Millaisia kokemuksia opettajilla on opettajankoulutukseen kuuluvasta opetusharjoittelusta, joka on suoritettu yliopiston alaisessa Normaalikoulussa? En tiedä, miten paljon ammatissa toimivat opettajat lukevat tätä palstaa, mutta kaipaisin näkemyksiä sekä jo harjoittelun suorittaneilta että tällä hetkellä harjoittelussa olevilta henkilöiltä. Erityisen mukavaa olisi kuulla, millaista harjoittelu oli aiemmilla vuosikymmenillä (=1990-luvulla ja aikaisemmin).
Itse suoritin harjoittelun pari vuotta sitten muiden ikäisteni eli n. 25-vuotiaiden ikäryhmässä ja valmistuin aineenopettajaksi. Melko pian valmistumiseni jälkeen sain vakituisen viran ja olen viihtynyt työssäni hyvin. Opetan lukion ja peruskoulun yhteisessä virassa; noin puolet tunneista on lukiossa ja puolet peruskoulun yläluokilla. Henkilökohtaisesti harjoittelu oli minulle osittain aika tuskaisaakin aikaa enkä voinut hyväksyä kaikkea Norssin pullamössöideologiaa, joka olisi vain pitänyt purematta niellä ja hyväksyä. Harjoittelun aikana tutustuin moneen ohjaavaan opettajaan, joista useimmat olivat ihan OK tyyppejä. Näin jälkeenpäin sanoisin, että arvostan erityisesti niitä harjoittelun ohjaajia, joilla oli työssään pitkällistä kokemusta ja sen mukanaan tuomaan tyyntä rauhallisuutta.
Mitä mieltä olette siitä, että Norsseihin pääsee ohjaavaksi opettajaksi henkilöitä, jotka suoraan opetusharjoittelun jälkeen alkavat ohjata Norssissa ja viettävät siellä ehkä koko loppuikänsä ilman, että heillä onkaan minkäänlaista tajua siitä, mitä on opettaa ns. tavallisessa koulussa kentällä? Eikö tulisi kuitenkin voida vaatia, että ohjaajiksi valittavilla on jo takanaan riittävän laajaa kokemusta muista kouluista? Mielestäni ohjaajien tulisi edes rehdisti myöntää, että Normaalikouluissa saa kovin erilaisen kuvan koulusta kuin mitä se työ sitten todellisuudessa on. Toisinaan tältä palstalta voi lukea, miten ruusuista harjoittelu on ollut, mutta uskon, ettö löytyy myös niitä, jotka uskaltavat ajatellakin pelkäämättä intomielisiä, todellisuuden tajunsa menettäneitä, hurmoshenkisiä ohjaajia, joita niitäkin Norsseihin valitettavasti mahtuu. Onko omakohtaisia kokemuksia tilanteista, joissa tilanne harjoittelijan ja ohjaajan välillä on päässyt kärjistymään?
Itse suoritin harjoittelun pari vuotta sitten muiden ikäisteni eli n. 25-vuotiaiden ikäryhmässä ja valmistuin aineenopettajaksi. Melko pian valmistumiseni jälkeen sain vakituisen viran ja olen viihtynyt työssäni hyvin. Opetan lukion ja peruskoulun yhteisessä virassa; noin puolet tunneista on lukiossa ja puolet peruskoulun yläluokilla. Henkilökohtaisesti harjoittelu oli minulle osittain aika tuskaisaakin aikaa enkä voinut hyväksyä kaikkea Norssin pullamössöideologiaa, joka olisi vain pitänyt purematta niellä ja hyväksyä. Harjoittelun aikana tutustuin moneen ohjaavaan opettajaan, joista useimmat olivat ihan OK tyyppejä. Näin jälkeenpäin sanoisin, että arvostan erityisesti niitä harjoittelun ohjaajia, joilla oli työssään pitkällistä kokemusta ja sen mukanaan tuomaan tyyntä rauhallisuutta.
Mitä mieltä olette siitä, että Norsseihin pääsee ohjaavaksi opettajaksi henkilöitä, jotka suoraan opetusharjoittelun jälkeen alkavat ohjata Norssissa ja viettävät siellä ehkä koko loppuikänsä ilman, että heillä onkaan minkäänlaista tajua siitä, mitä on opettaa ns. tavallisessa koulussa kentällä? Eikö tulisi kuitenkin voida vaatia, että ohjaajiksi valittavilla on jo takanaan riittävän laajaa kokemusta muista kouluista? Mielestäni ohjaajien tulisi edes rehdisti myöntää, että Normaalikouluissa saa kovin erilaisen kuvan koulusta kuin mitä se työ sitten todellisuudessa on. Toisinaan tältä palstalta voi lukea, miten ruusuista harjoittelu on ollut, mutta uskon, ettö löytyy myös niitä, jotka uskaltavat ajatellakin pelkäämättä intomielisiä, todellisuuden tajunsa menettäneitä, hurmoshenkisiä ohjaajia, joita niitäkin Norsseihin valitettavasti mahtuu. Onko omakohtaisia kokemuksia tilanteista, joissa tilanne harjoittelijan ja ohjaajan välillä on päässyt kärjistymään?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Suoritin opetusharjoittelun eli auskultoin, kuten sitä silloin kutsuttiin 70-luvun loppupuolella, jolloin se oli täysin erillinen osa ammattiin ryhtymistä. Kaikki jotka pääsivät olivat olleet ainakin joitakin kuukausia opettajina, koska tarvittavat lisäpisteet silloin sai työkokemuksesta.
Paljon oli luentoja, oli puheterapeutin tutkimus, oli harjoitustöitä. Omia tunteja piti pitää tietty määrä (olen jo unohtanut kuinka monta) ja moninkertainen määrä piti seurata sekä muiden auskultanttien tunteja että ohjaavien opettajien tunteja.
Meillä kärjistyi tilanne erään nimenomaan luentoja ja harjoitustöitä pitävän kasvatustieteilijän kanssa siihen pisteeseen, että teimme valituskirjelmän koulun rehtorille. Itse jouduin porukan edusmieheksi asiasta keskustelemaan ko opettajan ja rehtorin kanssa. Suurin ongelma oli se, kuinka kyseinen kasvatustieteilijä halveksi meidän jo aikuisten jokapäiväisiä ongelmia, kuten lapsen hakemista päivähoidosta ennen luennon loppua, jos hän sattui haluamaan pitää luennon hiukan pitempänä.
Mutta neuvottelulla siitä selvittiin, ja kun kyseinen henkilö havaitsi, että meitä oli aikuisia ihmisiä häntä vastassa, hän muuttui oikein siedettäväksi ja oli loppuaikana jo melkein suosituimpia ohjaajia. Eli pätevä ihminen, ja osasi valitusten jälkeen suhtautua meihinkin oikein. Hommansa kyllä taisi, siinä ei ollut valittamista.
Muuten ohjaavat opettajat olivat kyllä hyvin tietoisia siitä, että tavallisissa kouluissa tilanteet ovat toisin. Yleinen ohje olikin, että jos tulee sellaisia asioita eteen joita ei ollut siellä opetettu, niin tehdään parhaan näkemyksemme mukaisesti.
Siitä ei kyllä halaistua sanaa puhuttu, että opettaja joutuu olemaan äitinä, isänä, talonmiehenä, vahtimestarina, monistuskoneena jne jne suuren osan työtään.