Kotimaan24:n toimitustapa entistä ala-arvoisempaa

En todellakaan maksa. Osa vl-porukasta on niin typerää joukkoa, että maksavat siitäkin, että saavat lukea pilkkakirjoituksia. On aikoihin eletty.

onaikoihineletty kirjoitti:

En todellakaan maksa. Osa vl-porukasta on niin typerää joukkoa, että maksavat siitäkin, että saavat lukea pilkkakirjoituksia. On aikoihin eletty.

Pilkkakirjoituksia :D

Ketkähän pilkkaavat ja pitävät toisia uskovia omavanhurskaina, jos eivät nimenomaan vl:t.
Kotimaa24 tuottaa toisinaan klikkijournalismia mutta pitäytyy kyllä ihan faktassa, toisin kun SRK julkaisuineen.

ei mellus sinnepäinkään vaan ihan toiseen päen aina vain mellu

Kritiikkiä Jani Kaaron artikkeliin valemuistoista
[Matti Honkanen] Tiedetoimittaja Jani Kaaro julkaisi Rapport.fi:ssa toisenlaisen kertomuksen vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttövyyhdistä.  Kaaro torjuu liikkeen saaman kritiikin voimakkaammin kuin liike itse. Liikkeessä kun usean vuoden sisäisen painiskelun jälkeen on myönnetty, että tutkijoiden moitteet liikkeen toiminnasta ovat pääosin aiheellisia. Kaaro sen sijaan rinnastaa vyyhdin keskiajan noitarovioihin vihjaten, että koko kohu on perusteeton. Mielestäni Kaaron perusteet hänen väittämilleen ovat kestämättömät.
Kaaron johtopäätökset ja ennakkolupaukset antavat aiheen olettaa, että hän käsittelee nimenomaan tiedotusvälineiden tapaa uutisoida lestadiolaisuudesta. Hän kuitenkin käsittelee enemmänkin hyväksikäyttötutkimuksia, kohun seurauksia sosiaalisessa mediassa ja kolmea yksittäistä epäiltyä hyväksikäyttötapausta. Mediaa hän syyttää lähinnä epäkriittisyydestä tutkimuksia kohtaan.
Ongelmat Kaaron kirjoituksessa voi kiteyttää kolmeen kohtaan. Hänen kirjoitustapansa ei ole tasapuolinen eikä objektiivisuuteen pyrkivä. Toiseksi hän esittää joitain täysin virheellisiä väittämiä. Kolmanneksi hän vetää asioiden välille yhteyksiä, joita ei ole.
Tasapuolisuuden sijaan kirjoitus on voimakkaasti toispuolinen ja johdatteleva. Kaaro ei väitä suoraan juuri mitään, mutta johdattelee lukijaa voimakkaasti vetävällä puolueellisella kerronnalla ja epämääräisillä vihjauksilla. Epäilysten heittämisen jälkeen hän säännönmukaisesti pesee kätensä lisäämällä loppuun lyhyen kommentin, jossa hän toteaa, että asia voi olla toisinkin, eikä hän halua ottaa asiaan kantaa. Kerronnallaan hän kuitenkin ottaa kantaa. Koska kyseessä on kokenut toimittaja, minun on vaikea uskoa sen olevan tahatonta.
Kaaro esittelee kolme tapausta, joissa hänen mielestään on syytä epäillä syytettyjen tai tuomittujen hyväksikäyttäjien olevan todellisuudessa syyttömiä, minkä hän näkee asettavan hyväksikäyttötutkimukset kyseenalaisiksi.  Lisäksi Kaaro pyrkii erikseen osoittamaan, että tutkija Johanna Hurtigin päätutkimuksena aiheesta pidettävä ”Taivaan taimet” olisi kyseenalainen.
Käsittelen ensin Kaaron tapaa esitellä näitä kolmea hyväksikäyttötapausta. Sen jälkeen käyn läpi Kaaron kritiikkiä hyväksikäyttötutkimusta kohtaan. Samalla käsittelen lyhyesti artikkelissa sivupoluksi jäänyttä mediakritiikkiä sekä kritiikkiä terapeutteja kohtaan.
Kolme tapausta
Etenkin kolmen hyväksikäyttöepäilyn käsittelyssä Kaaro syyllistyy epätasapuolisuuteen.  Epäillyt ja heidän tukijansa saavat suhteettoman paljon aikaa ja tilaa kertomuksilleen ja tuntemuksilleen. Oletetut uhrit jätetään kokonaan haastattelematta ja heidät kuvataan hyvin lyhyesti ja negatiivisesti, lähes poikkeuksetta heidät esitetään epäiltyjen näkökulmasta ja toimesta.  Heidän näkökulmaansa tukeville näkemyksille Kaaro antaa vain minimaalisen tilan. Näin Kaaro tekee epäillyn versiosta pääasian ja tunkee toisen näkökulman marginaaliin. Epätasapuolisella tunteisiin vetoavalla kuvauksella hän myös ohjaa lukijan samaistumaan vain epäiltyihin.
Kaaron nopeat ja epäselvät siirtymät näkökulmien välillä synnyttävät näköharhoja. On paikoin vaikea erottaa Kaaron oma tulkinta epäillyn mielipiteistä. Kaaro esittelee hyvin perusteltuja yleisiä teorioita, mutta perustelee huonosti, miksi ne selittäisivät hänen esittelemänsä tapaukset.
Yksi Kaaron kolmesta tapauksesta on ”Maijan tarina”, josta Hurtig ja Mari Leppänen ovat tehneet samannimisen kirjan.  Kaaro toteaa ensin lyhyesti, että ”Maijan tarina voi tietenkin olla totta”. Sen jälkeen hän kuitenkin vyöryttää läjäpäin varsin yksipuolisesti asioita, jotka tukevat hypoteesia siitä, että Maijan tarina ei ole totta. Yksittäisen kuuden sanan lauseen painoarvo on mitätön kun Kaaro lataa vastaan pitkiä seikkaperäisiä kuvauksia toisesta näkökulmasta. Epätasapuolisuutta lisää se, että Kaaro ei anna uhrille eli Maijalle ääntä lainkaan. Oletetun uhrin haastatteleminen olisi vähimmäisvaatimus, mutta sen Kaaro on päättänyt jättää tekemättä. Kaaro kertoo kuinka hän on suostunut epäillyn toiveeseen olla haastattelematta muitakaan perheenjäseniä.
Toisessakin tapauksessa, Reijon ja Ellan tapauksessa, Kaaro antaa epäillyn määrittää ketä hän haastattelee ja ketä ei, ohuilla perusteilla. Perusteluksi Ellan haastattelemattomuudelle hän mainitsee Ellan voivan ”vuotaa Reijon henkilöllisyyden julkisuuteen eikä tarinaa voisi kertoa.” Erityisen merkillisen tästä perustelusta tekee se, että Kaaro kertoo jutussa toisaalla seikkaperäisesti kuinka Reijon tapaus on jo vuotanut ihmisten tietoisuuteen niin, että Reijon ja perheen elämästä on tullut helvettiä.
Kolmannenkaan tapauksen uhria, Mariaa, Kaaro ei kerro pyrkineensä haastattelemaan. Samoin on laita useiden muiden henkilöiden kohdalla, joiden kertomusta ja toimintaa Kaaro epäilee. Kommenttia ei yhdessäkään tapauksessa kysytä kritisoidulta tuttavapsykiatrilta, ei oikeuden lausunnon antaneelta asiantuntijalta eikä poliiseilta, vaikka heidän toimiaan ihmetellään.
Kaaro arvostelee Maijan tarinaa s

Ei ollut lestahellareiden tilaama tuo Caron kirjoitus.