Mulla on koko ajan mielessä että ei mulla voi olla mikään vikana. Elämä sujuu ihan hyvin ja ei oo vastoinkäymisiä. Muta silti vihaan itteeni ja haluan olla joku muu. Olen ruma ja hyödytön... en osaa mitään. Olen viillellyt mutta en oo ihan varma miksi. Nyt viilsin vaan sen takia että opettaja näkis ne jäljet ja auttais mua. ( Se näki ne ja lähettää mut terkkarille ) Silti on ajatuksia et teeskentelen kaiken koska haluaisin huomiota. En kyllä tykkää olla yhtään huomion keskipisteenä. En mene edes ulos yksin vaan kaverin kannsa ( muuten olen koko päivän sisällä koska en vaan uskalla mennä ulos ihmisten takia ) En osaa selittää mun tunteita kellekkään joten mitenköhän sille terkkarille jotain selitän... yleensä valehtelen.... välillä tulee tunne et on painetta päässä enkä tiiä miten sen purkais. Nyttenki on ja tekee niin mieli lyödä jotain tai itkee... Vois luulla et mulla ois jotain ongelmia mut niinku oon jo pari kertaa sanonu niin en vaan ite nää sitä. teeskentelyä. Huomionhakuisuutta. Jotain.... Oon nyttenki keräilly netistä tekstien pätkiä mitkä kertoo itsemurhasta tai muusta tällasesta ( pari pätkää : " I can´t look at myself without wishing i looked like someone else." ja " Would you cry if i wasn`t here anymore?" ) ja tekstit kuulostaa mun mielestä kivalta ja kuvaa välillä mun tunteita. Mutta nekin on kerätty sillä taka-ajatuksella että joku näkis ne ja... en ees tiiä mitä mä haluan tällä-.- epäilen vieläkin sitä huomioo....
kuvittelenko vaan??
yksinäisenkeijuntarina
2124
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo mulla sama tilanne. Paitsi en oo kyl viillelly, mut mietin kuolemista joka päivä, siitä et miltä se tuntuis ja mikä tapa olis paras tapa tehä.. Ja mulla on sit kans et juttelen mun yhelle tosi hyvälle ystävälle näistä mun asioista, mut sit taas välillä tuntuu et sitä ei kiinnostais pätkääkää ja sit en viittis joka asiasta valittaa sille, nii haluisin mennä jollekki muulle jutteleen (esim.koulupsykologille), mut sit taas se tuntuis et hakisin jotai huomiota...
Hei yksinäisenkeijuntarina.
Epäilet kertoessasi itsestäsi ja tunteistasi onko kaikki vain jotain huomionhakua. MInä näen tilanteesi ihan toisin. Meistä joka ainut haluaa tulla nähdyksi omana itsenään, sellaisena kuin aidosti on. Jokainen tarvitsee jonkun paikan tai tilan, jossa voi näyttää myös omat 'haavansa' joita meillä on ihan jokaisella. Se, että voi kertoa ja tulee kuulluksi, estää, ettei tarvitse tehdä puukolla ulospäin haavoja. Oikeat haavat kun ovat ne toiset.
En tiedä tarinaasi, mistä sinulle on syntynyt tuo, ettet hyväksy itseäsi. Mutta sen tiedän, että kun tarinaa alkaa jollekin kertomaan, syntyy uusia mahdollisuuksia jatkaa tarinaa toisella tavalla. Vaikka nyt kokisitkin, että vihaat itseäsi, on tarinassasi mahdollista sellainen kulku, että jonain päivänä kirjoitat "olin herkillä ja koin vihaavani itseäni ja itseni tarpeettomaksi. Sitten pikkuhiljaa opin arvostamaan itseäni. Nyt osaan nähdä, mitä hienoa ja ainutlaatuista minussa on, toisaalta hyväksyn sen, että minussa on myös paljon keskeneräistä. En vaadi itseni olemaan joku toinen vaan olen Minä. Parasta on, ettei tätä tarvinnut löytää yksin vaan sain tukea, kun sitä tarvitsin." Voi olla, että nimimerkkisikin sitten voi olla Ennenyksinäinenkeiju tai Ystävänlöytänytkeiju tai jotain ihan muuta.
Kouluterkkari saattaa olla yksi niistä henkilöistä, jotka sinua tukevat. Voit myöls löytää kivoja ja ymmärtäväisiä hengenheimolaisia. Elämän mittaan opit olemaan sellaisten ihmisten seurassa, jotka hyväksyvät sinut ja jotka sinä hyväksyt.
Kaikkea hyvää toivottaa
Merja, diakoni