Minusta tuli hiljattain vl-ateisti.

Huomasin, etten kykene enää uskomaan. Olen toki rukoillut, että saisin uskon takaisin. Rukoilu ei ole vain uskovaisten etuoikeus, vaan se on täysin sallittua myös meiltä ateisteilta. Elämä ateistina tuntuu joltain osin siltä, kuin elämällä ei olis enää mitää tarkoitusta. Oli niin turvallinen olo, kun jaksoi vielä uskoa ja luottaa Jumalaan. Nyt näen tämän kaiken sattumana ja se kieltämättä on tuonut välillä vähän turvattomuuttakin. Voisko sanoa, että ateismini laatu vaihtelee. Olen välillä aika vahvastikin vakuuttunut, että Jumalaa ei ole ja että tällä kaikella voi silti olla joku tarkoitus... ja välillä taas ajattelen, että tää onkin ihan turhaa... Miksi synnyimme, mikä tarkoitus kaikella on.... Onko kuoleman jälkeistä elämää. Järkeni mukaan aina on ollut jotain... Mutta kaikki mitä täällä on, on ehtinyt muuttaa muotoa moneen kertaan. En usko totaaliseen tyhjyyteen, enkä siihen, että alkuräjähdys olisi lähtenyt täydellisestä tyhjyydestä. Täytyy olla ikuisuus, sillä minneppä tämä kaikki voisi edes loputtomiksi ajoiksi kadota.... Eikö ikuisuus ja jatkuvuus voi olla mahdollista myös ilman Jumalaa? Silloin, kun vielä jaksoin uskoa, oli elämä jotenkin paljon helpompaa, kun "tiesi", että Jumala tämän kaiken on tehnyt ja Jumala kerran korjaa uskovaiset taivaaseen, vaikka koinkin suureksi ongelmaksi sen, miksi niin moni joutuisi vaivaan....

kään tuntenut haisteluelimessäni seurapaikoilla mädän kalan hajua ja kas - nyt aloittajan lähdettyä tuo löyhkä on kadonnut. No, tämä oli vain halpa vitsi.

Oikeassahan aloittaja on siinä, että vanhoillislestadiolaisuus on myös sosiaalinen yhteisö. Siinä yhteisössä saa halutessaan myös uskoa syntinsä anteeksi. Tämä oikeus on niillä, joille Jumala antaa armonsa. Nämä ihmiset muodostavan Jumalan valtakunnan.