksa,
en jaksa tehdä,
en jaksa olla
en jaksa liikkua
en halua tehdä
en tee mitään mitä sanotaan,
olen hiljaisuudessa
se on ainoa paikka jossa uskotaan.