Olen niin väsynyt. Tunnen oloni niin mitättömäks enkä jaksa sitä enää. Tuntuu etten ole mitään muihin ihmisiin verrattuna. Paha olo on melkein kokoajan, se saattaa helpottaa hetkeksi, mutta tulee taas takaisin. Tätä on jatkunut jo vuosia.
Huonot parisuhteet ja pieleen menneet ystävyyssuhteet ovat tehneet musta jotenkin tosi varautuneen ihmisen. Ja eräs tyttö kenestä välitin todella paljon, kohteli minua kuin roskaa ja se todella romutti itsetuntoni. En luota enää ihmisiin samalla savalla kuin ennen, enkä osaa tutustua uusiin ihmisiin enää.
Olen kyllä yrittänyt. Netissäkin olen jutellut vaik kenen kanssa mutta jotenkin ne keskustelut aina hyytyy pois. Luen jälkeenpäin niitä viestejä ja mietin, mitä tein väärin, kun se toinen ei ollutkaan minusta kiinnostunut. Mietin, onko minun jotenkin erikoisen vaikea saada ystäviä? Mikä mussa oikein on vikana?
Puhumattakaan tyttöystävän löytämisestä. Olen ollut yksin jo vuosia, haluaisin todella tyttöystävän, mutta tuntuu ettei kukaan kiinnostu minusta. Ainakin kuvittelin olevani ihan perus hyvännäköinen, no ilmeisesti en sitten ole. Taikka se ulkonäkö ei vain riitä, vaan luonteessani ei vain ole mitään meilenkiinoista. Paha sanoa.
Minun on vaikea selviytyä edes jokapäiväisistä rituaaleista ja työnteosta, tuntuu että olen hyvää vauhtia putoamassa pois yhteiskunnan rattaista. En haluaisi, mutta en voi mitään tälle pahalle ololleni joka vaanii minua joka hetki.
Välillä haluaisin vain kuolla. En ole itsetuhoinen, mutta minusta se on aika hälyttävää että ajatus itseni tappamisesta pyörii usein mielessäni ja näyttäytyy jonkinlaisena pakotienä pois tästä kaikesta.
Vanhempani ovat minulle vain taakka ja kärsin heidän takiaan, mutta perheessäni on muita minulle hyvin täkeitä ihmisiä, joiden vuoksi haluaisin vielä yrittää ja pysyä elossa. En voi edes kuvitella mitä tuskaa aiheuttaisin heille jos tappaisin itseni.
Lisäksi minulla on pari hyvää ystävää jotka todellla välittävät minusta ja minä heistä, mutta edes he eivät voi viedä kipuani pois eivätkä ratkaista riittämättömyyden tunnettani.
Loput kaverini ovatkin sitten pinnallisia ja kaksinaamaisia ihmisiä, jotka käyttävät minua vain hyväkseen ja ottavat minuun yhteyttä vain, kun tarvitsevat minulta jotain. Annan heidän aina kävellä ylitseni kun minulla ei ole luonnetta pitää puoliani.
Unelmoin monesta asiasta, tulevaisuudesta ja perheen perustamisesta sitten joskus, mulla ois elämä edessä ja en epäilisi etteikö sillä olisi minulle tarjottavaa. Jos vain voisin elää normaalia elämää ja lakata huolehtimasta ja kärsimästä turhaan.
Olen niin kateellinen monille ihmisille, joko heidän luonteestaan, älystään, hauskuudestaan, puheenlahjoistaan, karismastaan, ulkonäöstään, tai joistain ominaisuuksista, joita koen ettei minulla ole. Tuntuu että olen hajuton ja mauton kasa massaa joka on ihmisille täysin näkymätön.
En halua tätä elämää, elämää joka ei vastaa mitään odotuksiani. Olen ajatusteni ja pakkomielteideni vanki. Olen kateellinen, katkera ja vihainen ihminen. Pelkään muiden katseitä ja mielipiteitä minusta. Pidättelen itkua koko päivän kaupungilla, ja kun pääsen kotiin haluan vain nukkumaan ettei minun tarvitsisi ajatella mitään. Unissani olen kuin toisessa maailmassa, jossa saan hetken rauhan huonolta ololtani.
Haluisin niin löytää ihmisen joka jaksaisi ottaa mut syliinsä ja sanoisi että olen täydellinen ja ihana tälläisenä, eikä minun pidä muuttua tai kadehtia muita. Että voin unohtaa menneet kauhut ja luottaa tulevaisuuteen rauhallisin mielin.
Huonot parisuhteet ja pieleen menneet ystävyyssuhteet ovat tehneet musta jotenkin tosi varautuneen ihmisen. Ja eräs tyttö kenestä välitin todella paljon, kohteli minua kuin roskaa ja se todella romutti itsetuntoni. En luota enää ihmisiin samalla savalla kuin ennen, enkä osaa tutustua uusiin ihmisiin enää.
Olen kyllä yrittänyt. Netissäkin olen jutellut vaik kenen kanssa mutta jotenkin ne keskustelut aina hyytyy pois. Luen jälkeenpäin niitä viestejä ja mietin, mitä tein väärin, kun se toinen ei ollutkaan minusta kiinnostunut. Mietin, onko minun jotenkin erikoisen vaikea saada ystäviä? Mikä mussa oikein on vikana?
Puhumattakaan tyttöystävän löytämisestä. Olen ollut yksin jo vuosia, haluaisin todella tyttöystävän, mutta tuntuu ettei kukaan kiinnostu minusta. Ainakin kuvittelin olevani ihan perus hyvännäköinen, no ilmeisesti en sitten ole. Taikka se ulkonäkö ei vain riitä, vaan luonteessani ei vain ole mitään meilenkiinoista. Paha sanoa.
Minun on vaikea selviytyä edes jokapäiväisistä rituaaleista ja työnteosta, tuntuu että olen hyvää vauhtia putoamassa pois yhteiskunnan rattaista. En haluaisi, mutta en voi mitään tälle pahalle ololleni joka vaanii minua joka hetki.
Välillä haluaisin vain kuolla. En ole itsetuhoinen, mutta minusta se on aika hälyttävää että ajatus itseni tappamisesta pyörii usein mielessäni ja näyttäytyy jonkinlaisena pakotienä pois tästä kaikesta.
Vanhempani ovat minulle vain taakka ja kärsin heidän takiaan, mutta perheessäni on muita minulle hyvin täkeitä ihmisiä, joiden vuoksi haluaisin vielä yrittää ja pysyä elossa. En voi edes kuvitella mitä tuskaa aiheuttaisin heille jos tappaisin itseni.
Lisäksi minulla on pari hyvää ystävää jotka todellla välittävät minusta ja minä heistä, mutta edes he eivät voi viedä kipuani pois eivätkä ratkaista riittämättömyyden tunnettani.
Loput kaverini ovatkin sitten pinnallisia ja kaksinaamaisia ihmisiä, jotka käyttävät minua vain hyväkseen ja ottavat minuun yhteyttä vain, kun tarvitsevat minulta jotain. Annan heidän aina kävellä ylitseni kun minulla ei ole luonnetta pitää puoliani.
Unelmoin monesta asiasta, tulevaisuudesta ja perheen perustamisesta sitten joskus, mulla ois elämä edessä ja en epäilisi etteikö sillä olisi minulle tarjottavaa. Jos vain voisin elää normaalia elämää ja lakata huolehtimasta ja kärsimästä turhaan.
Olen niin kateellinen monille ihmisille, joko heidän luonteestaan, älystään, hauskuudestaan, puheenlahjoistaan, karismastaan, ulkonäöstään, tai joistain ominaisuuksista, joita koen ettei minulla ole. Tuntuu että olen hajuton ja mauton kasa massaa joka on ihmisille täysin näkymätön.
En halua tätä elämää, elämää joka ei vastaa mitään odotuksiani. Olen ajatusteni ja pakkomielteideni vanki. Olen kateellinen, katkera ja vihainen ihminen. Pelkään muiden katseitä ja mielipiteitä minusta. Pidättelen itkua koko päivän kaupungilla, ja kun pääsen kotiin haluan vain nukkumaan ettei minun tarvitsisi ajatella mitään. Unissani olen kuin toisessa maailmassa, jossa saan hetken rauhan huonolta ololtani.
Haluisin niin löytää ihmisen joka jaksaisi ottaa mut syliinsä ja sanoisi että olen täydellinen ja ihana tälläisenä, eikä minun pidä muuttua tai kadehtia muita. Että voin unohtaa menneet kauhut ja luottaa tulevaisuuteen rauhallisin mielin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et ole mitätön vaan, tuosta kuvauksestasi, väsymys, ahdistus, itkeskely jne jää sellainen tuntuma että olet masentunut. Heti maanantaina hakeudu terveyskeskukseen/työterveyteen.
Selkeästi käy ilmi että sinua on arvosteltu liikaa ja ikään kuin vanhasta tutusta tavasta ja tottumuksesta sinä itsekin jatkat arvostelua. Hylkää arvostelut ja aloita kannustaminen, itsesi kehuminen ja palkitseminen sinua miellyttävillä asioilla, tekemisillä.
Sinä osaat jäsentää ja kuvailla hyvin tuntemuksiasi ja tunteitasi. Se on yksi lahjakkuuden osa, ole ylpeä siitä. Osaat taatusti paljon muutakin ja hyvin, jotain erinomaisestikin.
Kohdista katseesi, mielesi niihin asioihin mitkä sinun elämässäsi ovat hyvin ja kunnossa. Vaali niitä, niin saat pian huomata miten olosi kohenee, koet iloa ja jaksat tehdä niitä asioita joista nautit ja mitkä tuovat kaikkea hyvää elämääsi.
Onnea ja rakkautta sinulle.