Voi vittu sentään. Miten vaikeaa on kertoa läheisille omasta sairastumisesta. En nyt sentään kuolemassa ole, mutta sen verran suuri asia kyseessä, ettei voi pitää omassa tiedossa ainoastaan. Olen tainnut koko elämän leikkiä liian vahvaa.
Vaikea paikka
dontfeareaper
8<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
hyväksi tunnet ja katsot, niin kerro vaan.
Mä en kertonut monellekaan. Tuskin moni tajuaa, mitä tapahtui ja kukaan ei ole ikinä siitä minulta kysynyt mitään. Muutama näki ja tietää jotain, mut kukaan ei ole kysynyt oikeastaan . Minkään sukulaisuuden perusteella en kerro mitään, en edes vanhemmilleni.
En halua tietämättömien höösäämistä ja päivittelyä osakseni. Enkä halua huolestuttaa turhan/ itseni vuoksi.
Ei ole varsinaisesti pysyvä sairaus kyseessä, mut kuitenkin asia, joka muutti mua ja elämääni aika paljon.
En tiedä voiko leikkiä vahvaa, mut jos on siihen asti selvinnyt hyvin ja sitten sattuu rankasti ja paljon jotain, johon sulla ei ole keinoja ja kokemusta ja mallia siitä selvitä.
Saattaa tulla kupruja ja joskus pysyviäkin.
Tsemppiä sulle.
Toivotan ap sinulle voimia. Toivottavasti voit puhua, jollekin läheisellesi asiasta, vaikeiden asioiden puhuminen on aina tärkeää. Liikaa vahvuutta kannattaa varoa (paraskin puhuja) siihen voi sairastua.
Et kai nyt rehkinyt liikaa niiden tikkujen kanssa? Jos hän, tule mun luo, mulle voit puhua. Voimia kuitenkin, kuka oletkaan.
Ole reilusti se mikä olet myös sairautesi kanssa. Kerrot niille ihmisille keihin luotat ja ylipäätänsä haluat kertoa, ei kaikille tarvitse kertoa. Jokainen meistä on yhtä arvokas niin terveenä kuin sairautensakin kanssa. Eihän ihminen, joka oikeasti välittää toisesta, ajattele kenenkään sairaudesta, "että hyi hitto". Ja jos ajattelee, niin ei ole koskaan edes välittänyt. Ja siitäkö sinun pitäisi välittää? ei pidä. Ja voin lohduttaa, että suomi on pullollaan ihmisiä, jotka ovat aivan liian "vahvoja" myöntääkseen heikkouttaan. Et ole ainut. Ja sairauksiakin on joka toisella, mikä kullakin. Monesti vaan se oma juttu on itselleen niin paljon suurempi (tottakai), vaikka se muiden mielestä normaaliin elämään kuuluva osa se sairauskin. Onhan se.
En tiedä mitä kirjottaisin, mutta kiitos kaikille vastanneille. Kerroinkin tässä yhdelle henkilölle nyt. Ei uskoisi miten vaikeaa joillekin on paljastaa näitä asioita muille. Tiedä sitten miksi näin vaikeaa, mutta tuntui kuin olisi työntänyt tikarin omasta rinnasta läpi. Tiesin vielä, että saisin tukea jne. mutta silti ei tahdo myöntää omaa heikkouttaan.
Rivien välistä luen että haluaisit kertoa sairastumisestasi kaivatullesi.
Ole rohkea ja kerro se hänelle.
Voimia parantumiselle ja rohkeutta yhteydenottoon.
Omasta kokemuksesta ja ihan vain varoituksena. Ei kannata aina kertoa ja itselle pitää tehdä selväksi, mitä minä sillä kertomisellani haen. En edes koskaan valittanut niitä pirullisia kipuja ja tuskia, vaan yritin vain olla ja kestää ja jos tosi pahassa paikassa huulilta päästyi parahdus, niin sain sen heti takaisin, että aina sä valitat. Hän oli siis lähellä nähnyt, miten sairaus vaikuttaa arkiaskareisiin. Ei sellaiselle ihmiselle voi kertakaikkiaan kertoa yhtään mitään. En halua, että minua säälitään sairauteni vuoksi tai minulle voivotellaan, että kyllä se siitä, kun tiedän, että ei se siitä pois mene. On varsin tiedettyä terapeuttien taholta, että nainen kestää kyllä miehensä sairauden, mutta jos asiat ovat toisinpäin, niin saattaa siippa lähteä etsimään terveempää yksilöä.
Jotkut haluaa kantaa vaivansa tosin.Kertol kyllä jos tarve on.Ei kaikki vaihda siippaa.Jos välittämistä ja sitoutumista on.