On sellainen ongelma että seurustelen maailman ihanimman ihmisen kanssa ja meillä on kaikki hyvin, mutta mulla ei ole suhteen ulkopuolella oikeastaan pahemmin sosiaalista elämää. Oon kertonut tästä kumppanilleni ja toki me käydään aina yhdessä sen ystävien kanssa milloin missäkin, mutta kyllähän se rassaa että ne on aina paremman puoliskon kavereita ja tuttuja eikä koskaan mun. Mun mielestäni se on noloa.
On vaan jotenkin niin vaikeaa olla enää sosiaalinen, kun kaikki ystävät ovat kaikonneet jonnekin. Kynnys aloittaa tuntemattomien ihmisten tapaamista ja heihin tutustumista kasvaa koko ajan. Olen kokeillut erilaisia kaveri-iltoja js muita ja jotenkin ne tuntuvat kiusallisilta, turhauttavilta ja viime kädessä myös ajanhukalta.
Mulla on kännykässä whatsapp täynnä tuttujen yhteystietoja ja mahdollisia tapaamiseen johtavia keskustelunalkuja, joita tuijotin tänäänkin lähettämättä tai aloittamatta yhtään mitään. Jotenkin olen ihan lamaantunut tämän asian tiimoilta.
Mun kumppanini ei mitenkään painosta mua hankkimaqn ystäviä mutta siitä kyllä näkee, että sitä surettaa harmittaa kun mä en oikein koskaan käy missään ihmisten keskellä ilman häntä. Kun kerran kävin niin se sanoi että oli tosi iloinen mun puolestani. Musta taas tuntui tosi pahalta koska ei tuollaisista asioista pitäisi olla tosi iloinen - on ihan normaalia käydä juhlissa ja tapaamassa ihmisiä.
Tosin eipä mulla ollut mitenkäön silloin vaikka tuona yhtenä kertana mitenkään kovin kivaa - ajattelin vain koko ajan että milloin päösen pois täältä, saan panna ulkona napit korviin ja olla ihan itsekseni. Lähteminen on aina se jota kohti tunnun väkisinkin kurottavan, silloin jotenkin tietää voittaneensa yhden haasteen. se ei vain saisi olla se pääjuttu vaan oleellisimman ja hauskimman ja rikkaimman osion pitäisi vain olla ennen sutä.
Musta on vuosien varrella tullut estynyt, arka, passiivinen ja aika takertuvainen kumppaniani kohtaan, jonka seurassa en tosin ole mitään noista jälkimmäistä lukuun ottamatta. Työelämästä sen verran että teen hommia paikasta jossa tehdään hommia itsenäisesti ja jossa kaikki työkaverini ovat mua noin puolet vanhempia. Se on vapauttavaa mutta yksinäistä sekin.
Haluaisin muuttua kovasti, mutta jokin saa aina jumiutumaan tähän kuoreen. Mikä neuvoksi
On vaan jotenkin niin vaikeaa olla enää sosiaalinen, kun kaikki ystävät ovat kaikonneet jonnekin. Kynnys aloittaa tuntemattomien ihmisten tapaamista ja heihin tutustumista kasvaa koko ajan. Olen kokeillut erilaisia kaveri-iltoja js muita ja jotenkin ne tuntuvat kiusallisilta, turhauttavilta ja viime kädessä myös ajanhukalta.
Mulla on kännykässä whatsapp täynnä tuttujen yhteystietoja ja mahdollisia tapaamiseen johtavia keskustelunalkuja, joita tuijotin tänäänkin lähettämättä tai aloittamatta yhtään mitään. Jotenkin olen ihan lamaantunut tämän asian tiimoilta.
Mun kumppanini ei mitenkään painosta mua hankkimaqn ystäviä mutta siitä kyllä näkee, että sitä surettaa harmittaa kun mä en oikein koskaan käy missään ihmisten keskellä ilman häntä. Kun kerran kävin niin se sanoi että oli tosi iloinen mun puolestani. Musta taas tuntui tosi pahalta koska ei tuollaisista asioista pitäisi olla tosi iloinen - on ihan normaalia käydä juhlissa ja tapaamassa ihmisiä.
Tosin eipä mulla ollut mitenkäön silloin vaikka tuona yhtenä kertana mitenkään kovin kivaa - ajattelin vain koko ajan että milloin päösen pois täältä, saan panna ulkona napit korviin ja olla ihan itsekseni. Lähteminen on aina se jota kohti tunnun väkisinkin kurottavan, silloin jotenkin tietää voittaneensa yhden haasteen. se ei vain saisi olla se pääjuttu vaan oleellisimman ja hauskimman ja rikkaimman osion pitäisi vain olla ennen sutä.
Musta on vuosien varrella tullut estynyt, arka, passiivinen ja aika takertuvainen kumppaniani kohtaan, jonka seurassa en tosin ole mitään noista jälkimmäistä lukuun ottamatta. Työelämästä sen verran että teen hommia paikasta jossa tehdään hommia itsenäisesti ja jossa kaikki työkaverini ovat mua noin puolet vanhempia. Se on vapauttavaa mutta yksinäistä sekin.
Haluaisin muuttua kovasti, mutta jokin saa aina jumiutumaan tähän kuoreen. Mikä neuvoksi
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta tuo kotiin lähdön odottaminen. Itseäni on peruskouluajan kiusattu ja se musersi nuorena itsetuntoa aika huolella. Sosiaaliset tilanteet monesti jännittää ja se vie energiaa vaikka seurassa nauttisikin, sitten on mukava päästä kasaamaan itseään taas omaan rauhaan. Liiankin helposti jättää sosiaalisia tilanteita käyttämättä tästä syystä, helpompaa jäädä yksin kotiin..
Vaikka nyt onkin palaset kasassa ja arvostan itseäni, en meinaa millään uskoa että kukaan haluaisi olla ystävä. Huomaan että otan yhteyttä todella varovasti ja epäilen helposti jos joku on vaikka kiireinen, ettei hän vain halua nähdä ja seuraavan kerran yhteyden ottaminen on taas vaikeampaa. Tuntuu että välillä isommassa porukassa minusta saadaan ylimielinen kuva, ettei kiinnosta tutustua kun en heti aktiivisesti kutsu ihmisiä luokseni ja pyydä yhteystietoja niin kuin moni rohkeasti tekee. Vaikka muuten olen mielestäni ystävällinen ja aika helposti lähestyttävä.
Täytyy kysyä mistä päin olet? Jos vaikka sattuisit samoilta kulmilta olemaan. Mikä ylipäätään täälä palstalla enää käyt. Rohkeutta ystävien etsintään! :)
Liity johonkin yhdistykseen. Näin saat ryhmän, johon kuulut ja omia menoja, vaikka et varsinaista ystävää löytäisikään. Rohkeasti vain mukaan. Kaikki yhdistyksiin kaipaillaan lisää aktiivisia jäseniä.
Moikka, mulla on ihan samanlainen tilanne miehen kanssa. Oon koittanut pohtia, että pitäiskö vaan hyväksyä se, että tosiaan viihtyy yksin ja miehen seura riittää luonteelleni. Ongelma vaan on se, että se syö hirveästi itsetuntoa, kun jotenkin häpeän sitä, että mulla ei ole omia ystäviä joiden kanssa nauraa ja pitää hauskaa niin kuin monet ihmiset. Mullakin on muutama tyyppi joihin voisin tutustua paremmin, mutta en vaan millään saa aikaiseksi jutella heille. Siitä on kohta neljä vuotta, kun olen viimeksi viettänyt aikaa hyvän ystäväni kanssa, joten en edes osaa enää olla ystävän kanssa. Olen kauhean pidättyväinen, vaikka en haluaisi olla. Häpen jopa sitä, että jos joskus menemme naimisiin, niin mulla ei ole ystäviä joita kutsua. Miehellä on senkin edestä.
Aloitat kertomalla ongelmastasi, kun sinulla on vain vähän muita ihmissuhteita parisuhteen ohella. Kuitenkin toisaalta kerrot, miten oikein et viihdykään tuttaviesi illanvietoissa.
Joskus ihmissuhteissakin tulee sellainen vaihe, että entisten tuttavien kanssa yhteinen sävel ikään kuin himmenee eikä sellainen kanssakäyminen, mikä joskus toimi, enää tunnukaan mielekkäältä. Kuitenkin pysähtyisin hetkeksi miettimään, miksi odotat illanvietoissa vain kotiinpääsyä?
Mitä silloin mielessäsi liikkuu? Tuntuuko sinusta, ettää jotenkin et 'saa jättää' puolisoasi siksi aikaa, että se on jotenkin uhka parisuhteelle? Vai mietitkö, mitä (ehkä kivaa?) puoliso tekee sillaikaa, josta jäät paitsi? Vai liittyykö tuntemuksesi ihan itse seurueeseen? Mistä siinä on kysymys? Etkö saa omia puheenvuorojasi ehkä kuuluville? Vai onko kyse jostain rooleista, joihin ikään kuin 'valut', niin, ettet koe olevasi oma itsesi? Vai kenties jotain ihan muuta.
Mainitset myös takertumisen puolisoosi. Samantapaisia kysymyksiä voit miettiä rauhassa. Mistä takertuminen kertoo? Koetko jonkunlaista turvattomuutta? Millaisen merkityksen annat parisuhteelle elämässäsi? Millä lailla arvostat itsenäisyyttäsi, erillisyttäsi ja vapauttasi? Oletko myös 'minä', eikä vain osa 'meistä'?
Tällä lailla voi kysellä itseltään omia tuntemuksiaan. Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä vähemmän tilanteet vangitsevat. Parempi itsetuntemus johtaa suurempaan valinnanvapauteeen eri tilanteissa. Mitä paremmin pystyy olemaan erillinen parisuhteessa, sitä paremmin parisuhde hengittää ja läheisyys siinä on turvallista eikä tukahduttavaa. Näitä kuvioita voi pohtia myös parisuhdekursseilla, joita järjestää mm. seurakuntien perheneuvonta.
Antoisaa matkaa itsetuntemuksen ja hyvän itsetunnon polulle
Merja, diakoni