Se tunne kun katsot vierestä kun muut rakentavat omaa elämäänsä. Hankkivat parisuhteen, perheen jne. Katsot omaa elämää joka pysyy vuosi vuodelta paikallaan. Yrität välillä opiskella ja tehdä töitä, ihan vain sen takia ettet halua leimaa siitä ettet ole yhteiskuntakelpoinen. Kaikki jää vain yrittämiseksi, mimtään valmista ei koskaan tule. Vuodet vierivät.
Huomaat että olet ihan helvetin yksin. Sun elämässä ei ole yhtään ketään jolle olisit se tärkein. Et halua mitään. Joskus halusit mutta elämä on ollut sen verran julmaa ettei siitä ole kohdallasi tullut mitään. Olet huomannut ettei sinusta ole mihinkään. Ahdistut jos joku tulee liian lähelle. Juokset karkuun, käperryt omiin oloihisi. Vuodet taas vierii ja huomaat että et enää edes halua ketään lähellesei. Etsin yksinäisyyttä. Tunnetta ettei sun tarvitse selittää kenellekkään yhtään mitään. Tunnetta ettei sun tarvitse tehdä mitään mikä tuottaa tuskaa. Ei edes niitä jokapäiväisiä arkisia asioita, jotka ovat muille luonnollisia mutta eivät sulle.
Katsot telkkaria, ohjelmia, kuuntelet valtamediaa. Päivittäin tulee informaatiota joka kertoo sinulle miten sinun pitää elää ja olla. Kuulet ettei ketään voi olla yksin, sussa on jotain pahasti vialla. Ihmetellään ääneen sun tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.
Lottoat vähillä rahoillasi. Haavena se ettei sun tarvitse talouden eteen ponnistella. Haaveilet menolipusta jonnekkin, pois kaikesta, pois yhteiskunnasta. Rantahuvilasta, valkoisesta sannasta, palmuista ja leudosta etelätuulesta. Saat olla yksin ja hengittää vapaasti. Et kerro kenellekkään, katoat.
Toinen puoli miettii ruumistasi joka lojuu talosi edessa. Olet juuri hypännyt asunnostasi joka sijaitsee kyseisen talon kuudennnes kerroksessa. Näet naapurisi ilmeet ja paikalle tulleen ruumisauton. Kuvat vaihtuvat hautajaisiisi. Äitisi ja sisaresi itkevät. Näet oman kivesi vuosia myöhemmin. Yksi kynttilä palaa jouluna.
Syöt lääkkeitä, juot alkoholia, toivot hetken rauhaa pahalta ololta, mutta turhaan. Ei se minnekkään katoa, korkeintaan lievenee hetkeksi. Seuraavana päivänä olosi on vielä pahempi muttet jaksa enää välittää.
Mietit lapsuuttasi ja nuoruuttasi. Miksei mieleen tule mitään hyviä muistoja. Vain ne pahat muistot jotka haluat unohtaa muttet pysty. Olet jutellut asioista ihmisten kanssa joiden puhutaan auttavan. Huomaat ettei se mitään auta. Ei ketään pysty ratkomaan sun ongelmia kun et pysty niitä itsekään ratkomaan, viakka työkaluja näiltä ihmisiltä oletkin saanut.
Kun menet nukkumaan, toivot ettet herää. Mutta aina vain heräät ja painajainen jatkuu....
Huomaat että olet ihan helvetin yksin. Sun elämässä ei ole yhtään ketään jolle olisit se tärkein. Et halua mitään. Joskus halusit mutta elämä on ollut sen verran julmaa ettei siitä ole kohdallasi tullut mitään. Olet huomannut ettei sinusta ole mihinkään. Ahdistut jos joku tulee liian lähelle. Juokset karkuun, käperryt omiin oloihisi. Vuodet taas vierii ja huomaat että et enää edes halua ketään lähellesei. Etsin yksinäisyyttä. Tunnetta ettei sun tarvitse selittää kenellekkään yhtään mitään. Tunnetta ettei sun tarvitse tehdä mitään mikä tuottaa tuskaa. Ei edes niitä jokapäiväisiä arkisia asioita, jotka ovat muille luonnollisia mutta eivät sulle.
Katsot telkkaria, ohjelmia, kuuntelet valtamediaa. Päivittäin tulee informaatiota joka kertoo sinulle miten sinun pitää elää ja olla. Kuulet ettei ketään voi olla yksin, sussa on jotain pahasti vialla. Ihmetellään ääneen sun tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.
Lottoat vähillä rahoillasi. Haavena se ettei sun tarvitse talouden eteen ponnistella. Haaveilet menolipusta jonnekkin, pois kaikesta, pois yhteiskunnasta. Rantahuvilasta, valkoisesta sannasta, palmuista ja leudosta etelätuulesta. Saat olla yksin ja hengittää vapaasti. Et kerro kenellekkään, katoat.
Toinen puoli miettii ruumistasi joka lojuu talosi edessa. Olet juuri hypännyt asunnostasi joka sijaitsee kyseisen talon kuudennnes kerroksessa. Näet naapurisi ilmeet ja paikalle tulleen ruumisauton. Kuvat vaihtuvat hautajaisiisi. Äitisi ja sisaresi itkevät. Näet oman kivesi vuosia myöhemmin. Yksi kynttilä palaa jouluna.
Syöt lääkkeitä, juot alkoholia, toivot hetken rauhaa pahalta ololta, mutta turhaan. Ei se minnekkään katoa, korkeintaan lievenee hetkeksi. Seuraavana päivänä olosi on vielä pahempi muttet jaksa enää välittää.
Mietit lapsuuttasi ja nuoruuttasi. Miksei mieleen tule mitään hyviä muistoja. Vain ne pahat muistot jotka haluat unohtaa muttet pysty. Olet jutellut asioista ihmisten kanssa joiden puhutaan auttavan. Huomaat ettei se mitään auta. Ei ketään pysty ratkomaan sun ongelmia kun et pysty niitä itsekään ratkomaan, viakka työkaluja näiltä ihmisiltä oletkin saanut.
Kun menet nukkumaan, toivot ettet herää. Mutta aina vain heräät ja painajainen jatkuu....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samaa ajattelen minäkin tänään...Tutuilla ja niillä harvoilla kavereilla jotka olen onnistunut pitämään, on jotain opiskelujuttuja ja bileitä. Mitä minulla on? Takana loistava tulevaisuus ja nykyisyys on pelkkää harmautta. Istun kotona ja mietin että miten ihmeessä oikein jaksan jatkaa...Koitan keskittyä vain johonkin muuhun kuin surulliseen, yksinäiseen ja kaikin tavoin mitättömään elämääni. Katson leffoja, sarjoja, pornoa ja luen kirjoja aamusta iltaan.
Nuoruusvuodet alkaa olla kovaa vauhtia käytetty. Ja mihin? Turhuuteen ja yksinäisyyteen. Joskus mietin että oliko minulla edes mitään muuta vaihtoehtoa? Vai synnyinkö vain elämään tälläisen surkean elämän joka johtaa ei minnekään. Tuntuu että muille tapahtuu kaikkea mielenkiintoista ja itse jään vain yksin.
Jokainen päivä alkaa ja loppuu samoin; omaan makuuhuoneeseen yksin. Parina aamuna elämäni aikana olen saanut kokea sen että miltä tuntuu herätä jonkun toisen vierestä. Tutuilla ihmisillä on sen sijaan parisuhteita, avioliittoja ja yhden illan juttuja. Itse en saa oikein kiinni mistään tai kenestäkään. Missä kohtaa menin mokaamaan? Missä kohtaa kaikki muuttui tälläiseksi?
Ja olen kyllästynyt välittämään. En haluaisi tuntea tälläistä kipua joka päivä, haluaisin vain saada jotain muuta. Haluaisin että elämäni perusvire muuttuisi jotenkin. En halua vain mennä mollissa ja olemaan masentunut ja surkea. Miten muuttaa elämän suunta?
Samoja tuntemuksia minullakin, nuoruusvuodet oli ja meni, nyt olen 26-vuotias ja jo lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä enkä ole koskaan edes seurustellut. En muutenkaan saa mitään otetta elämästäni vaikka yritetty on. Olen täysin syrjäytynyt, en kykene opiskelemaan ja töitäkään en tule saamaan enkä kyllä pystyisi töissäkään käymään vaikka sattuisin työpaikan saamaankin.
Vuodet vain vierii kauheaa vauhtia kunnes kuolema lopulta korjaa. Siihen kuolemaan vain on vielä tuskallisen pitkä aika mutta tiedän jo ettei minulla tule riittämään voimat eikä rohkeus nostaa itseäni ylös tästä suosta. Pitäis kai lähteä helvettiin tästä elämästä oman käden kautta mutta kun ei riitä munaa siihenkään.
Śrīla Bhakti Rakṣak Śrīdhar Dev-Goswāmī Mahārāj
”Shrimad-Bhagavatam” (1.1.2) julistaa: vedyaṁ vāstavam atra vastu śivadaṁ tāpa-trayonmūlanam — ”Todellisuus — vāstavam vastu, todellinen olemus, joka on kaikkien tämän maailman tekaistujen ja kuviteltujen asioiden yläpuolella”. Kaikki tähän maailmaan liittyvä kertynyt tieto on täyttä hölynpölyä. Se on seurausta vääristä käsityksistä ympäröivästä maailmasta, ja se on täynnä vääriä tulkintoja ja väärinkäsityksiä. Sanakirjat, historia, eepokset — mitä tahansa ihmiset keräävätkin — ovat kaikki vain totuuden vääristelyä, ja me olemme niiden keskipisteessä. Se kiehtoo meitä, mutta samalla meidän on noustava todellisen elämän tasolle, sillä olemme osa tuota korkeampaa maailmaa. Meidän on siis palattava Jumalan luo, palattava kotiin.
Kotimme on siellä. Mikä meitä voi houkutella täällä, paikassa, jossa kuolema vallitsee, jossa meitä odottaa uusi syntymä, jossa kaikki on tunkkaista ja aiheuttaa hajoamista ja kärsimystä? Epätoivo, kärsimys ja kuolema, mutta tämäkään ei ole vielä kaikki, vaan meidän on jatkuvasti palattava tänne yhä uudelleen ja uudelleen, seuraten samaa elämänkulkua!
Yrittäkää löytää todellista lohtua ja auttakaa myös muita pääsemään takaisin todelliseen elämäänsä, jotta he pääsisivät pois tästä ei-toivotusta ilmapiiristä. Meidän on palattava ”takaisin Jumalan luo”, paikkaan, jossa kaikki on kaunista. Mutta mitä tämä ”takaisin Jumalan luo” tarkoittaa? Siellä on meidän kotimme — suloinen ja rakas kotimme! Olemme tuon maan lapsia, ja pyhät kirjoitukset rohkaisevat meitä: ”Teille on annettu tämä ihmiselämä, tämä tilaisuus, joten yrittäkää kaikin keinoin — pohtimalla, mietiskelemällä, kertomalla, kuuntelemalla — kehittää todellista identiteettiänne, jaloa yksilöllisyyttänne kotimaassanne, jossa sielu asuu. Ajatelkaa sitä aina ja jatkuvasti. Tehkää kaikkenne poistuaksenne tältä illuusion tasolta ja astuaksenne tuohon maahan”.
Paluu Jumalan luo on paluuta kotimaahamme, todelliseen kotiimme. Se, mikä nyt on meille yö, me teemme siitä meidän päivämme! Ja sieltä, missä nyt on pimeyttä, juuri sieltä löydämme valon, ja se, mikä näyttää niin ilmeisen yksinkertaiselta ja selkeältä, on hylättävä. Vakavissa laskelmissamme koko hyväksikäytön ja itsekkäiden etujen maailma on heitettävä syrjään pimeyteen, meidän on hylättävä tämä ”tieto” kokonaan. Ja se, mikä nyt on meille pimeyttä, meidän pitäisi yrittää tehdä siitä valoisaa kiinnittämällä siihen jatkuvasti huomiomme, ajattelemalla sitä syvällisesti ja yrittämällä jatkuvasti päästä tuohon korkeampaan maahan, siihen ihmeelliseen maahan, jossa kaikki on kaunista.
iy
virhe verrata omaa elämää muitten elämään ja arvioida sitä niiden muiden elämän kautta: Tuolla menee noin mutta mulla vain näin...
Ei ole olemassa mitään elämisen kaavaa, jota jokaisen tulisi noudattaa. On olemassa monia tekijötä, jotka määrittävät miten kunkin elämä sujuu. Jos laitat sata ihmistä riviin joilla kaikilla on puoliso, lapset, omakotitalo, ammatti ja työ, kaksi autoa ja koira, niin silti jokaisen elämä on on ihan omanlaisensa,- siltikin, että kaikilla on nuo elämän onnellisuuden täyttävät perustekijät kunnossa.
Mutta jos lapsuudesta muistaa vain pelkkiä ikäviä asioita, ja jos on psyykkisiä ongelmia, lääkitys, alkoholinkäyttöä, silloin takana on kivistä tietä ja se uhkaa vain jatkua.
Yksi tärkeä asia on se, että yrittää saada yhteyden lapsuuden aikaisiin tunteisiin, jotka ihminen melkein aina lohkoo pois itsestä koska ne tekevät niin kipeää. Jos on esim hakattu lapsena, se synnyttää häpeää, vihaa, loukatuksi tulemisen tunnetta jne. Näihin tunteisiin pitäisi saada aito kosketus, vähitellen ja pikku hiljaa, sillä siellä ne tunteet ovat vaikka ne onkin haudannut syvälle. Mutta niin syvälle niitä ei voi haudata etteivätkö ne muistuttaisi itsestään - ja ne aiheuttavat sen, että ihminen reagoi masentumalla ja ahdistumalla.
Ja miten sitten sitten sitten ihminen reagoi masennukseen? Menemällä lääkäriin joka määrää lääkkeitä. Nuo lääkkeet puolestaan poistavat enimmän tuskan, mutta myös aiheuttavat sen, että ihminen liukuu yhä kauemmas noista tunteista jotka pitäisi nostaa esiin ja ottaa käsittelyyn jotta ne pikku hiljaa muru murulta karisisivat pois. Siten nuo tunteet hautautuvat yhä edelleen alitajuntaan ja muistuttavat itsestään ja tätä kautta myös psyykkiset oireet jatkuvat.
Masennusta useat, siis hämmästyttävän useat, lääkitsevät viinalla koska humala antaa helpotusta tuskaan. Tätä ei sovi moralisoida, depressiopotilas ei juo juhlimismielessä vaan helpottaakseen pahaa oloa.
Tuo tunteiden käsittelyyn ottaminen kuulostaa tosi kliseiseltä. Mutta totta se on. Itsestä pois lohkotuista tunteista voisin kertoa esimerkin: Eräs pikkutyttö raiskattiin yhdeksän vuotiaana toistuvasti. Mies uhkaili, ja tyttö ei uskaltanut puhua. Koko ikänsä, aina naiseksi kasvamiseen asti, nainen lohkoi tapahtumat pois : En ajattele sitä, ehkä sitä ei tapahtunutkaan, tai ainakin unohdan asian.
Asia hautautui alitajuntaan, nainen meni naimisiin ja sai tyttären. Kaikki tuntui menevän hyvin. Kunnes tytär täytti yhdeksän vuotta. Äiti muuttui vainoharhaisen ylisuojelevaksi. Hän masentui, ja meni lopulta psykoosiin. Seurasi terapia, ja siellä viimein nuo tuntemukset nostettiin pöydälle ja käsiteltiin.
Siis asiantunteva terapia, ja vähitellen lääkityksen purku; sekin asiantuntevissa käsissä, ja viinan lopettaminen koska sekin vahingoittaa mt-potilaiden psyykeä.
Itsekin tunnen, että katselen ulkopuolisena omaa ja muiden elämää. Ihmiset menee jutuissaan eteenpäin, menestyy, on onnellisia. Samalla oma elämäni valuu ohi kuin hiekka sormieni välistä, en pysty tarttumaan mihinkään, viemään mitään päätökseen, en edes olemaan oma itseni. Elän vain tässä ahdistuksessa ja sekasorrossa vuosi toisensa jälkeen, nykyään jo ihan yksin jääneenä. Tunnen olevani syrjäytynyt, sillä elämäni on ja on ollut niin toisenlaista kuin muiden ympärillä. Olen suuri arvoitus, josta muut eivät ole edes tietoisia. En ole olemassa heille, enkä oikein itsellenikään. En tiedä minne olen menossa, tai mistä tulin, lopulta haihdun vain pois jäljettömiin.
On yksi, joka voi auttaa teitä, joilla on täysin pallo hukassa itsenne kanssa. Olette jo kaiken yrittäneet ja pohtineet. Kääntykää Luojanne, Jumalan puoleen. Ei elämä välttämättä ongelmattomaksi tule, mutta varmasti se umpikuja selkiää ja tie aukeaa. Jeesus on ovi ja tie.
Todella tuttua , hyvä ketjun aloittaja!
En olisi itsekään uskonut, että elämä voi muuttua.
Kyllä se voi! Nyt olen poissa siitä omasta helvetistäni, jossa elin. Uskallusta se kyllä vaati, ja mahdollisuuteen tarttumista. Toivon teille kaikille kaikkea hyvää ja parasta. Ympärille ihmisiä, jotka rakastavat teitä, eivätkä vaadi mitään.